IRC-Galleria

’Minne olit ajatellut mennä yöksi?’ Pitkän hiljaisuuden jälkeen ääneni kuulosti huudolta, vaikka kuiskasin. Johan hätkähti lattialla, kädet yhä kasvoillaan.
’E.. Ei ole. En ole ajatellut niin pitkälle. Minulla ei ole mitään tietoa yöpymispaikasta. Ja et varmaan halua minua tänne. Murtauduinhan sentään tänne. Pitäisi varmaan mennä itse ilmoittautumaan poliiseille. Sinulla ei ole mitään syytä olla ilmoittamatta tästä.’ Otin meitä erottavat askeleet ja polvistuin Johanin viereen. Arasti halasin häntä.
’Sinä olet sentään isäni. Se on tarpeeksi suuri syy olla soittamatta. Älä pelkää. En minä soita poliiseja. Sinä voit jäädä nukkumaan tänne. On minulla tuolla vielä vieras patja jossa voit nukkua. Eikä toi ovi minua enää harmita. Vuokranantaja voi laskuttaa sen vaihdon minulta, jos on tarvis. En minä täällä asu enää kauan. Mutta yhteen kysymykseen minun on saatava vielä vastaus. Miten sinä löysit minut? Tai siis miten tiesit tulla etsimään täältä?’
’Soitin sinulle. En puhunut mitään. En uskaltanut. Ja kun et enää vastannut puhelimeen, ajattelin että et ole paikalla. Oli huono idea murtautua tänne tähän aikaan. Mutta minä todellakin halusin niin kovin tutustua sinuun. Enhän ole mokannut tilaisuuttani? Enhän?’ Hän kuulosti aivan aralta pieneltä pojalta, joka ei tiedä voiko luottaa. Joka tietää tehneensä virheen, mutta ei tiedä mitä tekisi tai sanoisi.
’Katsotaan sitä sitten aamulla. Meillä kummallakin on paljon mietittävää. Jutellaan lisää aamulla. Alkaa olemaan jo kovin myöhäistä. Ja huomenna minulla kuitenkin on taas tekemistä suhteellisen paljon. Petaan sinulle pedin tähän olkkariin. Voit käydä suihkussa jos haluat. Minulla on vielä tuolla puhdas pyyhe. En ole kerinnyt viemään vielä kaikkia tavaroitani, kuten näkyy, isoäidin talolle. Sain sen perintönä ja hiukan rahaa. Joten parempi minun on muuttaa sinne, ettei Marketta tai joku muu sukulaisista valtaa sitä omin lupineen.’ Nousin ja olin jo menossa hakemaan patjaa ja peittoa, kun Johan alkoi taas puhua. ’Sinä olet niin kiltti. Aivan toisenlainen, kuin ne muut joihin kerkisin tutustumaan. Isoäitisi oli pahin. Hän ei hyväksynyt. Hän ei uskonut, että minulla ja Tuuliannalla voisi olla tulevaisuus. Hän halusi minusta eroon ja saada Tuulian takaisin itselleen. Ei hän koskaan hylännyt häntä ajatuksistaan. Minä näin sen hänen kasvoistaan, kun viimeksi tapasin hänet. Isoäitisi ei ollutkaan ihan niin tunteeton, kuin minä luulin aluksi.’ Johan jatkoi mutinoitaan vielä silloinkin, kun palasin olohuoneeseen patja, peitto ja pyyhe mukanani.
’Tässä nyt olisi sinulle se pyyhekin. Jos tarvitsen.’
Â’Kiitos. Olet kuin enkeli, siivet vain puuttuu.Â’
’Älä höpise. Minä menen jo nukkumaan. Ja vaikka oletkin isäni, tarkistan aamulla herätessäni, ettet ole ottanut mitään. Anteeksi pieni epäluottamus, mutta jotenkin en vain voi vielä luottaa. Kurjia, syvälle juurtuneita ennakko luuloja.’
’Ei se mitään Tuulian. Ymmärrän sinua täysin. Älä turhaa pyytele anteeksi. Nuku hyvin. Aamulla juttelemme sitten taas lisää.’
’Okei. Hyvää yötä.’ Loin vielä viimeisen vilkaisun isääni. En uskonut, että näkisin häntä enää aamulla.

Aamulla kun heräsin, muistin eilisen elävästi. Hiljaa hiippailin olohuoneeseen johtavaa ovea. Sieltä kuului hiljainen kuorsaus. Johan nukkui vielä sikeästi. Hän oli käynyt suihkussa ja käynyt nukkumaan ilmeisemmin hiuksen märkinä. Hänellä oli tukka aivan sekaisin. Hiljalleen menin keittiöön ja suljin välioven. Laitoin teeveden tulemaan ja aloin paahtamaan leipiä. Tein pientä aamupalaa Johania varten. Kun aukaisin välioven Johan juuri heräili hätkähdellen.
’Mis.. Missä minä olen?’
’Huomenta isä. Tulit tänne eilen ominlupinesi, kun minä olin kotona. Tässä, ota vähän syötävää. Tein teetäkin, vaikka en tiedä juotko sinä edes teetä.’ Johan katsoi hämmentyneenä minua ja tarjotinta. Sitten hän otti paahtoleivän ja söi sen melkein yhdellä suupalalla. Sitten hän otti toisenkin, mutta söi sen hiukan hitaammin. Lopuksi hän joi kupin teetä.
’Sinä todellakin olet siivetön enkeli. Mitä olen tehnyt ansaitakseni noin hienon ja upean tyttären. Tämä on kuin unta. Enhän nuku enää?’ Johan katsoi haltioissaan minua.
’Olet hereillä isä. Ja minulle tämä on yhtälailla outo tilanne, kuin sinulle. Kasvoin kyllä molempien vanhempien kanssa. Vaikka silloin en tiennyt, että he eivät ole oikeat vanhempani. Kuulin jälkeen päin kaikenlaisia juttuja. Mutta en tahtonut uskoa kaikkia. Sen vain tiesin, että sinua en etsisi käsiini. En vain halunnut nähdä, tai tietää mihin isäni on päätynyt. Mutta sinä löysitkin minut.’
’Tuskin olen ihan sellainen, minkälaisen isän olisit halunnut. Mutta tällainen minä olen. Muuksi en osaa muuttua.’
’Eikä sinun tarvitsekaan. Mutta hei. Mitä jos tekisin sinulle lisää paahtoleipää. Taidat olla aika nälkäinen?’
’Voisitko mitenkään? En ole syönyt kunnolla aikapäiviin.’
Kävelin keittiöön tekemään lisää paahtoleipiä. Ne kun näyttivät maistuvan niin hyvin. Jollain tasolla säälin kauheasti Johania. En osaa sanoa häntä vielä isäkseni. Mutta kait siihenkin tottuu.
Kun olimme syöneet aamupalan jutellen niitä näitä. Kerroin Johanille lapsuudestani, ja hän hymyili ylpeänä. Nauroi välillä joillekin kommelluksilleni. Vuorostansa hän kertoi itsestään ja puuhistaan näinä vuosina. Kun isoäiti oli lahjonut hänet kadoksiin, Johan oli ajautunut hiukan syvemmälle. Lopulta hän oli joutunut vankilaan ja oli ollut siellä vielä pari vuotta sitten. Tunsin myötätuntoa. En jotenkin osannut enää pelätä häntä. Hänhän on isäni. Minulle rakas, vaikka olikin lapsuuteni poissa. Teillä tietämättömillä.
Juttelimme koko päivän olohuoneessa patjalla istuen.
Havahduimme puhelimen pirinään. Johan alkoi näyttämään pelokkaalta.
Â’Tuulian Ottava puhelimessa.Â’
’Hei Tuulian. Mikko täällä. Onko kaikki kunnossa? Onko tullut outoja puheluita enää?’
’Ei, ei ole tullut. Minä voin mainiosti. Miten sinun päiväsi on mennyt?’
’Ihan siedettävästi. Vaikka olenkin ajatellut sinua koko päivän.’ Punastuin lievästi.
’Aijaa. Oletko saanut töitäsi edes tehtyä, kun olet ajatellut minua koko päivän?’
’Olenhan minä jotakin saanut aikaiseksi. Mutta hiukan surkein tuloksin. Voisin tulla töitten jälkeen luoksesi?’
’Se ei taida nyt oikein sopia. Selitän sinulle vaikka huomenna sitten. Mutta tänään ei sovi. Ymmärräthän?’
’Okei. En halua tuppautua. Minä tulen huomenna töitten jälkeen luoksesi.’
’Selvä. Tehdään sitten niin. Hei, hei.’
’Hei, hei. Ikävöin sinua.’ Laitoin puhelimen paikoilleen takaisin. Tunsin kuinka Johan tarkkaili minua.

