Reppu on uusi ja hieno. Siinä on kirkkaita värejä ja useita taskuja. Kannettavalle on suunniteltu oma tasku, jopa cd-soittimelle, vaikkei sellaista kukaan enää käytä, kun netistä saa ladattua musiikkia pieneen muoviseen laatikkoon, joka mahtuu minne vain. Silti uskaliaimmat voivat hyvällä omallatunnolla nimittää reppuani tyylikkääksi, jopa moderniksi.
Uutuudenviehätys katoaa äkkiä, ainakin nyt kun reppuuni pitäisi mahduttaa pyyhkeen ja vaihtovaatteiden lisäksi penaali, laskin ja lenkkarit. Ajattelin käydä salilla ennen matikan koetta, mutta reppu on liian pieni. Pyyhkisin uutuudenviehätyksellä perseeni, jos se olisi ohutta ja pehmeää. Saattaahan se sellaista ollakin, sillä minä en ole sitä koskaan nähnyt, vaikka se on osa jokapäiväistä elämäämme. Uutuudenviehätys on paitsi hedonismia ja materialismia kosiskeleva katala synti, myös välttämättömyys kiristyvässä maailmantaloudessa. Ilman sitä ympäröivä maailmamme olisi hyvin toisen näköinen, kenties jopa käsityskykymme yläpuolella.
Ainoa vaihtoehtoni suunnitelmani toteuttamiseen on luopua jostakin, jonka aioin ottaa mukaan. Vaihtokengät eivät sinänsä ole välttämättömyys. Voin kai minä piipahtaa yliopistolla lenkkarit jalassa, vaikken olekaan newyorkilainen liikemies. Jos joku huomauttaa asiasta, voinhan kertoa syyn moiseen tahdittomuuteen. Ihmiset ovat sosiaalisia ja ystävällisiä olentoja, jotka haluavat välttää konflikteja lähimmäistensä kanssa. Näen mielessäni asiallisen kommentoijan huomaavaisen nyökkäyksen, kun osoitan ahdasta reppuani anteeksipyytävän katseen kera.
Perillä yliopistolla mieleni valtaa epävarmuus. Onko ihmiskuvani rehellinen? Onko ihminen sittenkään hyvä? Olemmehan vähintään yhtä paljon pahoja. Olemme toistemme saalistajia, kannibaaleja, jotka vain odotamme lähimmäistemme herpaantumista, jotta voisimme iskeä heikoimpaan paikkaan. Noin pelottavan ajatuksen jälkeen pakotin itseni ajattelemaan, ettei kukaan välitä minusta ellen minä välitä muista. Se kuulosti helpottavalta synkkien pohdiskelujen jälkeen.
Laitan takkiani naulakkoon, mieleni on tyyni. Äskeiset ajatukseni tuntuvat typeriltä. Kuinka kukaan, edes teoreettisesti, voisi menettää malttiaan pukeutumiseni vuoksi? Olemmehan sivistyneitä aikuisia, kiertäneet nuorina maailmaa enemmän kuin isovanhempamme uskalsivat unelmoida. Tunnen oloni epävarmaksi lenkkareissa, vaikka puolella maailman ihmisistä ei ole kenkiä ollenkaan. Minun pitäisi hävetä.
Sitten se tapahtui. Juuri kun olin kääntänyt selkäni.
Minä kuulin sen. Aivan taatusti kuulin. Se oli jompikumpi niistä tytöistä, jotka istuivat naulakkojen vieressä.
”Hmph. Lenkkarit farkkujen kanssa…”
Pitäisikö kääntyä takaisin ja kertoa syyni moiseen rikkeeseen? Esittelisin reppuani ja sen ahtautta ja kertoisin, että olin ensikertalainen ja että omistan useita erilaisia kenkäpareja ja yleensä tyylikkyyteni hivelee silmää. Voisiko hän ymmärtää? Vai laskeutuisinko samalle aaltopituudelle hänen kanssaan ja kertoisin, että kävin juuri pumppaamassa hauistani ja pakaraani ja että kumpaakaan hän ei pääsisi ikunakikuna hieromaan koska on horoperselehmä eikä minua senkään vuoksi voisi vähempää kiinnostaa hänen mielipiteensä minun tossuista?
En käänny takaisin. Hänhän oli oikeassa. Kenkäni ovat aivan väärässä paikassa. Ne eivät palvele tarkoitustaan. Ne ovat kömpelöt ja räikeät tummien farkkujen kanssa. Julkisella paikalla tuntuu kuin kävelisin hiilillä. Niiden kirkkaan iloiset värit toimivat rapaisinakin silmiä kirvelevänä vastakohtana niiden julmalle valmistustavalle. Vaikka onhan minulla oikeus ostaa halvat lenkkarit, sillä niitä tekevät pienet kätöset eivät olisi kohoamassa kohti ahtaan kyläkoulun kattoa tietämyksen merkkinä, vaikka olisin jättänyt ne kauppaan. Nuo kädet kohoaisivat katuojassa kämmen ylöspäin köyhyyden, nälän ja kurjuuden merkkinä, elleivät pahimmassa tapauksessa olisi tekemässä vastapalvelusta. Minä en tiedä olisiko näin, mutta näin minulle on kerrottu, ja miksi minä en uskoisi sitä, mitä minulle kerrotaan?
Otan takin naulasta, lähden kotiin. Hiilet eivät polta enää. Joko ne ovat tuhkana tai sitten olen turtunut niihin. Joku tyttö kävelee vastaan. Katson häntä silmiin. Hän katsoo lenkkareitani.