Olin tullut varhain aamulla, kävellyt avoimesta ovesta sisään siihen vanhojen ja kuunloisteisten legendojen pyhittämään kammioon. Olin istuutunut nojatuoliin ja antanut ajatusteni kerrata sitä, mikä minun olisi pitänyt unohtaa. Se ei herännyt moneen tuntiin. Sen asunnon seinät huokuivat samaa surua ja murhetta kuin aikaisemmin. Istuin syvällä nojatuolissa ja annoin murheen ja ikävän tuoksujen taltuttaa jälleennäkemisen kiusallisen odotuksen. Tunsin itseni kantoraketiksi avaruudessa. Tänään täällä, ja huomenna kuka ties missä. Elämän bensa-asemista en enää jaksanut pitää lukua. Aika ja paikka olivat menettäneet merkityksensä elämässäni. Moottoriteitä loputtomiin, välillä betonikeitaita, siinä kaikki. Istuessani aamun hiljaisuudessa tunsin saapuneeni takaisin aikaan, jolloin rakastin itseäni ja elämää. Siitä oli niin kauan. Kotisatama? Turvallinen vankila. Jokin minusta riippumaton pakko oli minut kuljettanut takaisin siihen aamuun, siihen tuoliin ja sen miehen nukkuvien kasvojen eteen.
Se nukkui niin kuin aina oikealla kyljellään oikea käsi pehmeästi tyynyn ja posken välimaastossa. Sen naiselliset silmät olivat kevyesti kiinni ja se nukkui syvää keskikesän unta.
Rosa Liksom
Uusimmat blogimerkinnät
- Emperor's babe 08.03.
- Vihan ja katkeruuden esseet 06.03.
- (Se oli vain) Ajan kysymys 06.03.
- Jean Paul Marat'n vaino ja murha (Chant... 12.12.
- Tainaron 07.11.
- Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia 07.11.
- Dorian Grayn muotokuva 30.07.
- Rouva Bovary 10.04.
- Vanhus ja meri 03.04.
- Oikeusjuttu 03.04.