’Vai ei ole likalla miestä? Taisi juuri yksi sellaisen oloinen soittaa.’
’No niin. Joo. Hän on Mikko. Ja hän on asianajaja, johon törmäsin vasta viikko sitten. Hän on erittäin mukava, mutta en oikein tiedä. Tämä kun on aivan alussa vasta.’
’Ymmärrän. Ei tarvitse enempää selitellä. Sitä se on suhteen alussa. Epävarmuutta ja jossittelua. Mutta kyllä se siitä. Luota vanhaan isäukkoosi.’ Johan hymyili.
Â’Jos kerta niin sanot. Pakko se kait on uskoa.Â’ Vastasin hymyyn.
Jutustelimme vielä aikamme siinä, kunnes minä aloin tekemään ruokaa.
Päivä kului jutellen ja vain ollen.

Ilta hämärtyi ja kävin suihkussa. Kun tulin sieltä pois, puhelin pirisi pirisemistään jälleen. Olin juuri vastaamassa, kun se lakkasi ja vastaaja meni päälle. Mutta kuitenkaan kukaan ei jättänyt viestiä. ’Outoa.’ ajattelin.
Mutta en jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Menin makuuhuoneeseen pukeutumaan, kun kuulin ulko-oveni takaa kolinaa. Aivan kuin joku yrittäisi saada auki kotini ovea. Olin aivan hiiren hiljaa ja hiivin olohuoneeseen, pyyhe edelleen ympärilläni. Etsin katseellani jotain kättä pitempää. Muistin sitten, että minulla on sängyn alla unohtuneena ollut tennismaila. Hiivin sitä hakemaan, sekä hätäisesti puin päälleni.
Kun palasin takaisin olohuoneeseen hiljaa sipsutellen, oven takaa kuului kirouksia ja hetken oli hiljaista. Sitten kolina ja rapina taas jatkui. Pidätin hengitystäni ja lopulta kuulin lukon naksahduksen. Ovea raotettiin hiljalleen auki ja raossa välähti valo. Nostin mailaa koholle olkani päälle. Seisoin hiljaa ja hievahtamatta. Seurasin tapahtumia hetken aikaa. Murtautuja eteni hiljalleen ovesta sisään ja painoi oven takaisin kiinni. Sitten hän alkoi taskulampun valossa etsiä jotakin. Sen pienen äänen mitä hän piti, sen turvin hiivin olohuoneen valokatkaisijan luokse ja laitoin äkkiä valot päälle. Eteisessäni seisoi silmiä siristellen laiha ja kaihtunut mies. Hän nosti kädet ylös, kuin käskystä ja taskulamppu tippui lattialle.
’Kuka sinä olet? Ja mitä helvettiä sinä teet kodissani?’ Melkein huusin kysymykset.
’Tu.. tulin vain.. Tulin vain katsomaan tätä taloa. En minä tänne murtautunut!’
’Juu, ethän sinä murtautunut. Kauhea kolina vain kuului, kun avasit oveani ”avaimellasi”. Mitä sinä täällä teet ja kuka sinä olet?’ Toistin kysymykset rauhallisesti.
Mies näytti kauhean vanhalta, mutta haistoin makean savun hajun. Hän ei tainnut olla aivan täysissä järjissään. Katselin miestä vaitonaisena ja odotin vastauksia.
’Luulin, että täällä ei olisi ketään. Soitin ovikelloa.’
’Etkä soittanut. Olin suihkussa ja juuri makuuhuoneessani, kun kuulin ovella kolistelua. Kerro nyt totuus, ellet halua että soitan poliisit paikalle.’
’Tuulian, tyttäreni! Älä soita poliiseja! He veisivät minut putkaan loppuiäkseni. En kestäisi sitä enää. Ethän tee sitä.’
’Johan? Oletko sinä Johan?’
’Niin. Olen Johan Kramers. Tunsin äitisi Tuuliannan vuosia, vuosia sitten. Liikuttiin samoissa porukoissa. Sinä varmaan tiedätkin asiasta. Sukulaisesi tuntien, sen mitä olen kuullut, he eivät ole voineet olla puhumatta tapahtuneista?’
’Itse asiassa sain kuulla vasta 14-vuotiaana Taina tädiltä, että äitini kuoli yliannostukseen. Hän kuoli siis n. kymmenen vuotta sitten. Olin hautajaisissa, vaikka Taina yritti estää sen. Olihan sentään kyse oikeasta äidistäni. Sinusta kuulin vain yhden version isoäidiltä. Hän sanoi aina: Tuulian, eli sinun äitisi eksyi hyvin nuorena väärään seuraan. Sen jälkeen en tunnustanut häntä tyttärekseni. Löysi jonkun pojan jolpin, joka pisti paksuksi ja lähti menemään. Johan taisi olla sen nimi. En välitä muistella sitä pahemmin. Mutta äitisi palasi luokseni odottaessaan sinua. Mutta kun synnyit, hän ratkesi taas juomaan alkoholia ja käyttämään huumeita.’ Seurasin Johanin vaihtelevia ilmeitä puhuessani. ’Sen enempää isoäitini ei suostunut sanomaan.’
Â’Se vanha kurppa!Â’
’Nyt sinä puhut isoäidistäni, joka on kuollut. Joten et viitsisi käyttää hänestä tuollaista kieltä. Hän oli minulle rakas.’
’Muutat ehkä mielesi, kun kuuntelet minua hetken. Riippuu uskotko minua vai ennemmin sitä vanhaa kärttyisää kääkkää.’ Johanin ilme muuttui vihaiseksi hänen jatkaessaan puhumista. ’Isoäitisi MAKSOI minulle, jotta jättäisin Tuuliannan. Hän maksoi minulle pari tonnia, jotta lähtisin kauaksi täältä, enkä sotkisi enempää Tuuliannan elämää. Joten minun oli lähdettävä. Olin tyhmä ja kait en sitten rakastanut tarpeeksi Tuuliannaa. Olin vain niin koukussa huumeisiin. Ja olen vieläkin. Mutta olen käynyt katkaisussa. Ja nyt en ole ottanut mitään vähään aikaan. Haluan päästä niistä eroon, jotta näkisin kuinka tyttäreni pärjää. Haluisin tietää sinusta kaiken. Onko miestä? Mitä teet elääksesi? Milloin on synttärit? Aivan kaiken. Tahdon tutustua sinuun. Ja toivon, ettei se ole liian myöhäistä. Olinhan poissa yli 20 vuotta. Enkä nähnyt sinua koskaan, ennen kuin nyt. Olen jäänyt paitsi kaikesta.’
’Tasan tarkkaan olet ollut poissa 24 pitkää vuotta. Minulla ei ole aviomiestä, mutta ehdokas on. Minulla on kahvila jota pidän, mutta käyn siellä vain toisinaan. Se menestyy tarpeeksi hyvin luotettavien työntekijöitteni käsissä. Se ei tarvitse minua enää paljoa. Ja minulla on aina muuta puuhaa näinä päivinä. Minulla oli synttärit viime kuussa. Joten olet vähän myöhässä. Ensin juhlittiin synttäreitä, sitten surimme isoäitiä hautajaisissa.
Ja olen muuten kirjoittanut ylioppilaaksi. Siitäkin on jo muutamia vuosia aikaa.’
’Oih. Olet aivan toisenlainen, kuin minä. Äitiisi olet tullut. Olet yhtä kaunis ja älykäskin, mitä ilmeisemmin. Oikein ylioppilas. Minun tyttäreni.’ Johan vaipui polvilleen lattialle pidellen käsiään silmien edessä.
’Et kai sinä aikuinen mies ala itkemään? Tämä on vain elämää. Lapsi kasvaa siihen, miksi hänet on kasvatettu. Ei se sen kummempaa ole.’
’Minun suvussani kukaan ei ole päässyt ylioppilaaksi. Mutta tosin kukaan ei ole edes yrittänyt. Tämä on niin liikuttavaa vanhalle narkkarille. Moni meistä jää vain haaveilemaan lapsista. Mutta minulla on aikuinen kaunis tytär. Paljon parempaa, mitä koskaan pystyin edes kurjana rottana slummeissa kieppuen toivoa. ’ Katselin isäkseni tunnustautunutta Johania. Hän ei ollut aivan sellainen, kuin kuvittelin. Hän oli jotenkin säälittävä olento. Mutta silti isäni. En voinut soittaa poliiseja, kun hän murtautui asunnolleni. Syytä en todellista vielä oikein tiedä. Mutta jättäisin asian vielä tuonnemmaksi. Selittäköön sitten, kun aika olisi. Olimme pitkään vaiti. Minuutteja kului. Ne muuttuivat tunneiksi. Päivä vaihtui illaksi, ja me olimme edelleen vaiti.

