IRC-Galleria

Vuosittaiset Euroviisut alkavat taas kerran puhuttaa pohjolan kansaa nyt, kun ensimmäistä voittoamme koskaan on tarpeeksi ylistetty ja voittajia palkittu aukioilla, tonteilla, iltapäivälehtien lööppiotsikoilla, kebabannoksilla ja kolamerkeillä. Iltalehti kartoitti median ja kansan suosikkeja ja sen mukaan HIM, Tarja Turunen ja Apocalyptica olisi median suosikki sekä katsojien mielestä näiden lisäksi PMMP, Hanna Pakarinen, puhumattakaan nyt Anna Erikssonista ja Antti Tuiskusta. (Lähde: http://www.iltalehti.fi/popstars/200610265288256_ps.shtml) Oletetaan nyt, että Suomi haluaisi voittaa tälläkin kertaa Euroviisuissa. Se vaikuttaa näillä näkymin aika kaukaahaetulta toiveelta. Joku voisi jopa väittää jotain siihen suuntaan kuin että suomalaisten päähän olisi noussut kusi.

Tarkastellaanpa vähän edellisiä viisuja. Lordi voitti ne, mutta MIKSI se voitti? Yksi tunnettu lentävä lausehan on "Hevillä ei hävitä", mitä ajatusta täällä galleriassakin parisensataa tyyppiä ylläpitää yhteisöissään. Niin, lyhyet sloganit ovat suosittuja tätä nykyä, joskin niistä yleensä jää sellainen olennainen asia kuin realismi vähemmälle. Väitän, että Suomi ei todellakaan voittanut siksi, että lähetti sinne jonkin raskaamman musiikin edustajan koettamaan onneaan. Jos esimerkiksi toinen euroviisuehdokas Kilpi - yhtään kyseistä bändiä väheksymättä - olisi lähetetty sinne, olisihan siellä metallia kuultu, mutta tuskinpa oltaisiin voitettu. Nythän on niin, että tuo edellinen voitto herkisi nimenomaan Lordin erilaisuuden ja groteskiuden vuoksi, eikä siksi, että meiltä ei tullut poppia. Esimerkkiyhtyeenä käyttämäni Kilpi ei olisi ollut tarpeeksi omaperäinen voittoon, eikä toisaalta suomeksi laulettu musiikki olisi mielestäni ollut hyvä valttikortti. Sen sijaan lavalle astelevia suoraan Halloweenistä ulos revittyjä äijiä soittamassa eräänlaistä ykseyttä ja hard rockin evankeliumia julistavaa kappaletta (vertaa sanoituksia virsien sisältöön!) edustaa voimakasta ääripäätä eroavuutensa vuoksi, ja niinpä mahdollisuuksiakin arveltiin olevan lähinnä kahdenlaisia - voitto tai rökäletappio.

Nyt sitten on aika miettiä, millaista artistia ensi vuonna pukataan perään. Tarkastellaanpa hieman ensin noita Iltalehden artikkelin mainitsemia ehdokkaita. Ensinnäkin HIM? Ei ei ei ei ei ja vielä kerran ei. HIM menestyisi korkeintaan kohtalaisesti - äijissä ei ole mitään säväyttävää ja maailmalla jo laajalti tunnettu bändi tuskin yllättäisi tai kiehtoisi ketään läsnäolollaan, toisin kuin Lordi. Kyseisessä artikkelissa ylistetään Hänen Infernaalista Majesteettiaan esimerkiksi lausumalla "Ville Valossa on karismaa vaikka muille jakaa. HIMin kappaleet ovat tähänkin asti olleet erittäin hyviä". Juuri tällaista muistan eräidenkin vanhemman kansan ihmisten uhonneen mm. Tomi Metsäkeosta viime vuonna vihaisten, Lordia saatananpalvontamusiikiksi väittävien yleisönosastokirjoitusten yhteydessä. Samanlaista messuamista on lisäksi kuultu ties kuinka monesta muusta edellisinä vuosina. Juu kyl nyt voitetaan, kun pääsee niin kaunisääninen ja vaikuttava mies meitä edustamaan. Ei taidettu voittaa. Artikkelissa mainittu Apocalyptica saattaisi olla sellojensa vuoksi vähän paremmalla maaperällä ja sillä voisi jopa EHKÄ olla mahdollisuudet voittaa, mutta harkitsisin siitäkin huolimatta toiseen kertaan. Joudun myöntämään, etten Tarja Turusen soolotuotannon tyylisuunnasta tiedä, mutta on joka tapauksessa selvää, että iskelmällä tai klassisella laululla ei aivan varmasti voiteta, samoin kuin ei myöskään metalli- tai rock-musiikilla sinänsä. On tuolla artikkelissa sentään yksi hyvä ehdotus: Eläkeläiset.

Niin, no, mitä sinne sitten kannattaisi lähettää? Itse olen sitä mieltä, että omaperäisyys toimisi valttikorttina - kisoihin on saatava jotain uutta, jos voittaa mielii. Perushevillä ei voiteta, mutta onhan noita musiikkityylejä olemassa ja niilläkin erilaisia toteutuksia. Esimerkiksi hip hop kuulostaisi ideana hyvältä, mutta käytännössä ei välttämättä uppoaisi tuomaristoon - tuolla musiikkityylillä kun on paha taipumus herättää paheksuntaa tai vähintään olla miellyttämättä varttuneempaa väestöä. Omaperäisyys toimii, kuten sanoin, valttikorttina, mutta ei sillä sinänsä vielä mitään saavuteta. Voidaanhan sinne lähettää vaikka minut, jos halutaan yllättää. Ehkä toinen saamistani pisteistä tulisikin juuri omaperäisyydestä. Sen sijaan, millaisilla bändeillä sitten voitaisiin pärjätä? Mainittu Apocalyptica saattaisi olla vaihtoehto. Poets of the Fall antaisi nähdäkseni paikan jonnekin keskivaiheilta kärkikymmenikköön. Kukaties jopa voittoon. Don Johnson Big Bandia sopisi harkita - oikeanlaisella kappaleella voitaisiin pärjätä pitkälle.

Tai hei. Heitetään Moonsorrow sinne paukuttamaan joku kakskytäminuuttinen kappale.