IRC-Galleria

Ihmiset ova palanneet takaisin Ryttylään. Hymyilen taas. Istuin illalla oleskeluhuoneessa puoli kahteentoista. Kaisalla oli kavereita, joten opettelin jo elämää ilman kv-linjalaisia. Päätimme M:n kanssa perustaa orpojen yhdistyksen ja siihen juoru-alayhdistyksen. M oli nauhottanut meille tekemänsä laulun. Se on kaunis.

Olen puhunut paljon puhelimessa. Toivon, että saan lukea heiltä kaikilta kirjeitä Japanissa. Ja luen joka rivin, ja moneen kertaan vieläpä, vaikka Meri sanoikin, että voin hyppiä tietyt kohdat yli. En kuitenkaan halua.

Lähden pyykkituvan kautta luennolle. P sanoi, etten saisi kulkea 13 asteen pakkasessa ilman takkia, joten laitan ehkä takin päälle.

Palata huoneeseensa ennen kymmentä, iltapalan ja saunan jälkeen. Avata Guaraná-pullo. Ja olla onnellinen. Tuntuu hullulta. Siitä huolimatta, olen onnellinen.

Japanissa minulla on jo yhden seklin sedän mukaan koti. Hassua. En ole koskaan asunut yksin, ja nyt opettelen sitten yksin asumista Japanissa. Mutta selviän kai.

Todellakin: aloin täyttää punaista, suloista matkalaukkuani. Siellä on nyt noin 15 kiloa tavaraa: kenkiä, takki, kesävaatteita, housuja ja kasa kirjoja. Kokeilin vanhoja ja uusia vaatteita ja kuvittelin itseni ne päällä Japanissa. Matkalaukku odottaa lisätäyttöä olohuoneessa.

Kävin myös mummulla ja istuin heidän olohuoneessaan noin tunnin. Katsoimme telkkaria ja minä ja mummu varmaan häirittiin ukkia. Mutta se ei valittanut, kai siksi, kun minä olin toinen niistä häiriköistä. Voisin mennä isona vanhainkotiin töihin, koska siellä kukaan ei ehkä valittaisi kovasta äänestäni.

Purin myös viimeisen kassin, joka olisi pitänyt purkaa jo heti Jampasta muuton jälkeen. Löysin muun muassa jouluvalot. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Katsoin Salkkarit ja Idolsit. Teimme äidin kanssa laulupussin [pääasiassa äiti teki]. Kävin ajelemassa, tein marjarahkaa ja istuin takkatulen ääressä lukemassa Sarilta lainaamaani ihanaa hömppäkirjaa.

Olo on rauhallinen ja onnellinen ja vaikka mitä kummaa.

Tulostin jo lentoliput.

Lähtöön tasan kuukasi, ja näin kun helmikuuta elellään se tarkoittaa myös tasan neljää viikkoa.. ja minä olen alkanut pakata!

[Ei yhtään tiinamaista.. viimehetki on yleensä se paras hetki. Ja nyt lähden tästä vinttiä siivoamaan, heippa!]

Minä ja entisen viisaudenhampaani tyhjä paikka suussa parannumme hiljalleen. Voin taas hymyillä, nauraa ja syödä, sekä pestä hampaatkin melkein normaalisti. Päivä päivältä ajattelen vähemmän epäolennaisia asioita ja enemmän olennaisia asioita. Ichi on japaniksi yksi, yksiössäni on 20 neliömetriä ja miehet tekee edelleen Japanissa pitkää työpäivää. Eikä sitten muuta ajateltavaa.

Ryttylä oli kumman hiljainen sunnuntaina. Olimme jumiksessa, jumitimme kauan kahvilla ja teimme lenkin, liian vähissä vaatteissa kaikki varmaan. Hengailin välillä tuttujen ja turvallisten ja välillä taas kummien tyyppien kanssa. Ryttylässä tuntuu olevan loputtomasti mahdollisuuksia tutustua uusiin ihmisiin. Tavallaan kai pidän siitä. Ainakin sunnuntaini oli hyvä päivä, vaikka Idols-tuloslähetystä katsoikin vain kolme ihmistä.

