IRC-Galleria

Ellen olisi lähdössä Japaniin hyvin pian minulle voitaisiin mielestäni tehdä oma pieni kaappi hammasharjaani ja naamanpoistoainettani varten alakerran käytävän päässä olevaan pieneen vessaan. Niin paljon sitä nykyisin käytän. En ole tainnut mennä aikoihin nukkumaan ennen yhtä. Ajattelin eilen, että "tätä ei voi jatkua kovin kauaa, ei tällainen ole hyväksi mulle". Sitten tajusin, että kahden viikon päästä olen Japanissa ja minulla tuskin on ketään, jonka kanssa voin valvoa yli yhteen, joten voin aivan hyvin harrastaa tätä niin kauan kuin sopivaa seuraa löytyy.

Olen valvonut oleskelutilassa, kakkos- ja kolmoskerrosten keittiöissä, Bärrellä ja Kristalla. Olen puhunut ja puhunut. Kuunnellut. Syönyt monta iltaplaa. Ja toisinaan, kuten viime yönä puoli neljän aikoihin, suorittanut Uno-korttien inventariota.

Toisina päivinä maailma näyttäytyy kovin kauniina. Mutta sitten on päiviä, jolloin sitä kauneutta ei meinaa lainkaan huomata. Tänään teimme tunnin sunnuntaikävelyn. Alkumatkasta huomasin vielä pienen "metsän", jossa ei ollut enää lunta ja jonka aurinko värjäsi todella kauniiksi. Loppumatkan olisin aivan hyvin voinut kävellä vaikka teollisuusalueella. Kaikki kauniit maisemat menivät sivu suun, kun aloimme Marian kanssa puhua 'asioista'. En minä osaa unohtaa. Mutta voin kai oppia hyväksymään. Ja olen kai jo oppinutkin. Lähden Japaniin, siellä on seuraavan vuoden ajan minun paikkani. Sain sieltä taas sähköpostia. Voin alkaa täyttää kalenteriani myös maaliskuun 23:nnen päivän jälkeen. Se tarkoittaa minulle sitä, että myös siellä minulla on elämää.

Sanoin eilen, että olen taas nähnyt kaikenlaista, mitä en haluisi nähdä. Ja että odotan Japania. Maria sanoi, että tulen varmasti Japanissakin näkemään paljon sellaista, mitä en haluaisi nähdä. Se on totta. Ja saattaa olla, että ajattelumittakaavani siitä taas hetkeksi realisoituvat. Mutta silti, juuri nyt, on paljon asioita joita en haluaisi nähdä. Ei ole kyse siitä, ettenkö haluaisi ihmisten puhuvan minulle. On kyse siitä, etten haluaisi rakkaiden ihmisten joutuvan kärsimään. Mutta tiedän kyllä, etten voi pelastaa maailmaa ja tehdä ihmisiä tuosta vain onnelliseksi... En yhtään ihmettele sitä, että kärsimyksen ongelmaa on pohdittu niin paljon.

Ja he sanovat, etteivät tiedä, mitä tekevät, kun minä lähden. Mutta minä tiedän: he jatkavat elämäänsä ja selviävät kyllä. Opin Taruksella silloin aikoinaan jotain: kukaan ei ole korvaamaton. Kaikki käydyt keskustelut ja juodut teekupilliset merkitsevät silti minulle paljon.

[Valvon siis vieläkin]. Unohdin jo eilen kertoa, että meidän Kylppäri-vessassamme on patteri! Siellä ei ole siis enää jäätävän kylmää, vaan ihanan lämmintä. Pienet asiat ovat joskus suuria. Tämä tuntuu niin kodilta, ja kohta täältäkin pitää lähteä.

Minun pitäisi kai nukkua. Yöni venyvät, aamulla väsyttää ja taas yöni kuitenkin venyvät. Kummallinen ihmismieli. Kirjoitin äskön VR:n matkahakuun lähtöpaikaksi "Tinskuukkeli". Pitäisi siis ehkä oikeasti nukkua.

