IRC-Galleria

95% of teens would panic if Edward Cullen was on a 250 foot building about to jump. Copy this if you are one of the 5% who brought popcorn, a chair, and shouted "DO A FLIP!

Kuten ehkä huomasitte, olen lisännyt tänne blogiin joitakin vanhoja tekstejäni, suunnilleen vuosilta 2005-2006. Ajattelin että jos jollakulla on tylsää niin tässä hieman luettavaa.

Voin toki lisäillä tänne runojanikin jos haluatte.

Harmaalta taivaalta tippuu lumihiutaleita. Ne leijailevat alas, peittävät maan, joka pikkuhiljaa muuttuu puhtaan valkoiseksi, koskemattomaksi hangeksi. Kaikkialla on hiljaista, lumi peittää äänet.
Hiljaisuutta ja valkoista, ne luovat illuusion tyhjästä maailmasta. Maailmasta ilman tunteita, maailmasta ilman ahdistusta. Onko se illuusio parempi maailma? Suurin osa kai sanoisi kyllä. Mutta ei, se on painajainen, hiljainen tyhjä painajainen, mikään ei ole mitään, mikään ei merkitse mitään, ei ole mitään. Ainoastaan fyysisen kivun voi huomata, mutta se ei satu. Tai sitten vain kipu ei merkitse mitään. Aika vain kuluu, mutta sitäkään ei huomaa muusta, kuin nousevista kinoksista ja liikkuvista lumihiutaleista.

Pikkuhiljaa siinä tilassa kaipaa mitä tahansa merkkiä elämästä, sen aiheuttamista iloista ja suruista. Kaipaa jopa ahdistusta. Yrittää päästä pois umpikujasta, ylöspäin pohjalta, joka on vain illuusiota. Pois keskeltä ei mitään. Mutta paikassa, jossa ei ole mitään, kaikki on keskipistettä. Mutta kun kaikkea ei ole, ei mikään voi olla keskipiste, sitä ei ole. Taas uusi illuusio, joka onneksi ei ole kovinkaan vahva. Osa illuusioista on vahvempia kuin totuus, ihmisen sanaan on mahdotonta luottaa täysin.

Mutta sitten kun lumi sulaa pois, alkaa ahdistus hiipiä mieleen. Hetken sitä kestettyään, haluaa lumen satavan taas, haluaa ahdistuksen pois. Ja näin se kiertää, näin se kaartaa, ja loppuu vasta sitten, kun yrittää häätää lunta tai ahdistusta fyysisellä kivulla, mutta viiltääkin liian lujaa. Ja mitä sitten? Pois pääsy oli taaskin pelkkää illuusiota. Luultavasti kaikki on taas lunta ja ahdistusta, aina jatkuvana kierteenä. Kun se alkaa, se ei lopu. Ei koskaan.

Tämä on kuoleman sirkus, ja sinä olet trapetsitaiteilija. Täällä ei ole eläviä, vain kuolleita, jotka luulevat elävänsä. Sinä olet uusi, yrität näyttää kaikille, sinähän osaat kaikki temput jo vanhastaan. Tosin siitä ei ole apua. Kuoleman sirkuksessa kaikki aloittavat alusta, tyhjästä luovat tyhjän päälle tyhjää.

Trapetsinaru on melkein hiertynyt katki. Turvaverkko on kulunut puhki ja maa on täynnä kuivunutta verta. Samojen kuolleidenelävien ihmisten verta, kuin mitä sinun vanhassa, tuhanteen ja kolmeen kertaan paikatussa ja korjatussa puvussasi. Esitys jatkuu ikuisesti. Kun sinä tiput, älyät kuolleesi, on aina joku valmis vastaan ottamaan paikkasi. Katsomossa istuu vain pikkutyttö tikkari suussaan. Hän ei saa koskaan syötyä tikkaria loppuun, sillä häntä ei enää ole.

Katsahdat maahan. Hokutteleva näky, eikö totta? Sinun tarvitsee vain nojautua hiukan sivulle. Ja miksi viivytellä, kun sen joutuu tekemään kumminkin. Nojaat sivuun, kuin siinä olisi seinä. Tiput kohti maata, vauhti lisääntyy, ja lopulta makaatkin jo maassa. Lisää työtä ympärivuorokauden töissä oleville ompelijoille, jotka ovat jo tämänkin puvun tuhanteen ja kolmeen kertaan korjanneet. Tämä olisi vain tuhannes ja neljäs kerta loputtomiin jatkuvassa sarjassa.