Nukuin kaksi tuntia ja 3.30 lähdimme lentokentälle. Auto ei ollutkaan iso, mutta mahduin silti mukaan. Oli kummaa jättää ne kaksi sinne. Haluaisin itsekin jo lähteä. Nukuin taas pari tuntia ja lähdin sitten kohti kotia. Matkareitti poikkesi välillä Ryttylän asema - Huittisten asema melko paljon siitä, mitä olin suunnitellut. Muistin aikataulut väärin. Onneksi äiti katsoi nopeasti uuden reitin mulle ja olin 13:05 Raumalla, aivan kuten oli suunniteltukin. Ensimmäinen bussi oli jääkylmä ja kaksi seuraavaa myöhässä. Olin kiitollinen Sallasta, joka soitti ja mukavista kahvioista.

Äiti haki Raumalta. Käytiin kaupassa ja ajettiin Laitilaan. Hammaslääkäri sanoi, että haavani on parantunut loistavasti ja kaikki, mikä minusta tuntui suussani ylimääräiseltä ja pelottavalta, oli normaalia. Huoh. Nyt suussani on yksi hammas vähemmän oikealla puolella kuin vasemmalla. No, en kai koskaan ole ollut kovin tasapainoinen ihminen.

Kotona nukuin päikkärit ja söin isän tekemää makaroonilaatikkoa. Illaksi menin Merille. Meillä oli pitkästä aikaa tyttöjen ilta. Käytiin luistelemassa, herkuteltiin ja pelattiin. Voitin monta junapeliä, ja Eurooppa on ehkä paljon kivempi kuin Amerikka [mikä yllätys!]. Nukuttiin Merin ja Veeran kanssa siskonpedissä. Heidän keskellään oli turvallista olla. Riitti, että sain olla siinä. Ja Meri kysyi siitä, mistä halusinkin kertoa. Ja minusta tuntuu, että hän ymmärsi, vaikka kerroinkin vain lyhyesti. Aamupala oli hyvä ja ulkona paistoi aurinko.

En tiedä mihin iltapäiväni / iltani katosi. Katsoin telkkaria, leikkelin laulun sanoja ja join monta kuppia kahvia. Mikko oli palannut Thaimaasta, ja sillä oli hienoja kuvia ja vaatteita. Äiti oli tehnyt laskiaispullia. Menin nukkumaan kai melko ajoissa.

Tänään nukuin kymmeneen. Olin yöpaidassa ruokaan asti. Luin ja makasin peiton alla. Nautin. Kolmeksi menin Raumalle. Ensin Hennalle ja sitten Sarille. Join monta kuppia teetä ja tykkäsin. Sarin sohva on yksi niistä parhaista, vaikka se haluiskin uuden. Minä viihdyn hyvin vanhallakin.

Kotona käytiin äidin kanssa saunassa ja tehtiin pizzaa. Katsottiin hömppäleffa. Osasin olla aika hyvin ajattelematta!

Jo nyt on vaikeaa olla, jos / kun ystävällä on joku hätä ja voit vain lähettää tekstiviestin, jolla ei oikeastaan osaa lohduttaa yhtään. Oikeasti haluaisi istua vieressä, olla hiljaa ja kuunnella ja.. niin, olla vaan. Ei voi oikein lähettää tyhjää tekstiviestä osoitukseksi siitä, että "kyllä mä kuuntelen, en vain löydä oikeita sanoja, mutta olet rakas, toivottavasti tiedät sen". Sitä pelkään eniten lähdössä. Sitä, ettei voi olla läsnä kun haluaisi. Odotan jo valmiiksi kirjeitä ja sähköposteja, mutta tiedän, että tulee tosi voimaton olo, kun saa kuulla viikko / -ja sitten tapahtuneista jutuista, joiden aikana haluaisi olla kuuntelevana korvana ja olkapäänä johon nojata. Eikä vain suruissa, vaan myös iloissa. Toivottavasti he kuitenkin tietävät olevansa tärkeitä.

Viikot vain kuluvat. Tämäkin on kohta mennyt.