Aamulla herätessäni en muistanut enää melkein koko unta. Mutta se palaili pätkittäin. Koko päivän sitten vain mietin, ja mietin. Mitähän isoäiti mahtoi tarkoittaa? En sotke poliiseja tähän vielä, ellen halua jollekin lähimmäiselleni rikosrekisteriä. Asia vaivasi minua koko päivän, enkä saanut oikein mitään aikaiseksi. Havahduin mietteistäni, kun puhelin soi. ’Aina vain tuo hiton puhelin.’ Mutisin puoliääneen.
Â’Tuulian Ottava puhelimessa.Â’
’Hei Tuulian. Et tullutkaan eilen, niin kuin aina joka lauantai. Aloin melkein jo huolestua, kun sinusta ei ole kuulunut mitään.’ Aha. Taina, kukas muukaan. Hän ei ole koskaan vihainen pitkään. Vaikka minä en välittäisikään tappelun jälkeen puhua hänen kanssaan, niin ei mene kauankaan, kun hän jo on tunkemassa nokkaansa asioihini. Hän on vain tätini. Ei hänelle kuulu tulemiseni ja menemiseni. Ja eilen en siksi mennyt käymään, koska en vain jaksanut. Ja oli muutto puuhia.
’Anteeksi nyt, kun en tullut käymään. Luulin, että olisit vihainen minulle, joten en tullut häiritsemään teitä.’ Ajattelin, että tällä kertaa olisit pitempää vihainen, ajattelin mielessäni.
’Voi lapsi rakas! Enhän minä nyt sinulle voisi olla vihainen. Ainakaan kovin pitkään. Mitäs sinä eilen puuhasit, kun et vastannut puhelimeen?’
’Minä muuttelin tavaroitani isoäidin talolle.’
’Jokos sinä nyt muutat? Eikö meidän pitänyt isäs kanssa autella?’
’Pertti ei ole oikea isäni, ja sinä oikea äitini Taina. Yrittäisit nyt muistaa sen. Me olemme keskustellut ja tapellut tästä asiasta monesti. Vaikka en kiistä, ettettekö olisi olleet minulle hyvät vanhemmat, mutta silti. Minulla on, tai no oli biologiset vanhemmat. Sille me emme voi mitään. Mutta olen yhtä suuri osa heitä kumpaakin. Tuuliannaa ja Johania. Sinun ei pitäisi unohtaa omaa siskoasi.’
’Enhän minä Tuulian:aa ole unohtanut. Minä en vain välitä puhua hänestä.’ Pystyin jälleen kuvittelemaan, kuinka Tainan naama punoitti ja hän nyrpisti somaa nenäänsä inhosta. Se sama nenä joka tärisi aina, kun hän jotakin palturia puhui.
’Äh. Tästä ei enää keskustella. Minä en jaksa tapella. Tuulian ja Johan ovat oikeat vanhempani. Siitä emme keskustele. Vaikka Tuulian kuolikin melkein heti syntymäni jälkeen ja Johan katosi ennen syntymääni.’
’Hyvä on sitten.’ Taina löi luurin korvaani. Jotenka sain sen taas suuttumaan. Mikä ei sinänsä yhtään ihmetytä. Hän ei voi hyväksyä sitä, että 14-vuotiaana lakkasin pitämästä heitä oikeina vanhempinani. Se asia olisi selvinnyt kuitenkin joskus. Ennemmin tai myöhemmin. Luulenpa, että Taina ei olisi kertonut minulle asiaa koskaan, ainakaan omasta tahdostaan. Ajattelin itse soittaa Mikolle, mutta sitten muistin, ettei minulla ole hänen kännykkänumeroaan. Kaiketi Mikko soittaisi minulle sitten illalla. Tai viimeistään huomenna.
Juuri kun olin hylännyt ajatuksen, puhelin soi. Vastasin puhelimeen numeroa katsomatta.
’Tuulian Ottava puhelimessa.’ Ei kuulunut mitään. Vain jonkun raskasta hengitystä.
’Haloo? Kuka siellä? Tuulian Ottava puhelimessa.’
Ei vieläkään kuulunut mitään. Vain taustalta liikenteen ääniä. Ja yhtäkkiä puhelu katkesi.
Kylmät väreet kulki selkääni pitkin. Kuka minulle oikein soitti?
Illalla puhelin soi jälleen. Mutta se olikin Mikko, joka soitti.
Â’Hei.Â’
’Hei kaunokainen. Miten on päiväsi sujunut?’
