IRC-Galleria

Herätyspiipityksen kanssa kilpaa makuuhuoneessa kaikui iskelmäradio. Sammutin sen toisen niistä epämiellyttävistä meluista, minkä kykenin, nousin ylös ja hiihdin kuin zombie kahvinkeittimen kautta tupakille parvekkeelle silmät ristissä. Kaupungin työmiehet olivat vihdoin tulleet saattamaan talon nurkalla viikon verran olleen kadun reunan tasoituksen päätökseen. Miesten äänten ja kolinan yli kuitenkin alkoi kaikua tuttu, noita-akkamainen räkättävä ääni. Hymyilin omahyväisesti ja istahdin aikomuksenani sytyttää aamupölli. Kuuntelin "keskustelua", eli naapurin sontiaismolottaja avautui mm. historiallisesta avioerostaan ja kohtelusta, mitä hän on saanut taloyhtiössämme osakseen työmiesparoille, jotka olivat jo täysin aseistariisuttuja tehdäkseen tälle häiriölle mitään. Alkoi säälittää. Ei tarina, saati tarinankertoja, vaan tämänaamuiset uhrit. Mutta miksi iskelmäradio soi edelleen? Ilmeisesti tullut niin kova kiire ulos kyttäämään, että boosterit olivat jääneet auki.

Ääni alkoi yhtäkkiä lähestyä. Kylmä hiki nousi pintaan ja melkein tukehduin tupakansavuun. Kurkkua alkoi kuristaa. Ahdistus oli jotain David Lynch potenssiin kymmenen...tai totuushan on, että leffaa katsoessa kuitenkin alitajuisesti tietää olevansa turvassa? Näinkö tässä taas kävisi, mietin. Rauhoittelin itseäni, enhän ollut törmännyt tähän psy-vampyyriin viikkoihin. Vetäydyin kerälle puutarhatuoliin, ettei pahuus saavuttaisi jalkojani parvekkeen etuseinän ja lattian välisestä raosta saati havaitsisi pientä pörröistä takkutukkaani yli kaiteen. Yhtäkkiä kuului kova pamahdus ja putosin tärisevänä hermorauniona tuolilta ja melkein törkkäsin itseäni tupakalla silmään. Keräillessäni itseäni maasta kurkistin varovasti parvekkeen etuseinän ja lattian välisestä raosta...se saatana tonkii taas roskiksia!

Pihalla tapahtui hänen ymmärrykselleen kuitenkin aivan liikaa kaikkea yhtaikaa, ja eräänlainen kontrollin menetys oli havaittavissa, nimittäin keräyspaperilaatikon kansi jäi selälleen, kun hän kipitti pökkelöjaloillaan taasen työmiesten luo. Tämä pelasti minut, ja pääsin sujahtamaan turvaan sisälle.
Missä menee se raja, että ihminen pysähtyy, ottaa peilin pikku kätöseensä ja miettii, onko kenties itse mitenkään aiheuttanut kohtelun, minkä saa osakseen? Toivon (rukoilisin, jos olisin uskossa), että se raja on 20 vuotta tässä talossa. Nimittäin täyttyy ensi vuonna.