Maanantaina en sitten lähtenytkään kauppaan. Makasin tunnin sängyssä ja olin vain. Ruuan jälkeen en edelleenkään lähetnyt kauppaan, vaan pelasimme taas junapeliä. Kaisa voitti. Sitten viimein lähdin Saleen. Hassu kauppamatka. Meitä oli viisi ja pidimme meteliä ja nauroimme. Kävelimme väärällä puolella tietä ja katselimme vauva- ja häälehtiä kaupassa. Myöhemmin ihmiset tulivat meille syömään herkkujaan ja juomaan guaranaa. On niin mukavaa, että he tulevat. Jotkut eivät enää edes koputa. En koskaan haluaisi oveeni ovikelloa. Saa tulla suoraan sisälle.

Tiistaina vietimme Kertun, Kerttulin ja Riinan "läksiäisiä" ja herkuttelimme. Se oli myös viimeinen epävirallinen purnauspiirimme. Tunnelma oli melko apea ja saatoimme istua pitkän aikaa vain hiljaa. Meillä on ollut niin hyvä yhdessä. Kummaa, että se loppui nyt. Kerttuli letitti hiukseni.

Keskiviikko oli ystävänpäivä. Pukeuduimme punaseen ja saimme halisydämet. Luennolla ei osannut keskittyä yhtään. Tutun levotonta, paljon hihitystä. Lähdin ruuan jälkeen Järvenpäähän. Kävelin asemalta MSO:lle odottamaan toisten huumekoulutuksen loppua. En osannut kuvitella itseäni sinne auditorioon. Minun paikkani on nyt hetkisen täällä Ryttylässä. Menimme yhdessä koululle koristelemaan ja järjestelemään. Urheiluhallissa voisi pitää vaikka häät. Voin kuvitella martat järjestelemään häitäni. He tekisivät sen vaikka viikossa. Muut lähtivät vaihtamaan vaatteita Ellille, mutta minä jäin sinne. Tunnin verran seisoin ovella ja toivotin ihmisiä tervetulleeksi.

Puoli kaheltatoista oli Kivirannoilta tullut tekstiviesti, jolla he toivottivat hyvää ystävänpäivää. Tarvitsin sen viestin siinä hetkessä. Tiedän olevani tervetullut heidän japanin-kotiinsa ja perheeseensä. Minua tarvitaan siellä heidän kanssaan. Ja juuri nyt on hyvä lähteä Japaniin. En voi lakata ajattelemasta, mutta ymmärrän, että juuri nyt tule keskittyä vain siihen, että kuukauden päästä pakkaan matkalaukkuni ja lähden. Pitää hetkeksi lopettaa haaveilu ja haihattelu, vaikkei menneiden ajattelua voikkaan lopettaa.

Menin Ellille yöksi ja aamulla lähdin sieltä junalla takaisin Ryttylään. Luennot oli peruttu, joten periaatteessa tulin tänne "turhaan". Mutta päivä ei ollut mitenkään turha. Otin jäykkäkouristusrokotuksen. Kaisa pelasti minut paljolta pelolta, kun vain pakotti yllättäen mukaansa. En ehtinyt jännittää etukäteen, joten ei sattunut yhtään. Kuulin myös meille tehdyn laulun. M:n laulu oli hieno. Minusta on kaunis ajatus, että vaikka jotkut ihmiset ovat vain hetken aikaa elämässämme, he voivat auttaa jaksamaan sen pienen pätkän eteenpäin ja tulla tärkeiksi.

Saatoimme Kerttulin asemalle. Hän lähti Veteliin. Me näemme kyllä vielä, mutta silti kyyneleet meinasivat tulla silmiin monia kertoja sen päivän aikana. Kuulimme toisenkin laulun. Sitä ei varsinaisesti oltu tehty meille, mutta sain siitäkin paljon. Kiitos P.

Matkustimme Kaisan kanssa junalla etelään. Minä jäin pois Järvenpäässä. Keskiviikko oli saanut mut ymmärtämään, että nyt juuri voin lähteä pois sieltä. Kellarikillassa oli mukavaa, mutta sanoin, etten enää mene sinne varmaankaan ennen lähtöä.