’No ei kehumista. Kiistelin taas Tainan kanssa ja hän löi luurin korvaani. Sitten joku soitti minulle sen jälkeen, mutta ei sanonut mitään. Kuului vain raskasta hengitystä ja liikenteen ääniä. Miten oma päiväsi on sujunut?’
’Ihan hyvin. Mutta hetkinen? Käsitinkö oikein? Joku siis soitti sinulle, mutta ei puhunut mitään? Hyvin outoa.’
’Niin se minustakin vaikutti siltä. Mutta voihan se olla, että joku on koittanut tavoitella minua, mutta kenttä ollut huono. Tuskin se mitään vakavaa oli. Kun ei ole sen jälkeen kuitenkaan kuulunut mitään.’
’Mutta kannattaa sinun silti olla varuillasi. Jos se onkin joku hullu, joka on alkanut soittelemaan sinulle. Näistä jutuista ei tiedä.’
’Hei Mikko, tuskin se oli mitään vakavaa. Kuka nyt minulle alkaisi soittelemaan pilapuheluita? En tietääkseni ole suututtanut viimeisen kuukauden aikana ketään muita, kuin vain omat sukulaiseni. Ne jotka oli isoäidin rahojen perässä. Ja he tuskin alkaisivat pelottelemaan minua tällaisella.'
Â’No ehkei aivan. Mutta ole kuitenkin varovainen. Soitan sinulle taas huomenna. Pusi.Â’
Â’Joo, soita vain. Pusi, pusiÂ’



klisee loppu mut joskus pitää olla xD jatkoa seuraa jossain vaiheessa, mutta kommentoikaa hyvät ihmiset!

Oven takana ei näkynyt ketään. Katselin huoneessa ympärilleni, mutta en nähnyt merkkiäkään, että siellä olisi käynyt joku. Etsiskelin laulun lähdettä, mutta missään ei näkynyt pienintäkään vihjettä asiasta. Tämä oli isoäidin huone. Sänky ja hyllyt olivat paikoillaan. Mitään ei ollut siirretty tai viety. Menin takaisin ovelle, kun katsoin sänkyä uudemman kerran. Se ei ollut niin nätisti pedattu, kuin aina isoäidin jäljiltä. Näytti kuin joku olisi istunut siinä. Päiväpeite oli hiukan rypyssä, ja isoäiti ei jättänyt ryppyäkään pedatessaan sänkynsä. Ihmettelin siksi asiaa paljon. Mutta palasin takaisin alakertaan kuitenkin, kun miehet tulivat tuomaan tämän päivän viimeistä kuormaa. Enää vanhassa kodissani olisi jäljellä sänky ja muutama kassillinen vaatteita. Ne toisimme tänne vasta ensi viikolla. Kun muutolla ei sinänsä ollut mitään kiirettä. Kun teimme lähtöä uupuneina, olin laittamassa ovea takaisin lukkoon. Mutta en löytänyt avainta mistään. Olin aivan varma, etten ollut ottanut avainta pois ulko-ovesta koko tänä aikana. Etsimme sitä kuitenkin keittiöstä, ja kaikkialta missä olimme liikkuneet. Lopulta se löytyi olohuoneesta lattialta, sohvan vierestä. Kukaan ei ainakaan tunnustanut, että olisi koskenut avaimeen. Enkä sitä epäillytkään. Aloin vain epäilemään omaa mielenterveyttäni. Asiat ei vain jotenkin nyt olleet aivan kohdallaan.
Mikko tuli luokseni, kun hänen Sofia ja Sami lähtivät takaisin asunnolleen. Menin keittiöön keittämään vettä teetä varten.
’Mikko? Haluisitko sinäkin teetä?’
’Voisinhan minä ottaa. Mitä siellä talolla oikein tapahtui? Kun tulimme viimeisen kuorman tuomaan, olit aivan kalpea.’
’Ei se oikein mitään ollut. Luulin vain kuulleeni ääniä yläkerrasta, mutta ei se ollut mitään. Kunhan kuvittelin vain. Voi olla, että muistin vain asioita väärin. Kun viime käynnistäni siellä on jo aikaa aika kauan.’
’Aha okei. Siinä talossa on kyllä jotakin omituista. Ja turha iso yksin asuvalle nuorelle naiselle. Haluatko, että tulisin luoksesi nukkumaan ensimmäiseksi yöksi, kun olet muuttanut sinne ensiviikolla? Ettei sinun tarvitsisi pelätä.’ Mikko tuli keittiöön ja kietoi kädet ympärilleni takaa päin.
’Voisithan sinä tulla. Etten minä avuton naisparka säikkyisi liikaa.’ Hymyilin itsekseni.