Ensimmäinen kokonainen vuorokausi Ryttylässä ainoana kv-linjalaisena on takana. Joskus teen asioista suurempia ongelmia kuin pitäisi, tiedän kyllä sen. Päiväni meni nimittäin aivan hyvin,ellei oteta huomioon sitä, että joudun kai syömään nykyisin ateriani loppuun yksin, koska Kaisa ei ole enää odottamassa, että tämä viimeinenkin hidas saisi syötyä.

Luennolla istuin kahden tutun ja turvallisen ihmisen välissä. Neuloin ja nauroin. Päiväkahvin jälkeen autoin tiskauksessa, koska toisilla oli kasvuryhmät. Kv-linja piti oman kasvuryhmänsä: kirjoitin sähköpostia siskoille maailmalla. Tähän mennessä olen jo saanut kolme vastausta, hymyillyt ja hihittänyt. He ovat tärkeitä, vaikka ehdimme tutustua niin hetken aikaa. Päivällisen jälkeen teimme Annastiinan kanssa kauppamatkan. Kiersimme pyykkituvan kautta ja muutenkin hieman pidennettyä reittiä. Rakastan pieniä kyliä, joissa ei haise pakokaasulle vaan (puusta tulevalle) savulle ja keväälle (oikeasti, pakkasesta huolimatta!). En tiedä, tekikö keskustelumme hyvää mielelleni, mutta olen siitä silti iloinen. Illalla pelasin muuttuvaa labyrinttiä, aliasta ja menolippua. Lopuksi tein tutustumisretken kolmanteen kerrokseen ja poikien keittiöön, jossa söin iltapalani. Hiippailin portaita pitkin takaisin alas vasta kahdentoista aikoihin. Viime yönä taas palailin huoneeseen vasta yhdeltä.. Kaisan lähtö on aiheuttanut sen, ettei minulla ole enää seuraa omassa huoneessani, vaan ajaudun entistä useammin oleskeluhuoneeseen ja yöni tuntuvat venyvän. Olen kuitenkin yrittänyt ottaa naapurini huomioon ja siirtynyt käyttämään yhä enenevissä määrin ei-kenenkään-huoneen-vieressä olevaa vessaa hampaideni ja naamani pesuun.

Huomenna matkustan Järvenpäähän ja näen Bärreäni. Odotan sitä, että saamme saunoa ja olla ihan hiljaa vaan, jos siltä tuntuu.

Perjantaina eräs pariskunta täältä Ryttylästä otti minut mukaansa Turkuun. Puhuimme koko automatkan, kaksi tuntia. He jättivät minut linja-autoasemalle, jonne jätin rinkkani. Lähdin ostoksille keskustaan ja sain viettää hetken vain itseni kanssa. Tein joitakin löytöjä ja olin tyytyväinen. Ostosreissu venyi niin, että Rauman suunnalta tulijat ehtivät ennen minua Mikolle, jonka synttäreitä [+ myös Suskin synttäreitä] olimme tulleet Turkuun juhlistamaan.

Viikonloppu meni nopeasti. Trivialin pelailua. Herkullista kakkua. Keskusteluja, joita olin kaivannut. Sivistymistä Väinö Aaltosen -museossa. Mun ja Merin "ei-shoppailu-reissu". Herkuttelua. Naurua. Paljon digi-kuvia. Mikon ihana koti. Ystäviä. Ja tänään lounas-päivällinen-tai-jotain kiinalaisessa: matkalla paistoi aurinko ja oli niin keväinen olo ja ruoka oli hyvää. Yhdessä kadunkulmassa sanoin heipat Laurille ja Suskille. En vielä oikein ymmärrä, etten tosiaan välttämättä näe heitä yli vuoteen. Odotan innolla lähtöä, mutta olen onnellinen tästä viikonlopusta.

