IRC-Galleria

’Minne olit ajatellut mennä yöksi?’ Pitkän hiljaisuuden jälkeen ääneni kuulosti huudolta, vaikka kuiskasin. Johan hätkähti lattialla, kädet yhä kasvoillaan.
’E.. Ei ole. En ole ajatellut niin pitkälle. Minulla ei ole mitään tietoa yöpymispaikasta. Ja et varmaan halua minua tänne. Murtauduinhan sentään tänne. Pitäisi varmaan mennä itse ilmoittautumaan poliiseille. Sinulla ei ole mitään syytä olla ilmoittamatta tästä.’ Otin meitä erottavat askeleet ja polvistuin Johanin viereen. Arasti halasin häntä.
’Sinä olet sentään isäni. Se on tarpeeksi suuri syy olla soittamatta. Älä pelkää. En minä soita poliiseja. Sinä voit jäädä nukkumaan tänne. On minulla tuolla vielä vieras patja jossa voit nukkua. Eikä toi ovi minua enää harmita. Vuokranantaja voi laskuttaa sen vaihdon minulta, jos on tarvis. En minä täällä asu enää kauan. Mutta yhteen kysymykseen minun on saatava vielä vastaus. Miten sinä löysit minut? Tai siis miten tiesit tulla etsimään täältä?’
’Soitin sinulle. En puhunut mitään. En uskaltanut. Ja kun et enää vastannut puhelimeen, ajattelin että et ole paikalla. Oli huono idea murtautua tänne tähän aikaan. Mutta minä todellakin halusin niin kovin tutustua sinuun. Enhän ole mokannut tilaisuuttani? Enhän?’ Hän kuulosti aivan aralta pieneltä pojalta, joka ei tiedä voiko luottaa. Joka tietää tehneensä virheen, mutta ei tiedä mitä tekisi tai sanoisi.
’Katsotaan sitä sitten aamulla. Meillä kummallakin on paljon mietittävää. Jutellaan lisää aamulla. Alkaa olemaan jo kovin myöhäistä. Ja huomenna minulla kuitenkin on taas tekemistä suhteellisen paljon. Petaan sinulle pedin tähän olkkariin. Voit käydä suihkussa jos haluat. Minulla on vielä tuolla puhdas pyyhe. En ole kerinnyt viemään vielä kaikkia tavaroitani, kuten näkyy, isoäidin talolle. Sain sen perintönä ja hiukan rahaa. Joten parempi minun on muuttaa sinne, ettei Marketta tai joku muu sukulaisista valtaa sitä omin lupineen.’ Nousin ja olin jo menossa hakemaan patjaa ja peittoa, kun Johan alkoi taas puhua. ’Sinä olet niin kiltti. Aivan toisenlainen, kuin ne muut joihin kerkisin tutustumaan. Isoäitisi oli pahin. Hän ei hyväksynyt. Hän ei uskonut, että minulla ja Tuuliannalla voisi olla tulevaisuus. Hän halusi minusta eroon ja saada Tuulian takaisin itselleen. Ei hän koskaan hylännyt häntä ajatuksistaan. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun viimeksi tapasin hänet. Isoäitisi ei ollutkaan ihan niin tunteeton, kuin minä luulin aluksi.’ Johan jatkoi mutinoitaan vielä silloinkin, kun palasin olohuoneeseen patja, peitto ja pyyhe mukanani.
’Tässä nyt olisi sinulle se pyyhekin. Jos tarvitsen.’
Â’Kiitos. Olet kuin enkeli, siivet vain puuttuu.Â’
’Älä höpise. Minä menen jo nukkumaan. Ja vaikka oletkin isäni, tarkistan aamulla herätessäni, ettet ole ottanut mitään. Anteeksi pieni epäluottamus, mutta jotenkin en vain voi vielä luottaa. Kurjia, syvälle juurtuneita ennakko luuloja.’
’Ei se mitään Tuulian. Ymmärrän sinua täysin. Älä turhaa pyytele anteeksi. Nuku hyvin. Aamulla juttelemme sitten taas lisää.’
’Okei. Hyvää yötä.’ Loin vielä viimeisen vilkaisun isääni. En uskonut, että näkisin häntä enää aamulla.