Kun tee oli valmista, joimme sitä vaitonaisina. Jotenkin oli vain olo, että ei ollut mitään sanottavaa, tai kysyttävää. Tältä päivältä oli kaikki jo sanottuna.
Ilta alkoi vähitellen hämärtyä ja Mikko teki lähtöä. Saatoin hänet ovelle ja halasimme. Mikko antoi hellän suukon huulilleni. Se sai minut värisemään.
’Näemme sitten ensi viikolla, kun muutamme loput tavarani?’
’Näin teemme. Minä soitan sinulle vielä tarkemmin, mikä päivä sopisi hyvin.’
Okei. Tehdään näin. Hyvää yötä.’
’Hyvää yötä. Toivottavasti nukut levollisesti tänä yönä.’
Vilkutin oven raosta vielä Mikon perään. Olit aivan poikki, enkä jaksanut alkaa katsoa televisiota. Kävin vain pikaisesti suihkussa ja menin nukkumaan. Huomenna saisinkin nukkua pitkään. Sunnuntait on siitä ihania, kun silloin ei ole mitään tehtävää yleensä.
Tänä yönä en nähnyt paljon unia. Isoäidin talosta näin kuitenkin unta.
Olin yläkerrassa pelkässä yöasussa, kävelin käytävää pitkin. Avasin isoäidin huoneen oven. Katselin ympärilleni mitään näkemättä. Kunnes huomasin sängyllä painauman. Ja pikkuhiljaa siinä kohtaa alkoi hahmottumaan henkilön hahmo. Isoäiti istui sängyllään. Säikähdin hiukan ja isoäiti katsoi minua kohden.
’Hei Tuulian. Sinua minä tässä jo odottelinkin. Tule tänne viereeni istumaan kultaseni.’
Menin varoen sängyn luo ja istuin.
’Isoäiti?’
Â’Niin Tuulian rakas?Â’
’Mitä sinä täällä teet? Mitä ihmettä täällä tapahtuu?’
’Hyysss. Lapsenlapseni. Älä ole niin utelias ja levoton. Ne piirteet eivät sovi yhteen. Kaikki aikanaan, kaikki aikanaan. Mutta vastatakseni ensimmäiseen kysymykseesi. Minä olen täällä tarkistamassa, että kaikki on kunnossa. Olen huomannut kanssasi täällä miehen. Hän vaikuttaa mukavalta. Juuri sellainen mies jota sinulle olen toivonutkin. Olet yhtä kaunis, kuin äitisi. Olet kuin hän. Mutta valitsin toisenlaisen tien. Olet menestynyt hyvin kultaseni. Ja olen ylpeä sinusta.’
’Kiitos isoäiti. Mikko on kyllä mukava mies. Ja olen nähnyt hänestä untakin. Näin hänestä unta, ennen kuin edes tapasin hänet. Mutta en ole varma. Voinko luottaa häneen täysin?’
’Sinun on Tuulian selvitettävä se aivan itse. Seuraa sydäntäsi, niin löydät vastauksen. Mieti mitä tunnet ja mitä sinä haluat. Ja vastaan toiseen esittämääsi kysymykseen. Täällä tosiaankin tapahtuu kummia. Mutta kyllä sinä sen selvität. Minä tunnen sen vanhoissa luissani. Sinä olet fiksu nuori nainen. Se ei tule olemaan sinulle hankalaa. Ja tiedän, että mielessäsi pyörii kysymys sormuksesta, joka katosi tallelokerosta. Minä tiedän kuka sen on vienyt. Mutta sinä saat selvittää sen itse. Pienen vihjeen kuitenkin annan. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja vaikuttaa ensi näkemältä. Tarkkaile lähimpiäsi ja etsi vihjeitä. Kyllä sinä selvität, kuka sen on vienyt. Pankinjohtaja ei tee asialle mitään. Hän on liian tollo, tajutakseen asian vakavuutta. Mutta älä sotke poliiseja vielä tähän. Koska tuskin haluat rikosrekisteriä lähimmäisellesi.’ Meinasin vielä kysyä isoäidiltä lisää asioita, mutta hän oli jo kadonnut. Kuulin jälleen kuitenkin korvissani tutun hyräilyn. Lähdin seuraamaan ääntä, mutta uni kuitenkin päättyi siihen. En saanut selville, mistä ääni kantautui.

