IRC-Galleria

Ilta hämärtyi ja kävin suihkussa. Kun tulin sieltä pois, puhelin pirisi pirisemistään jälleen. Olin juuri vastaamassa, kun se lakkasi ja vastaaja meni päälle. Mutta kuitenkaan kukaan ei jättänyt viestiä. ’Outoa.’ ajattelin.
Mutta en jäänyt miettimään asiaa sen kummemmin. Menin makuuhuoneeseen pukeutumaan, kun kuulin ulko-oveni takaa kolinaa. Aivan kuin joku yrittäisi saada auki kotini ovea. Olin aivan hiiren hiljaa ja hiivin olohuoneeseen, pyyhe edelleen ympärilläni. Etsin katseellani jotain kättä pitempää. Muistin sitten, että minulla on sängyn alla unohtuneena ollut tennismaila. Hiivin sitä hakemaan, sekä hätäisesti puin päälleni.
Kun palasin takaisin olohuoneeseen hiljaa sipsutellen, oven takaa kuului kirouksia ja hetken oli hiljaista. Sitten kolina ja rapina taas jatkui. Pidätin hengitystäni ja lopulta kuulin lukon naksahduksen. Ovea raotettiin hiljalleen auki ja raossa välähti valo. Nostin mailaa koholle olkani päälle. Seisoin hiljaa ja hievahtamatta. Seurasin tapahtumia hetken aikaa. Murtautuja eteni hiljalleen ovesta sisään ja painoi oven takaisin kiinni. Sitten hän alkoi taskulampun valossa etsiä jotakin. Sen pienen äänen mitä hän piti, sen turvin hiivin olohuoneen valokatkaisijan luokse ja laitoin äkkiä valot päälle. Eteisessäni seisoi silmiä siristellen laiha ja kaihtunut mies. Hän nosti kädet ylös, kuin käskystä ja taskulamppu tippui lattialle.
’Kuka sinä olet? Ja mitä helvettiä sinä teet kodissani?’ Melkein huusin kysymykset.
’Tu.. tulin vain.. Tulin vain katsomaan tätä taloa. En minä tänne murtautunut!’
’Juu, ethän sinä murtautunut. Kauhea kolina vain kuului, kun avasit oveani ”avaimellasi”. Mitä sinä täällä teet ja kuka sinä olet?’ Toistin kysymykset rauhallisesti.
Mies näytti kauhean vanhalta, mutta haistoin makean savun hajun. Hän ei tainnut olla aivan täysissä järjissään. Katselin miestä vaitonaisena ja odotin vastauksia.
’Luulin, että täällä ei olisi ketään. Soitin ovikelloa.’
’Etkä soittanut. Olin suihkussa ja juuri makuuhuoneessani, kun kuulin ovella kolistelua. Kerro nyt totuus, ellet halua että soitan poliisit paikalle.’
’Tuulian, tyttäreni! Älä soita poliiseja! He veisivät minut putkaan loppuiäkseni. En kestäisi sitä enää. Ethän tee sitä.’
’Johan? Oletko sinä Johan?’
’Niin. Olen Johan Kramers. Tunsin äitisi Tuuliannan vuosia, vuosia sitten. Liikuttiin samoissa porukoissa. Sinä varmaan tiedätkin asiasta. Sukulaisesi tuntien, sen mitä olen kuullut, he eivät ole voineet olla puhumatta tapahtuneista?’
’Itse asiassa sain kuulla vasta 14-vuotiaana Taina tädiltä, että äitini kuoli yliannostukseen. Hän kuoli siis n. kymmenen vuotta sitten. Olin hautajaisissa, vaikka Taina yritti estää sen. Olihan sentään kyse oikeasta äidistäni. Sinusta kuulin vain yhden version isoäidiltä. Hän sanoi aina: Tuulian, eli sinun äitisi eksyi hyvin nuorena väärään seuraan. Sen jälkeen en tunnustanut häntä tyttärekseni. Löysi jonkun pojan jolpin, joka pisti paksuksi ja lähti menemään. Johan taisi olla sen nimi. En välitä muistella sitä pahemmin. Mutta äitisi palasi luokseni odottaessaan sinua. Mutta kun synnyit, hän ratkesi taas juomaan alkoholia ja käyttämään huumeita.’ Seurasin Johanin vaihtelevia ilmeitä puhuessani. ’Sen enempää isoäitini ei suostunut sanomaan.’