Aamulla kun heräsin, muistin eilisen elävästi. Hiljaa hiippailin olohuoneeseen johtavaa ovea. Sieltä kuului hiljainen kuorsaus. Johan nukkui vielä sikeästi. Hän oli käynyt suihkussa ja käynyt nukkumaan ilmeisemmin hiuksen märkinä. Hänellä oli tukka aivan sekaisin. Hiljalleen menin keittiöön ja suljin välioven. Laitoin teeveden tulemaan ja aloin paahtamaan leipiä. Tein pientä aamupalaa Johania varten. Kun aukaisin välioven Johan juuri heräili hätkähdellen.
’Mis.. Missä minä olen?’
’Huomenta isä. Tulit tänne eilen ominlupinesi, kun minä olin kotona. Tässä, ota vähän syötävää. Tein teetäkin, vaikka en tiedä juotko sinä edes teetä.’ Johan katsoi hämmentyneenä minua ja tarjotinta. Sitten hän otti paahtoleivän ja söi sen melkein yhdellä suupalalla. Sitten hän otti toisenkin, mutta söi sen hiukan hitaammin. Lopuksi hän joi kupin teetä.
’Sinä todellakin olet siivetön enkeli. Mitä olen tehnyt ansaitakseni noin hienon ja upean tyttären. Tämä on kuin unta. Enhän nuku enää?’ Johan katsoi haltioissaan minua.
’Olet hereillä isä. Ja minulle tämä on yhtälailla outo tilanne, kuin sinulle. Kasvoin kyllä molempien vanhempien kanssa. Vaikka silloin en tiennyt, että he eivät ole oikeat vanhempani. Kuulin jälkeen päin kaikenlaisia juttuja. Mutta en tahtonut uskoa kaikkia. Sen vain tiesin, että sinua en etsisi käsiini. En vain halunnut nähdä, tai tietää mihin isäni on päätynyt. Mutta sinä löysitkin minut.’
’Tuskin olen ihan sellainen, minkälaisen isän olisit halunnut. Mutta tällainen minä olen. Muuksi en osaa muuttua.’
’Eikä sinun tarvitsekaan. Mutta hei. Mitä jos tekisin sinulle lisää paahtoleipää. Taidat olla aika nälkäinen?’
’Voisitko mitenkään? En ole syönyt kunnolla aikapäiviin.’
Kävelin keittiöön tekemään lisää paahtoleipiä. Ne kun näyttivät maistuvan niin hyvin. Jollain tasolla säälin kauheasti Johania. En osaa sanoa häntä vielä isäkseni. Mutta kait siihenkin tottuu.
Kun olimme syöneet aamupalan jutellen niitä näitä. Kerroin Johanille lapsuudestani, ja hän hymyili ylpeänä. Nauroi välillä joillekin kommelluksilleni. Vuorostansa hän kertoi itsestään ja puuhistaan näinä vuosina. Kun isoäiti oli lahjonut hänet kadoksiin, Johan oli ajautunut hiukan syvemmälle. Lopulta hän oli joutunut vankilaan ja oli ollut siellä vielä pari vuotta sitten. Tunsin myötätuntoa. En jotenkin osannut enää pelätä häntä. Hänhän on isäni. Minulle rakas, vaikka olikin lapsuuteni poissa. Teillä tietämättömillä.
Juttelimme koko päivän olohuoneessa patjalla istuen.
Havahduimme puhelimen pirinään. Johan alkoi näyttämään pelokkaalta.
Â’Tuulian Ottava puhelimessa.Â’
’Hei Tuulian. Mikko täällä. Onko kaikki kunnossa? Onko tullut outoja puheluita enää?’
’Ei, ei ole tullut. Minä voin mainiosti. Miten sinun päiväsi on mennyt?’
’Ihan siedettävästi. Vaikka olenkin ajatellut sinua koko päivän.’ Punastuin lievästi.
’Aijaa. Oletko saanut töitäsi edes tehtyä, kun olet ajatellut minua koko päivän?’
’Olenhan minä jotakin saanut aikaiseksi. Mutta hiukan surkein tuloksin. Voisin tulla töitten jälkeen luoksesi?’
’Se ei taida nyt oikein sopia. Selitän sinulle vaikka huomenna sitten. Mutta tänään ei sovi. Ymmärräthän?’
’Okei. En halua tuppautua. Minä tulen huomenna töitten jälkeen luoksesi.’
’Selvä. Tehdään sitten niin. Hei, hei.’
’Hei, hei. Ikävöin sinua.’ Laitoin puhelimen paikoilleen takaisin. Tunsin kuinka Johan tarkkaili minua.

’Vai ei ole likalla miestä? Taisi juuri yksi sellaisen oloinen soittaa.’
’No niin. Joo. Hän on Mikko. Ja hän on asianajaja, johon törmäsin vasta viikko sitten. Hän on erittäin mukava, mutta en oikein tiedä. Tämä kun on aivan alussa vasta.’
’Ymmärrän. Ei tarvitse enempää selitellä. Sitä se on suhteen alussa. Epävarmuutta ja jossittelua. Mutta kyllä se siitä. Luota vanhaan isäukkoosi.’ Johan hymyili.
Â’Jos kerta niin sanot. Pakko se kait on uskoa.Â’ Vastasin hymyyn.
Jutustelimme vielä aikamme siinä, kunnes minä aloin tekemään ruokaa.
Päivä kului jutellen ja vain ollen.