Kun aamu sarasti, heräsin kun aurinko häikäisi. Se paistoi suoraan silmiini ikkunasta. Yritin kääntyä toiselle kyljelleni, mutta se oli melkein mahdotonta. Hetken mietin, että missäköhän olen. Omaa kotia tämä muistuttaa, mutta joku on kietonut kätensä ympärilleni. Sitten muistin viime illan. Mikko oli jäänyt yöksi. Mutta silti ihmettelen miksi hän on kietonut kätensä ympärilleni. Omilla puolillamme olimme nukkumaan mennessä. Mies taitaa harrastaa unissaan liikkumista. Koitin irrottaa hänen otettaan varovaisesti, mutta Mikko havahtuikin ja heräsi.
’Anteeksi. Ei ollut tarkoitus herättää, mutta kun minä heräsin jo auringon takia.’
’Yhym. Ei se mitään. Hyvä vain, että herätit samalla. Olisihan se hieman törkeää minun vain kuorsata, kun sinä olisit jo hereillä.’
’Ei se minua olisi haitannut. Ellei sinulla ole sitten tänään vielä kiirettä jonnekin?’
’Minulla ei ole tänään mitään kiirettä minnekään. Kun eikös tänään ole lauantai?’
’Joo on. Pitäisi jatkaa pakkaamista, jotta saisin kämpän tyhjäksi ennen ensi kuuta.’
’Minä voin auttaa sinua pakkaamisessa. Ja jos haluat, niin voisin lainata pakettia autoa sisareni sulholta. Hän varmasti suostuisi lainaamaan sitä minulle. Etenkin kun kyseessä on kauniin naisen muutossa auttaminen.’
’No voit soittaa minun puhelimesta ja kysyä. Se on tuolla olkkarissa puhelinpöydällä. Minä menen käymään suihkussa.’
’Okei. Minäpä soitan sitten hänelle.’ Minä nousin ja etsin pyyhkeeni.
Kun tulin suihkusta, Mikko istuskeli olohuoneessa sohvalla, lukien aamun lehteä.
’Haluatko sinä käydä suihkussa? Voin lainata sinulle pyyhettä.’
’Ei tarvitse. Ajattelin odotella sinua pois suihkusta, ja sitten lähteä hakemaan sitä pakettiautoa. Tarvitsetko kanto apua. Minun siskoni on kovin utelias. Ja vaikka me emme vielä tiedä suhteemme laatua, niin siskoni on halukas tapaamaan sinut. Ei kai haittaa jos hän tunkee mukaan ”muuttoavuksi”?’
’No apu on aina tervetullutta. Etenkin, kun minun adoptio äitini Taina, oikeimmin tätini suuttui minulle. Hän koetti tunkea nenäänsä taas asioihini, vaikka olen jo aikuinen nainen. Ollut omillani jo monta vuotta, mutta silti hän vielä jaksaa yrittää puuttua minun tekemisiini.’
’No hyvä. Minä palaan kohta.’ Mikko tuli luokseni ja antoi suukon huulille. Sitten hän lähti.
Minä menin pukemaan vaatteita päälleni ja etsin pahvilaatikoita. Aloin pakkaamaan vaatteitani matkalaukkuihin ja pieniä koriste-esineitä pahvilaatikoihin. Lopulta Mikko sitten saapuikin siskon ja tämän miehen kanssa avuksi. Lastasimme ensimmäisen kuormallisen tavaroita pakettiautoon, ja lähdimme ajamaan kohti tulevaa kotiani.

Kun olimme perillä, paikka näytti suuremmalta kuin muistinkaan. Mutta kovin autiolta. Avasin ulko-oven ja vastaan leyhähti tunkkainen tuoksu. Täällä olisi ensimmäiseksi siivottava, ennen kuin voisin asettua kunnolla asumaan.
’Täällä on niin kovin tunkkaista. Ja jotenkin karmivaa.’ Sanoin Mikolle.
’Mikko ja Sami voi lähteä hakemaan toista kuormaa, kun olemme saanut purettua edellisen purettua. Minä voin jäädä auttamaan siivoamisessa ja järjestelemisessä. Jos vain käy?’ Mikon sisko Sofia ehdotti.
’No jos sinä vain jaksat auttaa. Tästä voi tulla suuri urakka. Tämä kun ei ole mikään pieni talo. Ja täällä on suuria ja pieniä huoneita.’ Aloimme purkamaan tavaroita autosta. Minä ja Sofia jäimme tänne siivoilemaan, kun miehet lähtivät hakemaan toista kuormaa. Etsiskelin siivouskomerosta moppia ja vesiastiaa. Kaikki oli vanhoilla paikoillaan.
Kun aloitimme Sofian kanssa siivoamaan paikkoja, aloittaen olohuoneesta, jokin alkoi vaivaamaan minua. Tuntui, kuin joku tai jokin katselisi minua. Mutta työnsin tunteen syrjään. Saimme olohuoneen jo melkein siivotuksi, kun miehet tulivat sohvien ja muitten isompien tavaroitten kanssa.
Saimme tavarat kannetuksi sisälle ja minä aloin keittämään kahvia. Oli tauon paikka, kaikkien kovasti uurastettua. Jatkaisimme sitten muuttoa vielä jonkin aikaa kahvituokion jälkeen.
Miehet lähti hakemaan uutta kuormaa, minun ja Sofian jäädessä taas siivoamaan. Minä lähdin katsastamaan yläkerran huoneita, kun Sofia sanoi pärjäävänsä alhaalla järjestellen olohuoneessa hyllyille kirjoja. Kun olin selvinnyt portaiden yläpäähän, olin kuulevinani hiljaista laulua käytävän oikealla puolella olevasta huoneesta. Mutta eihän täällä pitäisi olla kenenkään. Kukaan ei ollut käynyt täällä melkein kuukauteen. Kuuntelin hetken hiljaa ja lähestyin ovea. Laitoin käteni ovenkahvalle ja aukaisin oven…

kirjalliset meni läpi!!! ei hitto oikeesti!
voiko se olla mahollista vai näenkö unta xD
Mä pääsin läpi kirjallisista!!! ja ens viikolla tiistaina on sit inssi.
toivotaa että se menee läpi ekalla ettei tarvii alkaa maksaa iha sikana kaikkea
uusia tunteja sun muita..

