IRC-Galleria

Tein itselleni lupauksen vuosi sitten.
Nyt nähdään kuinka hyvin olen lupaukseni onnistunut täyttämään.
En kovinkaan hyviin, mutta selviän hengissä.
Ainakin toivon niin.
Lupasin itselleni,
että unohdan lumiukkojen teon.
Mutta kuinkas kävikään.
Sainhan minä pyydettyä anteeksi lumiukolta,
mutta vain ymmärtääkseni,
että hajoitin sen aivan suotta.
Että pidin siitä enemmän silloin kuin se oli ehjä.
Silloin kuin se seisoi pihalla ja
odotti minua leikkimään kanssaan,
rakentamaan sille perheen, talon ja
suunnittelemaan sen tulevaisuutta.

Noh, täytyypä olla ainakin ylpeä,
että sain edes jotain vuodessa aikaiseksi.
Vaikka lumiukko onkin niin täydellinen,
että kaikki onkin minun syytäni,
niin mitäpä siitä.
Tuntuu vain niin turhauttavalta,
kun ei taaskaan tiedä,
mitä lumiukko oikein minusta ajattelee.
Kun tuntuu,
ettei se tiedä itsekään.
Välillä vihaa niin paljon,
että tuntuu sulavan siihen rikin katkuun,
joka sen ympäröi,
ja välillä sekin taitaa rakastaa niin paljon,
että sen hiilisilmät vaihtuvat kauniiksi punaisiksi sydämiksi.
Mutta kuinkas sitten on sen muun ajan laita.
Voisitko rakas lumiukko kertoa minulle,
mitä ajattelet.
Vihaatko minua todella niin paljon kuin luulen,
vai tunnetko samoin kuin minä?

Jep, kannattaisikohan munkin hankkia sellanen kuin pieni elämä itselleni... Ei kellään olisi ehdotusta mistä voisi löytyä, kun itseltäni on nuo ideat jo loppu...
Enkä kiitos vaan halua niitä, jotka löytyvät tuolta Anttilan tai Citymarketin roskiksista, kun nekin on vähän liian kalliita mulle.
Jepjepjep.
Just, taisi olla eilen hauskaa, ainakin muilla minua katsellessaan. Hyvä, että selviytyivät koettelemuksesta hengissä. :D
Juurikin niin.

Eilen illalla kun tulin kotiin
taivas oli ihanan pilvetön ja
siellä näkyi paljon tähtiä.
Mun oli aivan pakko jäädä tuijottaan niitä
kymmeneksi minuutiksi siihen pihalle.
Siinä ajassa näkyi kuitenkin viis tähden lentoo :D

Heh, jos ois jääny kauemmaks aikaa seisoo ni
oiskohan nähny enemmänkin?

Itken.
Kyyneleet ovat katkeria,
katkeria itseni vuokse.
Oma oli päätökseni,
turha siitä on enää valittaa.
Minulla ei ole oikeutta noihin kyyneliin,
jotka vierivät poskeani pitkin ja
kastelevat tyynyni läpimäräksi.
En muista kenenkään muun jättäneen jälkeensä näin huutavaa tyhjyyttä ja yksinäisyyden ja kaipuun tunnetta,
kuin jäi sinun jälkeesi.
Ehkäpä tunne menisi pois,
jos osaisin rakastua uudestaan ja
päästää jonkun lähelleni.
Mutta ennen sinuahan luulin,
etten koskaan rakastuisi.
Luulin,
etten koskaan kaipaisi omaa perhettä ja perhe-elämää.
Nyt sekin päivä on tullut,
En tiedä vieläkään haluanko niitä lapsia vieläkään,
mutta sinun kanssasi olisin valmis edes miettimään asiaa.
Tuntuu kuin sydämeni repeytyisi kahtia.
Puolikas jäsi minulle jatkamaan elämääni ja
toinen tulisi luoksesi ja jäisi sinne ikuisiksi ajoiksi.

Auta unohtamaan!

Tuli siis pikkujoulut juhlittua,
jäi kuva joupolle ottamatta.
Selvinpäinhän siellä suurin osa oli.
Ainoastaaan Maija,
Samu, Karo, Jaakko ja Henkka oli juonut,
tai no olihan nuo Hane ja kekkilä ja Mikokkin, mutta eivät olleet niin hirveästi mukana jutussa :D

Joo tänään pukkeilemaan Maijan kanssa.
En tiä kuin kivaa se sitten on,
mutta ihan miten vaan :D

Hmm...
Sekoilua ja ahdistusta.
Parempi kai vain lopettaa.
Alkoholi ei kyllä sovi minulle,
joten taidan jättää sen käytön taas hetkeksi aikaa.
Pyydän anteeksi niiltä ihmisiltä,
jotka joutuivat minua tiistaina katselemaan.
Tai ehkäpä se on niin,
ettei elämä sovi minulle.
Mutta toistaiseksi en ainakaan keksi parempaa suunnitelmaakaan.

Monesti mietin,
onko tämä oikeasti totta.
Joskus oli mahdollisuus
tehdä elämästäni kaunis.
Kaunis uhdessä hänen kanssaan,
mutta päästin sen pois.
Annoin hänen mennä,
kunnes tajusin olevani kahlittu menneeseen.
En halua olla,
haluan elää.
Olla, nauttia ja nauraa,
rakastaa elämää.

Miksi en osaa päästää irti?
Irti kaikesta menneestä.

Hiljainen kyynel poskellani.
Nopea pyyhkäisy
ennen kuin kukaan huomaa.
Ei saa näyttää kipua,
koska se on heikkoutta.
En voi sille mitään.

Kyyneleet valuvat vuolaina,
en pysty estämään niitä.
Hetki hetkeltä kipu vain kasvaa.

Miten voin työntää yhden
täydellisen muiston pois?
Miten voin unohtaa yhden kesän,
jonka muistot piinaavat minua vieläkin.
Tai oikeammin voisin pyyhiä pois
vuoden elämästäni.

Elämäni kauneimman kesän,
kipeimmän syksyn ja
pimeimmän talven.
Orastavan alun kevään,
hämyisen kesän ja
pelokkaan syksyn.

Hmm... Kävin sitten koululla.
Saan jatkaa siellä,
mutta töitä joutuu tekemään,
että saan muut kiinni.
Pelottaa ja satuttaa.
Pitää pakottaa itseni jaksamaan.
Pakko jaksaa,
ei saa luovuttaa.
Ottaa askel,
ottaa toinen.
Laittaa jalat kävelemään,
vaikka ei enää jaksais.
Juokseminen kuulostaa toiveelta.
Jaksankohan?

Jos juoksen tarpeeksi lujaa,
ehdinkö karkuun muistoja?

Joskus tarvitsee pysähtyä, että voi taas jatkaa matkaa.
Tämä pysähdys vain oli raju törmäys sillan kaiteeseen
matkallani terveempään elämään.
Monet itsetuhoiset ajatukset pyörivät mielessäni ja
kerta kerran perään heitän niillä vesilintua.
Rakastan elämää ja haluankin rakastaa.
Miksi sitä on niin vaikea ymmärtää?
Olisin halunnut taivaltaa polkua sinun seurassasi,
mutta omien virheideni takia en voi.
Rakastan kuitenkin niin paljon,
että sattuu.
Vannoin kuitenkin, etten ikinä hanki perhettä.
En päästä ihmisiä lähelleni satuttamaan,
satutan mielummin itse.

<3 Rakastan niin että sattuu