Menin Kutrolle yöksi. Bärrekin tuli. Nukuimme vierekkäin Kutron lattialla. Olo oli oikeasti kuin lapsella mummolassa. Turvallista ja lämpöistä. Puhuimme illalla paljon. Oli niin hyvä, kun ne kaksi tärkeää ihmistä olivat siinä, Kutron keitiössä. Kaikki puhuvat Kutron terapia-sohvasta, mutta se koko keittiö on kyllä melkoinen terapia-keittiö.

Perjantaina matkustin aamulla Helsinkiin Venlan luokse. Reetta on iso tyttö jo. Venlalla oli omenapiirakkaa, hyvää teetä ja aikaa. Puhuttiin paljon. Venlan kanssa voi aina puhua oikeista asioista. Olin vasta illemmalla Järvenpäässä. Käytiin Prismassa Kutron kanssa ja mentiin tekemään pizzaa.

Lauantai oli huippu-vapaapäivä. Nukuttiin pitkään, luettiin lehtiä, katseltiin euroviisu-karsintoja ja tehtiin lenkki Tuusulanjärvenjäälle. Ja puhuttiin, puhuttiin, puhuttiin.. sain selvittää niin paljon asioita, sanoja asioita ääneen. Helpotti valtavasti. Yöllä ei meinattu saada unta. Laitettiin "ajoissa nukkumaan", mutta kahdelta löydettiin itsemme vielä keittiöstä syömässä karkkia ja juomassa limpparia. Kutro luki mulle kauniin iltasadun ja lopulta nukahdin.

Nyt olen taas Ryttylässä. Tulin tyhjällä aamujunalla. Junat ovat kivoja. Ja ystävät.

Elän särkylääkkeiden voimin. En saisi nauraa, enkä hymyillä. Se on kamalaa. Minua ei ole tehty olemaan vakavana. Ja kun sanon ihmisille, ettei minua saa naurattaa, he vain naurattavat lisää. "Tiina hei, arvaa mitä Kaisa sano torstaina?.. Että se menee aikaisin nukkumaan". Mutta oikeasti ei harmita. Haavan umpeutuminen ehkä kestää kauemmin, ja pitää syödä pidempään vain kasvissosesoppaa, mutta onneksi on ystävälliset keittiötädit.

Lauantaina ajelin Tulejärvelle. Meri ja Lauri siellä raivasivat curling-rataa jäälle. Pikkuhiljaa kaikki muutkin tulivat. Laskettiin mäkeä, pelattiin Henkka-curlingia ja pidettiin säännöllisesti ruokataukoja. En päässyt saunaan, koska olin unohtanut uikkarit kotiin, mutta sain jutella Suskin kanssa kaikessa rauhassa sisällä ja nauttia rauhasta. Jani sanoi, että on tyhmää, että lähden. Kyllä minunkin tulee heitä ikävä. Mutta silti heidät on "helppo" jättää. Tiedän, ettei mikään kaadu vuoteen, ei heidän kanssaan. Asiat saattavat muuttua, paljonkin, mutta aito ystävyys/kaveruus ei katoa vaikkei vuoteen näkisikään. Ja heidän kohdallaan se on jo testattu.

Eilen matkustin bussilla takaisin tänne Ryttylän. Yksi Raamattulinjalainen sanoi pihassa, että "ihana päästä kotiin, omaan huoneeseen". Niin minustakin. Muistan kuinka vieraaksi tunsin täällä aluksi itseni. Ja mietin, mahdanko koskaan tuntea tänne kuuluvani. Tunnen nyt sitten kuitenkin.. Oleskeluhuoneessa odotteli Kerttuli. Tunsin itseni taas tervetulleeksi takaisin. Myöhemmin juotiin teetä ja kuiskailtiin.

Ihmiset täällä ovat kovin ystävällisiä. En jaksa lopettaa sen ihmettelyä. Niin paljon saa pyytämättäkin, ja jos pyytää, saa enemmän kuin pyysi.

Ulkona paistaa aurinko ja minä taidan lähteä kauppaan.