10.osa
Kun olin rauhoittunut Tainan puhelun jälkeen, jatkoin pakkaamista ja tein vähän välipalaakin, jotta jaksaisin touhuta ja järjestää asioita koko päivän. Mikko yritti soitella minulle pariinkin kertaan. En jaksanut vastata. Kun ilta alkoi hiljalleen hämärtyä, kyllästyin jatkuvaan puhelimen pirinään, ja tuhansiin vastaajaviesteihin. Jotenka lopulta vastasin heti, kun puhelin soi jälleen kerran.
Â’Haloo. Tuulian Ottava.Â’
’Hei Tuulian. Mikko täällä. Et ole vastannut tai soittanut takaisin, vaikka olen monesti yrittänyt tavoitella sinua tänään.’
’No tässä on ollut vähän järjestelemistä. Ja en ole ollut paikalla, kun olet soittanut.’
’Aijaa. Aloin jo epäillä, että välttelet minua. Saisinko tulla käymään luonasi tänään?’
’Enpä oikein tiedä.. Tai no tule vain. Minulla olisi sinulle tosiaankin hiukan asiaa. Yksi juttu vaivaa minua vähäsen.’
’Okei, olen kohta siellä. Voit kertoa minulle mitä vain.’
’Selvä. Näemme kohta.’ Laitoin puhelimen paikalleen, ja jäin odottelemaan ovikellon pirahdusta. Kun lopulta ovikello soi, en viitsinyt heti avata ovea. Kävelen hitaasti ovea kohti ja vilkaisin ovisilmästä tulijan. Mikko seisoi siellä käsi selkänsä takana. Avasin hänelle oven ja huomasinkin eksyneeni ruusupuskan keskelle.
’Mit, mitäs tämä nyt on?’
’Kauniita ruusuja, vieläkin kauniimmalle naiselle, jota jumaloin.’
’Ööh. Okei. Kiitos, kai. Menempä sitten laittamaan näitä veteen, jottei nämä ala kuihtumaan.’ Käännyin pois ovelta ja suuntasin kohti keittiötä etsimään kukkavaasia.
Mikko seurasi perässä, mutta pysähtyi olohuoneeseen nähdessään muuttolaatikot.
’Milloinkas sinä olet ajatellut muuttaa? Voisin tulla muuttoavuksi.’
’No tässä kuun vaihteeseen asti on aikaa, ennen kuin alkaisi uusi vuokrauskausi. Jotenka tässä viikon sisällä pitäisi saada ainakin kaikki tärkeä pois täältä. Joillakin tavaroilla ei ole niin väliä, mutta kaikki henkilökohtaiset tavarani otan mukaan isoäidin talolle. Istuudu toki alas. Tulen ihan kohta olohuoneeseen.’ Huutelin keittiöstä laskiessani vettä kukkamaljakkoon. Asettelin ruusut nätisti maljakkoon ja kannoin sen olohuoneeseen sohvapöydälle näytille.
’Istuisitko alas, niin voisimme jutella?’ Mikko istui nätisti tuolille minua vastapäätä.
’No mistäs sinä halusit jutella?’
’No kun.. Minä kävin eilen siellä asianajotoimistolla, vaikka sanoin etten käynyt kuin pankissa. Satuin kuulemaan erikoisen keskustelun, jota juuri kävit puhelimessa. Puhuit jotakin sormuksesta, tulevasta illasta ja, että kaikki on hoidossa. Minulle tuli jotenkin oksettava olo. Tietenkin aloin epäilemään, että sinä olisit jollain tapaa sormuksen katoamisen takana. Kerrothan, että olen väärässä? Että kuvittelen turhia.’
Mikko oli hetken hiljaa ja vain katseli minua hämmentyneenä silmiin. Ja lopulta hän vastasi. ’Minä keskustelin siskoni sulhasen kanssa. Tai ei hän vielä eilen ollut sulhanen, mutta eilen hän meni siskoni kanssa kihloihin. Minä järjestin heille pienen yllätyksen ja mies vain kyseli, että sormus on siellä missä pitääkin.’
’Ai. Anteeksi, kun epäilin turhaan.’ Mikko hymyili punastumiselleni ja tuli viereeni.
’Hyvä vain, että uskalsit kysyä. Ettei asia jäisi sinua vaivaamaan, ja välttelisit minua syyttä suotta. Minulla oli kauhea ikävä sinua tämän ajan, kun et suostunut vastaamaan puheluihini.’
’Anteeksi myös siitä. Minä vain mietin ja mietin. Annoin puhelimen soida vaan, enkä kuunnellut edes vastaajaan tulleita viestejä.’ Mikko kyykistyi eteeni, otti minun käteni omiinsa ja katsoi minua silmiin.
’Sinä olet vain liian paljon ajatteleva nainen. Ei siinä ole mitään väärä. Ja hyvä vain, ettet usko kaikkea sinisilmäisesti. Sinä olet rohkea. Moni nainen olisi vain jättänyt vastaamatta, ja vältellyt parhaansa mukaan, jos epäilisi miestä. Etenkin jos on kiinnostunut kyseisestä miehestä?’ Mikolla oli viimeisen lauseen aikana hieman kysyvä äänen sävy.
’Mikko. Minä olen enemmänkin, kuin vähän kiinnostunut. Olen tainnut rakastua sinuun. Vaikka hullultahan se tosin kuulostaa, kun emme tunne edes toisiamme pahemmin. Olemme tavanneet muutaman kerran. Mutta silti emme tiedä toisistamme paljoakaan. ’
’On se vähän ihmeellistä. Mutta heti kun minä näin sinut siellä toimistolla, ajattelin: Vau mikä nainen! Tuohon minä haluisin tutustua lähemminkin. Ja kuinka sattuikaan. Törmäsimme samana iltana baarissa. Pääsin saattamaan, ja siitä kaikki lähti. Olemme nyt tässä, aikeena tutustua toisiimme lähemmin.’ Punastuin Mikon sanojen takia. Irrotin käteni hänen otteesta ja halasin häntä. Siinä Mikon sylissä oli ihanaa olla. Jotenkin tuttua ja turvallista. En halunnut päästää enää irti. Halusin jäädä siihen ja olla hänen turvallisessa sylissä.
’Jäisitkö yöksi? Kello alkaa olemaan ilmeisen paljon. Ei sinun olisi mitään järkeä enää lähteä tuonne pimeään kulkemaan.’
’No jos vain tahdot minun jäävän. En tahdo tuppautua.’
’Et sinä tuppaudu. Ja jos et viereeni uskaltaudu, niin onhan tuossa tuo hiukan epämukava sohva nukkumispaikaksi.’
’Voin minä siinä nukkua. Ellet pistä vastaan, jotta tulisin viereesi nukkumaan?’
’Tule vain viereeni nukkumaan. Tilaa on. Kahden hengen sänky on yksin nukkuessa liian tilava toisinaan.’
Mikko hymyili minulle suloista hymyään ja nyt kiinnitin huomiota, hänellä on pienet söpöt hymykuopat kummassakin poskessa.