Hän näytti keijulta.
Pukeutui unelmiin, sekä kauniisiin asioihin, värejä säästämättä, mielikuvitusta apuna käyttäen. Kasvonsa hehkuivat aina iloa ja puhtautta. Silmät tuikkien kilpaa päivänkakkaroiden ja tähtien kanssa. Painoi tuskin kiloakaan, tai siltä se näytti.

Hän eli kuin keiju.
Nauroi ja iloitsi, hymyili ja lohdutti. Oli ja auttoi ihmisiä eteenpäin, nosti heidät pois epätoivon syvästä kuilusta ja antoi eväät huomiseen.

Mutta ihmisiä ei ole luotu keijuiksi.
Vaikka se kestikin kauan, niin lopulta hän alkoi väsyä. Unelmat muuttuivat synkiksi uniksi. Kasvot turhiintuivat elämällä ja murheella. Väsyi auttamaan, alkoi itse vajota. Eikä kukaan häntä sieltä pelastanut.

Eräänä kirkkaana syyskuun aamuna kun koululaiset saapuivat tutun koulurakennuksensa pihaan hänet löydettiin roikkumasta vanhasta omenapuusta narun jatkeena. Ylleen hän oli saanut kuitenkin vielä ennen loppua ilot ja unelmat, hymyn, joka kertoo meille, ettei pitäisi surra. Pitäisi hymyillä ja nauttia, auttaa toinen toisiamme. Tehdä niinkuin hän teki, mutta yhdessä.

Yksin kun ei todistetusti selviä.

Pikkutyttö istuu lattialla hiljaa hymyillen. Valkeat vaatteensa ovat värjäytyneet vereen ja vaaleat hiuksensa pahasti takussa. Tytön edessä on koira. Pieni turkiton koiranpentu. Koiranpennun iho on täynnä viivoja ja kuvioita, jotka on piirrety veitsellä ja vuotavat verta. Pikkutyttö käsittelee veistä tarkoin ja kokeneesti, ja veitsi luistaa koiranpennun pinnalla ja uppoaa siihen, kuin tuuli verkkopaitaan. Kuvioiden koko vaihtelee, toiset pienempiä, toiset suurempia. Toiset syvempiä ja pinnallisempia. Lopulta tyttö nostaa veitsen ylös ja käy makuulle huoneen nurkkaan.

Ovi käy ja sisään astuu vanha nainen, joka kantaa kirkuvaa vauvaa sylissään. Nainen laskee vauvan keskelle huonetta, ottaa raadellun koiranpennun mukaansa ja poistuu samoin kuin tulikin. Tyttö tuijottaa vauvaa hymyillen ja nousee seisomaan. Hymy on ilkeä, julma, eikä sitä voisi edes kuvitella pikkutytön kasvoille, mutta tämä tyttö on erilainen. Tyttö istahtaa vauvan viereen ja ottaa veitsen lattialta. Hymyillen ilkeää hymyään pikkutyttö painaa veitsen vasten vauvan ihoa. Vauva hiljenee hetkeksi, mutta jatkaa kirkumistaan lujemmalla äänellä. Tyttö käsittelee veistä yhtä varmasti kuin koiranpennun kanssa, tosin vielä nopeammin, kiihkeämmin ja painaen vielä syvempään, lujempaan. Vauva vuotaa verta ja tytön jo kovin verentahraiset valkoiset vaatteet saavat uuden verikerroksen. Kuvioita syntyy nopenevaa tahtia, ja ulkopuoliselle ne ovat mitään tarkoittamattomia. Mutta tyttö tekee kuviot suoraan muististaan, tietäen niiden todellisen vaikutusen ja vallan. Vauva hiljenee ja kuolee pikkuhiljaa tytön eteen, jolloin tyttö vielä viimeistelee kuvionsa ja siirtyy taas nurkkaan makuulle.

Joku avaa oven, mutta tällä kertaa huoneeseen saapuu kaksi henkilöä, se vanha nainen ja nuorempi, joka tuijottaa vauvaa hetken, juoksee sen luokse itkien katkerasti ja alkaen silittää veristä vauvaa. Nuori nainen nostaa vauvan syliinsä ja tuudittaa sitä. Samassa vanhempi nainen kiskaisee nuoremman olasta ja niin nuorempi nainen nopeasti kuivaa kyyneleensä, nappaa vauvan ja naiset poistuvat huoneesta. Ovi suljetaan, ja ainoaksi valonlähteeksi jää pikkutytön silmät, jotka yhä hohtavat määrätietoisuutta ja murhanhimoa.