Palasin junalla takaisin Ryttylään. Toijalaan asti matkustin Henkan kanssa. Siellä vaihdoin junaa ja puhuin Sallan kanssa odotteluajan. En ole nähnyt Sallaa silleen oikein kunnolla aikoihin. Tai siltä se ainakin tuntuu. Taivas oli kauniin värinen, kun jatkon eteenpäin Toijalasta. Ja Ryttylään oli helppo palata loskasta huolimatta. Kolmen viikon päästä olen kaukana loskasta, muttat oikeastaan se loska ei ole niin paha asia. Se kertoo kevään tulosta. Vaikka tämän jälkeen tulisi kolmekymmentä astetta pakkasta, minulle kevät on jo alkanut.

Pidän: Ikkunasyvennyksestämme, jossa voi istua. Uusiin ihmisiin tutustumisesta, kaiken tämän jälkeenkin. Puhtaista vessoista. Villasukista. Hihittelystä. Tarjotuista mokkapaloista. Ihmisistä.

Maanantai-iltana tein jotain erikoista. Menin vapaaehtoisesti tutustumisiltaan. Täällä on Raamattu-viikko, eli luennoilla on myös ulkopuolisia, ja siksipä myös tutustumisilta.. En kuitenkaan tutustunut oikein uusiin ihmisiin. Ensinnäkin paikalla oli hyvin vähän ihmisiä ja toiseksi hengasin mieluummin niiden tuttujen ja turvallisten kanssa.

Tiistaina oli lähetysilta. Tipuin tietokilpailuista, jossa kyseltiin eri maiden ruokailukulttuurista, vasta viime metreillä: kun tuli kysymys Japanista.

Keskiviikkona matkustin aamujunalla Helsinkiin. Menimme hakemaan viisumeita. Kävimme myös syömässä japanilaisessa ravintolassa. En kai kuole seuraavan vuoden aikana nälkään, koska osasin syödä ison kipollisen riisiä ja kanaa ja ties mitä puikoilla. Ja ruoka oli hyvää. Jopa levä. Junassa mietin, miten odotan entistä enemmän lähtöä ja miten kaikki tuntuu niin oikealta. Katselin ohikiitäviä maisemia ja olin onnellinen. Lempikonduktöörini kuulutti taas hassuja kuulutuksiaan. Se on paljon parempi kuin se normaali junaääni. Vietimme Kaisan läksiäisiä syömällä karkkia. Pidimme Annastiinan kanssa puheen ja M lauloi pelottavan Siperia-laulun.

Yöllä näin unta, jossa puhuttiin asioita selväksi. Se teki hyvää, vaikka olikin unta, ja vaikken muistakaan keskusteluja.

Eilen heräsimme normaalia aikasemmin katsomaan naisten viestiä. Aamukahvi muovimukista oleskelutilan telkkariuhoneesta.. emmekä heränneet turhaan. Kaisa yritti saada minut jäämään pois luennoilta, mutta menin kuitenkin. Ja hyvä että menin. Lounaan jälkeen näin Kivirannat ja päätinkin jäädä hoitamaan lapsia. P sai haavan leukaansa ja I rikkoi yhden kynttilänalusen. Olen varmasti hyvä lastenhoitaja.

Joimme Kivirantojen lähtökahvit. Kai niistä tuli vähän minunkin lähtökahvit. Pidän Kivirantojen perheestä. Seisoin Susun ja Antin kanssa hetken edessä, eikä minulla ollut sellainen olo, että olen ulkopuolinen. Ja P sanoi, että hän on minunkin kultani. Suloinen 2-vuotias.

Kaisa lähti tänäaamuna. Seisoin lumisateessa sanomassa hänelle heippa. Tiedän jo pärjääväni täällä ilman toisia kv-linjalaisia, mutta heitä on/tulee silti ikävä. Pian minäkin lähden. Alle kolme viikkoa.

On käsittämätöntä, kuinka pitkästä aikaa asiat tuntuvat olevan niin hyvin. On jotenkin helppo olla, nauraa ja hymyillä. Haluan nauttia näistä onnellisuuden-hetkistä niin kauan kuin niitä riittää.