Herätessäni puhelimen pirinään olin aivan tokkurainen, aivan kuin olisin oikeastikin hiukan kipeä. Laahustin vastaamaan puhelimeen ja nostin luurin katsomatta numeroa.
Â’Haloo? Tuulian Ottava.Â’
’Huomenta rakas.’ Ai äiti, mietin. Olisin voinut jättää vastaamatta.
’Huomenta Taina.’ Haukottelin äänekkäästi.
’Ai minä herätin sinut. Voi anteeksi kauheasti. Mutta tuletko sinä tänään käymään. Olisi vähän juteltavaa muuttojärjestelyistäsi. Viikonloppuhan olisi sopiva aika muuttaa? Kun sinun ei tarvitse käyvä kahvilassakaan, niitä työntekijöitäsi vahtimassa, eikä varmasti ole muitakaan suunnitelmia.’
’Hei kuule nyt Taina. Sinä et voi tietää, onko minulla muita suunnitelmia vai ei. Minä olen jo aikuinen. Sinä et päätä minun asioistani enää. Okei?’
’Selvä sitten. Turha odottaa sitten minulta ja isältäsi apua muutossa.’
’Anteeksi nyt vain Taina, mutta ihan yhtä hyvin sinä, kuin minäkin tiedämme, että Pertti ei ole minun isäni. Saatikka, että sinä olisit äitini. Tuulian ja Johan ovat kummatkin missä lie. Tuulian tosin on kuollut. Johan on jossain.’
’Minä ja Pentti olemme olleet sinulle hyvät vanhemmat! Vaikka meillä oli omatkin lapset hoidettavana, emme koskaan pitäneet sinua vähemmän rakastettavana.’
’Siinä olet oikeassa kylläkin Taina. Olet täysin oikeassa. Mutta tajuatko sinä yhtään, miltä minusta saattoi tuntua, kun kerroitte oikeasta äidistäni?’
’No kait se vähän jotakin vaikutti.’ Pystyin jopa mielessäni näkemään Tainan paljon puhuvan olan kohautuksen. Hän vähät välitti sisarestaan. Taisi olla ehkä kateellinen, kun itse eli ja elää suht tylsää elämää.
’Vaikutti ja todella paljon. Mitä itse olisit mieltä, jos sinulle yhtäkkiä paukautettaisiin, että äitisi ei olisikaan ollut äitisi? Vaan oli joku hullu narkkari?’
’Minun lapsuuden aikana, saatikka aikaisemmin ei tiedetty mitään vaarallisista huumausaineista. Jotenka se on aivan epätodennäköistä.’
’Niin mutta JOS, näin olisikin ollut? Miltä sinusta tuntuisi?’
’Mutta kun tuo on aivan epäloogista.’
’Eihän ole. Mutta antaa olla. Minä en jaksa kiistellä tästä asiasta enää tämän enempää. Hyvää päivän jatkua.’ Löin Tainalle luurin korvaan. Minua alkoi vain ärsyttämään kauheasti.

Keskustelimme Mikon kanssa myöhään yöhön, ennen kuin Mikko lähti pois.
Nukkumaan mennessäni laitoin herätyksen soimaan aamua varten. Tänä yönä en nähnyt unia Mikosta tai muutakaan isoäidin taloon liittyvää. Unessani juoksin karkuun, jotakin tuntematonta. Suuri uhkaava varjo häälyi koko ajan taka-alalla. Välillä saavuttaen ja joskus se jäi kauemmas. Juoksin henkeni edestä. En vain saanut selville ketä pakenin, ja miksi?
Aamulla herätessäni en jaksanut miettiä asiaa sen kummemmin. Uni, kuin uni.
Lähdin kävelylle ja menin käymään pankissa ilmoittamassa sormuksesta. Pankin johtaja valitteli tapausta ja lupasi yrittää vähin äänin selvittää asiaa. Ja sanoin sitten, että jos ei asiasta kuuluisi tällä viikolla mitään, kävisin poliisin pakeilla. Pankinjohtaja sanoin sen olevan aivan tarpeetonta.
He selvittäisivät asian ilman poliiseja.

Kun lähdin pankista, päätin poiketa Mikon luona.
Hän oli juuri puhelimessa, jonkun asiakkaansa kanssa arvatenkin.
Jäin odottamaan hänen huoneen ulkopuolelle. En tahtonut häiritä. Mutta Mikon puhelu kiinnitti huomiotani.
'Kyllä se järjestyy. Illalla, illalla tietenkin. Minähän lupasin. Asia on hoidossa. Kylläkyllä.
Tuhnaa sinä huolehdit tästä. Sormuksen olin paikka on varmassa tiedossa. Asiasta ei ole enää epävarmuutta.'
Järkytyin kuulemastani niin paljon, etten hetkeen pystynyt liikkumaan paikaltani. Mutta kun jalkani vihdoin toimivat, lähdin nopeasti pois paikalta.
Menin suoraan kotiini. Mutta en meinannut saada ovea aukaistuksi.
En jaksanut välittää puhelinvastaajan vilkkuvasta valosta. En vastannut kenenkään soittoihin loppupäivän aikana. Mikko oli melkein ainoa tosin, joka soitti ja koitti tavoitella.
Lopulta kun hän uhkasi tulla käymään, tempaisin puhelimen käteeni ja vastasin.
'Hei Mikko. Anteeksi kun en ole vastannut, mutta en ole voinut kovin hyvin.'
'Olin kovin huolissani sinusta rakas. Olin näkevinäni sinut toimistolla, mutta kait näin harhoja, kun ajattelin sinua.'
'No ei se mitään. Kävin vain pankissa ilmoittamassa sormuksesta. Pankinjohtaja lupasi tosin hoitaa asian ilman, että poliiseja sotketaan tähän.'
'Hyvä, että asiat järjestyy. Mutta ota poliiseihin yhteyttä, jos ei pankista kuulu mitään.'
'Joo, niin minä vähän ajattelinkin. Koska kyseessä on arvokas sormus rahallisesti, että tunnearvoltaan. Mutta minä menen nytten lepäämään. On kauhea olo. Hei, hei. Soitellaan!' Katkaisin puhelun vastausta odottamatta. Halusin vain päättää puhelun, ja ajatella asioita rauhassa. Kun miettii mitä Mikko minulle puhui puhelimessa. Ja mitä kuulin tänään toimistolla.
Aivan liian ristiriitaisia asioita tajuttavaksi.
Ei ollut edes nälkä, jotenka soitin Sariannalle.
Oli asioita, joita en voinut edes hänelle kertoa. Mutta kerroin hänelle kuitenkin pääpiirteittäin nämä asiat. Hän yritti selvitellä asioita kanssani. Mutta emme päässeet puusta pitemmälle.
Asiat vaivasivat minua vielä puhelun jälkeenkin. Mutta päätin asioitten toistaiseksi olla.
Ilta hämärtyi nopeasti, joten menin suihkuun. Katselin televisiota, vaikka en tajunnut mitään katsomastani. Lopulta suljin television kokonaan ja lähdin nukkumaan.
Unta sain vasta myöhään aamuyöstä.

47% (9/19) - Ulospäinsuuntautuneisuus
Seurallinen, pitää juhlimisesta, keskustelee, kaipaa jännitystä, ottaa riskejä, toimii hetken mielijohteesta.
45% (9/20) - Psykoottisuus
Piittaamattomuus muista ihmisistä, eristäytyminen, sopeutumattomuus, empatian puute, vihamielisyys, piittaamattomuus vaarasta, julmuus, epäinhimillisyys.
43% (10/23) - Neuroottisuus
Ahdistunut, huolestunut, masentunut, mielialan vaihtelu, syyllisyyden tunteet ja alhainen itsetunto.
21% (5/24) - Valheasteikko
Mittaa taipumusta antaa vastauksissaan itsestään todellista terveempi tai sosiaalisesti suotavampi kuva.