IRC-Galleria

Yöllä näin lisää jatkoa oudolle unelleni. Oli kesäyö, minä kävelin talossa yöpaidassa. Ikkunoista tuli valoa. Kesäyöt, kun ei muutenkaan ole kovin pimeitä. Kävin tarkistamassa, että lapset nukkuivat sikeästi huoneissaan. Tarkistin huoneet ja palasin omaan huoneeseen. (Ainakin luulen niin, että se oli huoneeni.) Kömmin sänkyyni ja Mikko otti minut lämpimään kainaloonsa. Aloimme nukkumaan. Aamu kun sarasti, lapset ryntäsivät innoissaan herättämään meitä, ja pyysivät aamupalaa. Pitihän sitä sitten nousta tekemään lapsille aamupalaa ja eväät kouluun. Mikko lähtiessään viemään lapsia kouluun, antoi pusun poskelle. Minä jäin siivoilemaan keittiötä ja lähdin ulos ottamaan aurinkoa. Otin mukaani kirjan jota lueskelin.
Siihen uni keskeytyi, kun aamulla heräsin kellon soidessa. Unen pöpperössä nousin ja raahustin veskiin. Kun sain silmäni melkein auki ja olin raahustamassa keittiöön, huomasin vastaajan valon vilkkuvan. ’Kuka hitto minua on taas kerinnyt kaivata.’ Mietin mielessäni.
Painoin toisto nappia.
’Huomenta! Äiti tässä. Ajattelin vain kysellä milloin tulet täällä kotona käymään? Unohdin eilen kysyä. Ilmeisesti en herättänyt sinua, kun näin aikaisin sinulle soitin ja et vastannut. Mutta soitan sinulle myöhemmin päivällä vielä tänään. Hei, hei. Olet rakas!’
Huokaisin syvään. Hän varsin hyvin tietää, että minä käyn siellä joka viikko lauantaisin.
Ja turhaan hän puhuu itseään äitinäni. Biologinen äitini on kuollut vuosia sitten, ja isästäni ei ole tietoa. Joten tervetuloa Kurosten sukuun. Salaisuuksia salaisuuksien perään. Minuun liittyvä salaisuus onkin kaikista jännin ja hyvin salassa pidetty.
Minun oikea äitini eksyi teininä väärään seuraan. Ja alkoi vetää sekaisin alkoholia ja lääkkeitä. Kokoajan annokset vahveni ja vaihtelivat. Isänikin kuului samaan porukkaan. Joten on melko ihme, että minä edes olen ”normaali” aikuinen. Vaikka tottahan toki äitini lopetti rellestämisen, kuin seinään alkaessaan odottamaan minua. Isä häipyi asiasta kuultuaan, ja sen jälkeen hänestä ei ole kuultu.
Kuulostaa erittäin ihanalta tämmöinen tarina 14. kesäsen korvissa. Silloin sijaisvanhempani kertoivat Tuulian Heini Kurosesta. Minun äidistäni, isoäidin neljännestä lapsesta. Isoäiti kielsi hänet, hänen ollessa vasta 17-vuotias. Äitini jäi siihen aikaan koukkuun huumeisiin. Ja muutaman vuoden jälkeen hän tapasi isäni. Sitten minä sain alkuni, ja isäni lähti lätkimään. Äitini haki turvaa isoäidiltä, eli äidiltään. Mutta sitä sopua ei kauan kestänyt. Minä kun synnyin, äitini eksyi takaisin huonoon seuraan, ja minut otettiin huostaan.
Mutta se siitä. Tapahtuneesta on sentään kulunut aikaa jo yli 20 vuotta. Ja minulla on elämä mallillaan. Minulla menee liiankin hyvin, jos joiltakin sukulaisiltani kysytään.

Pukeuduin, söin aamiaisen ja lähdin kävellen kahvilalleni. Siellä tapasin vastaavan hoitajan, jonka kanssa katsoimme palkkatositteet kuntoon. Kun olin saanut asiat siellä hoidetuksi kuntoon, kävin asianajotoimistolla vielä tarkistamassa muutamia papereita asianajajan kanssa ja törmäsin Mikkoon. Hän puhui puhelimessa, mutta hymyili minulle suloista hymyään huomatessaan minut. Jalkojani heikotti. Sain asiani siellä hoidetuksi ja lähdin takaisin kävelemään kotiini. En jaksanut kuunnella vastaajassa olevia viestejä. Ei aina jaksa kuunnella sukulaisten kieroja yrityksiä saada minulta nyhettyä perintö rahoja, joita en aio käyttää, kuin ehkä pakon edessä joskus.
Söin pientä välipalaa, kun puhelin soi.
Ajattelin sen antaa sen mennä vastaajaan, mutta kun vilkaisin kelloa, muistin että Mikko saattoi olla jo päässyt töistä. Jotenka vastasin.
Â’Tuulian Ottava.Â’
’Hei Tuulian. Marketta tässä. Ajattelin vain, että etköhän sinä olisi anteeksi pyynnön velkaa minulle. Lähdit niin törkeästi kesken kaiken eilen, jolloin en kerinnyt edes esittää asiaani kunnolla loppuun, kun sinä jo tyrmäsit minut.’
’Anteeksi Marketta, mutta minusta meillä ei ole enää mitään keskusteltavaa. Isoäiti jätti talon minulle. Säälistä tai ei, mutta talo on minun. En edes halunnut sitä, tai rahoja. Olen tullut toimeen ilmankin.’ En jaksanut jäädä kuuntelemaan enempää Markettaa, vaan löin luurin korvaan.
Päätin poistua kotoa ja käydä pankissa viemässä pari talopaperia tallelokeroon.
Kun pääsin pankkiin ja aukaisin tallelokeron asianajajalta saamallani avaimella, laitoin vain paperit sinne. Mutta jokin häiritsi minua ja katsoin tarkemmin tallelokeroa. Tutkin sisältöä ihmetellen, kunnes tajusin. Sormus on kadonnut. Mutta enhän minä ottanut lokerosta mitään mukaani. Asianajaja antoi minulle ainoan avaimen mikä kuuluu tallelokeroon. Joten minne se on voinut kadota? Eihän kenenkään muun pitäisi päästä käsiksi tallelokerooni, kuin minun. Minullahan on ainoa avain.
Pohdin tätä asiaa vielä vimmatusti tutkittuani lokeron läpikotaisin sormusta löytämättä. Lähdin pankista, mutta en maininnut asiasta mitään kellekään pankissa.
Palasin kotiin ja nyt kuuntelin kaikki viestit vastaajasta. Pari turhaa viestiä Marketalta, muutama joiltakin sukulaisilta ja yksi viesti Mikolta joka ilmoitti, että tulee hakemaan minua kuuden aikaan.
Istuin sohvalle ja jäin pohtimaan sormusta. Se on hiton arvokas sormus rahallisesti, mutta vielä arvokkaampi tunnearvoltaan. Muistelin isoäidin joskus puhuneet jostakin sormuksesta. Perintösormus, jonka isoäidin äiti sai joskus kauan sitten vihkisormuksena. Viimeiset sen aikaiset rahat siihen oli mennyt. Mutta kuulemma hankinta oli ollut sen arvoinen. Ja sormus oli ollut isoäidillä, kun hän meni naimisiin. Mutta ihmettelen, miksi se sitten on tallelokerossa? Eikö Taina tai Titta käyttänyt sitä omissa häissään?