Olen aika iloinen menneistä päivistä. Tiistaina tein lastnesuojeluesseen. Meni taas iltatöiden puolelle, mutta sain sen silti tehtyä. Olen nyt suorittanut Diakin LN-jaksoni. "On kuin olisi alkanut kesäloma", sanoi yksi kv-linjakavereistani, kun keskustelimme siitä, kuinka mukavaa oli saada väliäaikaisesti päätökseen toisen koulunsa opinnot.

Keskiviikko oli lähes vapaapäivä. Meillä oli lähetyspäivä; saatiin kuunnella entisten lähettien ym. kertomuksia maailmalta. Pidimme Bible-stydyn, joka tosin käsitti sitä englanninkielisen Raamatun lukua melko vähän aikaa. Emme yksinkertaisesti jaksaneet. Olimme kaikki melko väsähtäneitä. Toiset lähtivät kauppaan, mutta minä en jaksanut sitäkään. Tiskasin astioita ja soitin Sallalle. Piristyin hieman. Ruokailu venähti sitten kaksi ja puoli tuntiseksi, kun jumituttiin ruokalaan puhumaan kaikenlaisesta oleellisesta ja epäoleellisesta. [Onkohan nuo edes oikeita sanoja?] Hetki vietettiin Kaisan kanssa sitten kaksin meidän huoneessa, mutta yhdeksään mennessä meitä taisi olla siellä jo kuusi. Tyynysotaa ja japanin-kieli-testausta. En tiennyt mikä on rantapenger tai auton lokasuoja. Mutta tiesin, että "ka" on partikkeli, joka liitetään kysymyslauseeseen. Häivyimme lopulta häiritsemästä naapureitamme ja menimme oleskeluhuoneeseen pelaamaan junapeliä. Voitin. Haettiin Kaisan kanssa pyykit vähän ennen yhtätoista. Taivaalla oli tähtiä. todettiin, ettei ole yhtään huono asia, ettei olla niin epäsosiaalisia, kuin alussa päätettiin. Japanissa on sitten ehkä aikaa nukkumiselle.

Torstaina luentoja, rinkka taas selkään ja monien kiemuroiden kautta kotiin Pyhärantaan. Olen oppinut nauttimaan bussimatkoista aivan eri tavalla nyt, kun ympärilläni on muuten jatkuvasti hirmuisesti ihmisiä. Äiti haki asemalta. Kokeilin yo-mekkoani ja Brasilian tuliaispaitoja. SAin myös lehtiä, uudet sandaalit ja Guaranaa. Yöllä saunottiin vielä.

Eilistä pelkäsin jo ennakkoon kamalasti. Ei olisi tarvinnut niin paljoa pelätä. Hammaslääkärissä soi Juha Tapio, kun mentiin sinne sisään. "Puoltakaan, en sun kivustas voi tietää. Sanat kaikki, vailla voimaa ilmaan jää. Mut joku aamu, mä tiedän sen, sä heräät huomaamaan, sinä selvisit, ja kelpaat kelle vaan.." Ihanaa. Hammaslääkärisetä oli tosi mukava ja asiansa kai hienosti osaava. Se laittoi jotain mansikanmakuista juttua suuhun ja sen jälkeen pidin silmäni melko tiukasti kiinni. Jotain tunnin verran siinä varmaan meni ja olin yhtä viisaudenhammasta köyhempi. Suurimman osan ajasta kotona nukuin, söin särkylääkkeitä tai katselin telkkaria. Mutta eilinen oli hyvä päivä. Käytiin äidin kanssa pikaisesti Raumalla ja sain pankkikortin ja löydettiin mun tanssiaisasuun sopiva neule alennus-tangosta. Ja sain tietää saaneeni viisumin Japaniin! Kolmeksi vuodeksi, joten saa nähdä, koska palaan... No, lentoliput ovat voimassa vain vuoden, joten tuskimpa sinne sitten sen pidemmäksi aikaa jään. Pää oli eilisen melko kipeä, onneksi on sentään olemassa särkylääkkeitä.