Se pimeä yö upposi silmiini, ja näin kaiken selkeämmin, kuin mitä sinä kirkkaana päivänä, vaikkei auringonvalo häikäisisikään silmiäsi. Kuulin veresi virtaavan sydämesi lävitse, kuulin sen sykkivän, nyrkkisi kokoinen lämmin lihas, jota ilman et eläisi.

Maapallo oli kuun ja auringon välissä, eikä tähtiäkään ollut taivaalla valaisemassa pimeitä polkujasi hautausmaalla. Mutta astelit varmasti, tiesin, että tiesit minne olet menossa. Suurimman rakkautesi haudalle, jonne jokaikinen yö kävit sytyttämässä yhden valkean kynttilän lisää. Olin seurannut sinua kauan, aivan kuten olin tehnyt suurelle rakkaudellesi kuukausia sitten. Tiesin hänen kengännumeronsa, päivärutiinit ja lääkityksensä paremmin, kuin sinä. Vaikken koskaan jutellut hänelle ennen sitä yhtä kaunista pimeää yötä, jolloin silmäni söivät pimeyttä samalla lailla, kuin tänä yönä.

Näin tuskasi ja kärsimyksesi. Näin olemuksestasi, että vaikka itse saisit päättää, et kävelisi tämän maailman niityillä, metsissä etkä kaupungin autioilla kaduilla enää kuukautta pidempään. Mutta en halunnut antaa sinulle valinnan vapautta oman kuolemasi kanssa. Halusin tehdä siitä taidetta, joka ylittäisi sinun pienen mielesi ymmärryskyvyn rajat.

Polvistuit haudalle, kuulin kyyneleittesi imeytyvän kaulahuiviisi lähestyessäni sinua askelilla, joita et voisi erottaa tuulesta. Laskin kätesi olkapäällesi, vavahdit, ja katseesi kohtaasi pimeyttä täynnä olevat silmäni. Sinun omasi olivat kyyneleistä kosteat, täynnä surua ja pelkoa. Mutta ennen kuin ehdit ajatella sen enempää, tunsit varmasti kipua. Kipua siitä, kuinka joku leikkaa hiuksiasi päänahkaa myöten. Veri valus pimeälle hangelle, ja sieltä pilkottavien mätääntymään alkaneiden lehtien päälle.

Kaadoin sinut haudalle, ja niin makasit siinä suuren rakkautesi päällä, minun allani. Kevyellä sipaisulla siirsin hiuksesi pois kasvoiltasi, suutelin otsaasi, nenänvarttasi, nenääsi, ylähuultasi, alahuultasi. Sitten ahmaisin suusi omaani, puraisin huuliasi lujaa, ja kykenin tuntemaan veren maun kielelläni. Niin kuin sinä omallasi. Olit hiljaa, suljit silmäsi, etkä selkeästi osannut ajatella järkevästi. Vastasit suudelmaani.

Repäisin itseni irti, viilsin poskeesi rastin, toisen kaulaasi. Revin vaatteesi yltäsi, yksi rasti olkapäähän, toinen paljaaseen rintaasi. Kaksi veristä merkkiä kylkeesi, toinen paljasti kylkiluutasi. Yksi suuri lonkkaasi, valkoinen erottui hetken ennen peittymistään punaiseen, makasit hiljaa aloillasi, mutta aistin sinun kärsivän suuresta kivusta. Aistin sinusta hehkuvan nautinnon kivun lävitse.

Makasit siinä hiljaa, piirtelin lisää kuvioita, katkoviivat reisiisi. Makasit punaiseksi värjäytyneessä lumessa paljaana kärsien ja nauttien.

Kuiskasin korvaasi "Hyvästele maailmasi, pääset kohta ehkä rakkautesi luo." Vilkaisit viereesi maahan, hymyilit, kuiskasit: "Nähdään pian."

Sitten katseesi tunki lävitse silmistäni muutaman sekunnin, seuraavassa hetkessä vasen rintasi oli auki, sydämesi oli kädessäni, veresi suussani. Ja sinä olit jo niin kaukana.

"Pidä hauskaa, kultaseni."

niin.

Eikä ankeuttajat lennä.

Jos ette vielä tiedä, osaan olla kusipää. Että vaan tiedätte.