Â’Se vanha kurppa!Â’
’Nyt sinä puhut isoäidistäni, joka on kuollut. Joten et viitsisi käyttää hänestä tuollaista kieltä. Hän oli minulle rakas.’
’Muutat ehkä mielesi, kun kuuntelet minua hetken. Riippuu uskotko minua vai ennemmin sitä vanhaa kärttyisää kääkkää.’ Johanin ilme muuttui vihaiseksi hänen jatkaessaan puhumista. ’Isoäitisi MAKSOI minulle, jotta jättäisin Tuuliannan. Hän maksoi minulle pari tonnia, jotta lähtisin kauaksi täältä, enkä sotkisi enempää Tuuliannan elämää. Joten minun oli lähdettävä. Olin tyhmä ja kait en sitten rakastanut tarpeeksi Tuuliannaa. Olin vain niin koukussa huumeisiin. Ja olen vieläkin. Mutta olen käynyt katkaisussa. Ja nyt en ole ottanut mitään vähään aikaan. Haluan päästä niistä eroon, jotta näkisin kuinka tyttäreni pärjää. Haluisin tietää sinusta kaiken. Onko miestä? Mitä teet elääksesi? Milloin on synttärit? Aivan kaiken. Tahdon tutustua sinuun. Ja toivon, ettei se ole liian myöhäistä. Olinhan poissa yli 20 vuotta. Enkä nähnyt sinua koskaan, ennen kuin nyt. Olen jäänyt paitsi kaikesta.’
’Tasan tarkkaan olet ollut poissa 24 pitkää vuotta. Minulla ei ole aviomiestä, mutta ehdokas on. Minulla on kahvila jota pidän, mutta käyn siellä vain toisinaan. Se menestyy tarpeeksi hyvin luotettavien työntekijöitteni käsissä. Se ei tarvitse minua enää paljoa. Ja minulla on aina muuta puuhaa näinä päivinä. Minulla oli synttärit viime kuussa. Joten olet vähän myöhässä. Ensin juhlittiin synttäreitä, sitten surimme isoäitiä hautajaisissa.
Ja olen muuten kirjoittanut ylioppilaaksi. Siitäkin on jo muutamia vuosia aikaa.’
’Oih. Olet aivan toisenlainen, kuin minä. Äitiisi olet tullut. Olet yhtä kaunis ja älykäskin, mitä ilmeisemmin. Oikein ylioppilas. Minun tyttäreni.’ Johan vaipui polvilleen lattialle pidellen käsiään silmien edessä.
’Et kai sinä aikuinen mies ala itkemään? Tämä on vain elämää. Lapsi kasvaa siihen, miksi hänet on kasvatettu. Ei se sen kummempaa ole.’
’Minun suvussani kukaan ei ole päässyt ylioppilaaksi. Mutta tosin kukaan ei ole edes yrittänyt. Tämä on niin liikuttavaa vanhalle narkkarille. Moni meistä jää vain haaveilemaan lapsista. Mutta minulla on aikuinen kaunis tytär. Paljon parempaa, mitä koskaan pystyin edes kurjana rottana slummeissa kieppuen toivoa. ’ Katselin isäkseni tunnustautunutta Johania. Hän ei ollut aivan sellainen, kuin kuvittelin. Hän oli jotenkin säälittävä olento. Mutta silti isäni. En voinut soittaa poliiseja, kun hän murtautui asunnolleni. Syytä en todellista vielä oikein tiedä. Mutta jättäisin asian vielä tuonnemmaksi. Selittäköön sitten, kun aika olisi. Olimme pitkään vaiti. Minuutteja kului. Ne muuttuivat tunneiksi. Päivä vaihtui illaksi, ja me olimme edelleen vaiti.