Tänään pää ei ole enää niin kipeä. Olen edelleen yöpaidassa. Kokeilin kyllä jo kertaalleen tanssaisasuani, mutta laitoin sitten takaisin yövaatteet päälle. Olen makoillut ihanalla sohvallani ja lukenut ja haaveillut. Luin matkalaukkuäidit-kirjan loppuun. Se on huippukirja. Välillä keskityin ehkä kyllä vähän liikaa epäolennaiseen. Mutta nyt on ihanaa lukea, kun ei koko ajan ole mielessä, että pitäisi tehdä jotain muuta. Vaan olennaisinta nyt on noiden lähetys- perhe- ja japani-aiheisten kirjojen läpi kahlaaminen. Ja iltaisin voi ihan hyvin pelata myös junapeliä, niin me päätettiin Kaisan kanssa. Meillä on nyt hetkemme Ryttylässä. Siperiassa ja Japanissa saadaan sitten ihan liiaksikin varmaan olla yksin, vailla ikäistämme -mukavaa!- seuraa.

Kohta menen kai juomaan lisää kahvia ja pakkailemaan ja syömään. Lähden taas Laurin mökille. Kiva nähdä taas (lähes) kaikkia.

Tänään on ollut kaunis päivä. Olen hymyillyt kai paljon. Nauttinut auringonsäteistä ja kirpeästä pakkasesta. Hihitellyt sisäpiirivitseille ja ihmetellyt sitä, että kuulun kai sitten täälläkin jo johonkin sisäpiiriin.

"Koti on aina siellä missä vaatteet, sydän ja Jumalan johdatus", kirjoittaa Raija Tasanen kirjassa Matkalaukuäidit. Olen tämän kevään aikana käyttänyt koti-sanaa aika monesta paikasta. Pyhärannassa on tietysti yksi koti, jonne olen edelleen aina tervetullut. Järvenpäästäkin löytyy vielä koti, vaikken enää sielä asukaan. En silti koskaan tunne olevani "vieras". Ja Ryttylääkin olen jo huomaamattani alkanut kutsua kodiksi.

En osannut pysyä viikko sitten tehdyssä päätöksessä kuin pari päivää. Kyllä minä luin, opiskelin japania ja sain yhden rästitehtävän tehtyä. Ja pari päivää siis oikein keskityin. Perjantaina lyhyt pieni kohtaaminen ja taas oli Tiina-pienen ajatukset muualla.. En oikein osannut siinä edes olla. Elli hyräili myöhemmin mökillä Antti Tuiskua [jeah] "yritä ymmärtää, ei ole helppoa tää.. vaikka pois kävelen, sua silti ajattelen.." Olen ehkä ajatellut paljon, mutta nyt parin Ryttylä-päivän jälkeen olen jälleen toiveikas. On minulla lupa ajatella, mutta voin siitä huolimatta opiskella ja olla läsnä tässä hetkessä, enkä vain haave-maailmoissani. Tänäaamuna aamuhiljentymisessä luin viime sunnuntaille tarkoitettua kirjoitusta, jossa puhuttiin Luukkaan evankeliumin kohdasta 2:22-33. Siihen Sari Paavola oli kommentoinut: "Simeon sai kokea elämänsä huippuhetken vanhoilla päivillään. Tätä hän oli koko elämänsä odottanut. Jaksatko sinä odottaa? Vai pitäisikö kaiken atpahtua tässä ja nyt?". Ei, en minä jaksaisi odottaa. Mutta nyt vain pitää.. Lähden Japaniin, olen siellä toivottavasti lähes vuoden ja sitten.. no, sitten on sitten. Nyt on nyt. Yksinkertaista matikkaa, johon minäkin joinain päivinä kykenen.

Olin torstaista sunnuntaihin martta-ystävieni kanssa. Perjantaina sain nukkua Vilkun huoneen lattialla pitkään, heitettyäni ensin Vilkun asemalla. Sitten kävin suihkussa, keitin yksikseni kahvia ja luin kaikessa rauhassa sanomalehteä. Pidin siitä, että sain istua sen keittiönpöydän ääressä ja olla vain. Bärre oli katsomassa harkkapaikkaansa ja kun hän tuli takaisin, lähdettiin kaupungille. Käytiin kirjastossa, apteekissa ja Prismassa ja ajeltiin vähän ympäriinsä. Ei tarvinnut tehdä mitään erikoista, mutta oli silti kiva olla kaksin.