Ihmiset ova palanneet takaisin Ryttylään. Hymyilen taas. Istuin illalla oleskeluhuoneessa puoli kahteentoista. Kaisalla oli kavereita, joten opettelin jo elämää ilman kv-linjalaisia. Päätimme M:n kanssa perustaa orpojen yhdistyksen ja siihen juoru-alayhdistyksen. M oli nauhottanut meille tekemänsä laulun. Se on kaunis.

Olen puhunut paljon puhelimessa. Toivon, että saan lukea heiltä kaikilta kirjeitä Japanissa. Ja luen joka rivin, ja moneen kertaan vieläpä, vaikka Meri sanoikin, että voin hyppiä tietyt kohdat yli. En kuitenkaan halua.

Lähden pyykkituvan kautta luennolle. P sanoi, etten saisi kulkea 13 asteen pakkasessa ilman takkia, joten laitan ehkä takin päälle.

Palata huoneeseensa ennen kymmentä, iltapalan ja saunan jälkeen. Avata Guaraná-pullo. Ja olla onnellinen. Tuntuu hullulta. Siitä huolimatta, olen onnellinen.

Japanissa minulla on jo yhden seklin sedän mukaan koti. Hassua. En ole koskaan asunut yksin, ja nyt opettelen sitten yksin asumista Japanissa. Mutta selviän kai.

Todellakin: aloin täyttää punaista, suloista matkalaukkuani. Siellä on nyt noin 15 kiloa tavaraa: kenkiä, takki, kesävaatteita, housuja ja kasa kirjoja. Kokeilin vanhoja ja uusia vaatteita ja kuvittelin itseni ne päällä Japanissa. Matkalaukku odottaa lisätäyttöä olohuoneessa.

Kävin myös mummulla ja istuin heidän olohuoneessaan noin tunnin. Katsoimme telkkaria ja minä ja mummu varmaan häirittiin ukkia. Mutta se ei valittanut, kai siksi, kun minä olin toinen niistä häiriköistä. Voisin mennä isona vanhainkotiin töihin, koska siellä kukaan ei ehkä valittaisi kovasta äänestäni.

Purin myös viimeisen kassin, joka olisi pitänyt purkaa jo heti Jampasta muuton jälkeen. Löysin muun muassa jouluvalot. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Katsoin Salkkarit ja Idolsit. Teimme äidin kanssa laulupussin [pääasiassa äiti teki]. Kävin ajelemassa, tein marjarahkaa ja istuin takkatulen ääressä lukemassa Sarilta lainaamaani ihanaa hömppäkirjaa.

Olo on rauhallinen ja onnellinen ja vaikka mitä kummaa.

Tulostin jo lentoliput.

Lähtöön tasan kuukasi, ja näin kun helmikuuta elellään se tarkoittaa myös tasan neljää viikkoa.. ja minä olen alkanut pakata!

[Ei yhtään tiinamaista.. viimehetki on yleensä se paras hetki. Ja nyt lähden tästä vinttiä siivoamaan, heippa!]

Minä ja entisen viisaudenhampaani tyhjä paikka suussa parannumme hiljalleen. Voin taas hymyillä, nauraa ja syödä, sekä pestä hampaatkin melkein normaalisti. Päivä päivältä ajattelen vähemmän epäolennaisia asioita ja enemmän olennaisia asioita. Ichi on japaniksi yksi, yksiössäni on 20 neliömetriä ja miehet tekee edelleen Japanissa pitkää työpäivää. Eikä sitten muuta ajateltavaa.

Ryttylä oli kumman hiljainen sunnuntaina. Olimme jumiksessa, jumitimme kauan kahvilla ja teimme lenkin, liian vähissä vaatteissa kaikki varmaan. Hengailin välillä tuttujen ja turvallisten ja välillä taas kummien tyyppien kanssa. Ryttylässä tuntuu olevan loputtomasti mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. Tavallaan kai pidän siitä. Ainakin sunnuntaini oli hyvä päivä, vaikka Idols-tuloslähetystä katsoikin vain kolme ihmistä.