Viikonloppu mökkeiltiin. Ellin mökki oli ihana eräjormailumökki. Ei sähköä, ei vesijohtoa. Pidin tulen sytyttämisestä takkaan, polusta lumen keskellä ja kynttilöiden valosta. Olimme kuin pikkutytöt, kun hihittelimme ja lauleskelimme koko viikonlopun. Tarvitsin juuri sitä. Ystäviä ja metsää.

Sunnuntaina palasin taas Ryttylään. Yritän opiskella ja tänään pitäisi tehdä viimeinen Diakin rästitehtävä. Olen kuitenkin antanut itselleni luvan tehdä muutakin. Olen pelannut junapeliä ja uskaltautunut jopa tutustumaan muihin kuin kv-linjalaisiin. Eilen join teetä yhden tiimiläisen luona. Hän oli tehnyt hyvää porkkanapiirakkaa ja opin Kemijärveläisten Uno-pelin.

Seppo-vitseille nauraminen sai minut ymmärtämään, että kuulun tänne, ja että saan olla onnellinen täälläkin. Pärjään ehkä nekin 20 päivää, kun Kaisa ja muut eivät enää ole kv-linjalla.

On hyviä päiviä, jolloin on todella onnellinen. Sitten on niitä päiviä, jolloin mikään ei onnistu. Kliseistä, tiedän. Mutta niin totta...

Maanantaina matkustin aamubussilla Helsinkiin. Kävimme kahdessa kirjastossa. Lainasin neljä kirjaa, osa löytämistäni mielenkiintoisista kirjoista löytyy kuulemma meidän koulummekin kirjastosta. Rakastan kirjastoja ja kirjakauppoja, voisin viettää niissä tuntikausia. Mutta toisen kirjaston etsiminen vaati vähän työtä. Onneksi Helsinki on kaunis kaupunki ja aina voi pysähtyä valvontakameran eteen laulamaan Jeesus-lauluja.

Toin junapelin Pyhärannasta ja sitä pelatessa on kulunut rattoisasti pari iltaa. Onneksi aina ei tarvitse tehdä mitään järkevää.

Eilen päätin, että en enää tuhlaa energiaani sellaisten asioiden murehtimiseen, joille en voi yhtikääs mitään. Lopetan turhan ajattelun. Keskityn sellaisiin asioihin, joita myös murehdin, mutta joille voin myös jotakin tehdä. Siis esimerkiksi opiskeluun ja japanin opetteluun. Päätin lukea japania vähintään kolme tuntia viikossa. Tällä viikolla olen jo lukenut kaksi tuntia. On pakko yrittää pysyä päätöksessäni ja unohtaa. Turha hakata päätään seinään.

Tänään on kaikki tuntunut menevän pieleen. Luulin muun muassa, että tänään on torstai, ja pesin pyykkiä jonkun toisen vuorolla. Hän oli varannut ajan keskiviikoksi, minä torstaiksi. Ihmeellistä silti, kun ihmiset ovat niin ymmärtäväisiä. Tappelin myös puolitoistatuntia ystäväkirjeeni kanssa. Se oli kyllä kirjoitettu jo eilen, mutta oli liian iso. Piti pienentää kuvia. Ja lähettämisen kanssa oli myös ongelmia.. puolitoista tuntia tuntui menneen aivan hukkaan. Mutta Annu sanoi, että ystäväkirjeiden kanssa on aina ongelmia. Olen kuitenkin saanut pestyä pyykkiä, luettua tunnin japania ja siivottua. Niin, ja kirjoitettua vähän toista rästissä olevaa Diakin esseetäni. Myös huonoina päivinä voi kai saada aikaiseksi jotain. Nyt lähdemme lenkille. Siellä sataa lunta. Parasta tässä päivässä on ollut lumen lakaisu teinilän portailta.