Nukuin kaksi tuntia ja 3.30 lähdimme lentokentälle. Auto ei ollutkaan iso, mutta mahduin silti mukaan. Oli kummaa jättää ne kaksi sinne. Haluaisin itsekin jo lähteä. Nukuin taas pari tuntia ja lähdin sitten kohti kotia. Matkareitti poikkesi välillä Ryttylän asema - Huittisten asema melko paljon siitä, mitä olin suunnitellut. Muistin aikataulut väärin. Onneksi äiti katsoi nopeasti uuden reitin mulle ja olin 13:05 Raumalla, aivan kuten oli suunniteltukin. Ensimmäinen bussi oli jääkylmä ja kaksi seuraavaa myöhässä. Olin kiitollinen Sallasta, joka soitti ja mukavista kahvioista.

Äiti haki Raumalta. Käytiin kaupassa ja ajettiin Laitilaan. Hammaslääkäri sanoi, että haavani on parantunut loistavasti ja kaikki, mikä minusta tuntui suussani ylimääräiseltä ja pelottavalta, oli normaalia. Huoh. Nyt suussani on yksi hammas vähemmän oikealla puolella kuin vasemmalla. No, en kai koskaan ole ollut kovin tasapainoinen ihminen.

Kotona nukuin päikkärit ja söin isän tekemää makaroonilaatikkoa. Illaksi menin Merille. Meillä oli pitkästä aikaa tyttöjen ilta. Käytiin luistelemassa, herkuteltiin ja pelattiin. Voitin monta junapeliä, ja Eurooppa on ehkä paljon kivempi kuin Amerikka [mikä yllätys!]. Nukuttiin Merin ja Veeran kanssa siskonpedissä. Heidän keskellään oli turvallista olla. Riitti, että sain olla siinä. Ja Meri kysyi siitä, mistä halusinkin kertoa. Ja minusta tuntuu, että hän ymmärsi, vaikka kerroinkin vain lyhyesti. Aamupala oli hyvä ja ulkona paistoi aurinko.

En tiedä mihin iltapäiväni / iltani katosi. Katsoin telkkaria, leikkelin laulun sanoja ja join monta kuppia kahvia. Mikko oli palannut Thaimaasta, ja sillä oli hienoja kuvia ja vaatteita. Äiti oli tehnyt laskiaispullia. Menin nukkumaan kai melko ajoissa.

Tänään nukuin kymmeneen. Olin yöpaidassa ruokaan asti. Luin ja makasin peiton alla. Nautin. Kolmeksi menin Raumalle. Ensin Hennalle ja sitten Sarille. Join monta kuppia teetä ja tykkäsin. Sarin sohva on yksi niistä parhaista, vaikka se haluiskin uuden. Minä viihdyn hyvin vanhallakin.

Kotona käytiin äidin kanssa saunassa ja tehtiin pizzaa. Katsottiin hömppäleffa. Osasin olla aika hyvin ajattelematta!

Jo nyt on vaikeaa olla, jos / kun ystävällä on joku hätä ja voit vain lähettää tekstiviestin, jolla ei oikeastaan osaa lohduttaa yhtään. Oikeasti haluaisi istua vieressä, olla hiljaa ja kuunnella ja.. niin, olla vaan. Ei voi oikein lähettää tyhjää tekstiviestä osoitukseksi siitä, että "kyllä mä kuuntelen, en vain löydä oikeita sanoja, mutta olet rakas, toivottavasti tiedät sen". Sitä pelkään eniten lähdössä. Sitä, ettei voi olla läsnä kun haluaisi. Odotan jo valmiiksi kirjeitä ja sähköposteja, mutta tiedän, että tulee tosi voimaton olo, kun saa kuulla viikko / -ja sitten tapahtuneista jutuista, joiden aikana haluaisi olla kuuntelevana korvana ja olkapäänä johon nojata. Eikä vain suruissa, vaan myös iloissa. Toivottavasti he kuitenkin tietävät olevansa tärkeitä.