Ennin siivousaikeet vaihtuivat toisiin hänen löytäessään lompakkoni. Mietteliäät silmät vilkuilivat vuoroin minua ja Sitruunaa kuin miettien, kummalta rahapussi oli kadonnut. Ymmärsin yskän ja lahjoitin ainoan setelini tekohymyn kera tietäen, mihin rahat hetken päästä joutuisivat. Pikainen katseiden kohtaaminen ja sitäkin nopeampi poistuminen nakersi sisintäni. En voinut kieltää ystävältäni oikeutta korjata addiktiotaan, jonka ansiosta olimme tavanneet ja siten ruokkineet omaa riippuvuuttani. Ulko-oven sulkeutuessa minut ympäröi hirveä ahdistuksen tunne. Alitajuisesti kuulin menneisyyden huutavan nimeäni seireenien lailla ja tunsin olevani yksin tyhjässä kaupungissa. Levottomat jalat halusivat juosta pois tietämättä minne mennä, joten otin suunnaksi ihan minkä vain. Vaikea eksyä, kun ei tiedä mihin on matkalla.
Poikkesin pururadalta syvemmälle metsään, jossa vanha kaivo oli vuosien saatossa saanut sammalpeitteen. Ei olisi kannattanut heittää kirvestä kaivoon, mutta omani oli ollut siellä jo niin kauan, että oli saanut kannen suojakseen. Ei elämä voi olla näin vaikeaa. Ei voi olla. Useasti olin kontannut kadunviertä sylki poskella, vaikka vähän sitä ennen olin tanssinut täydessä hurmiossa. Olin kuokkinut häissä etsiäkseni tuntematonta seuraa ja elänyt kuin viimeistä päivää. Elämän tyytyväisyys pomppii laidasta laitaan ja välillä laitoja päinkin, aivan kuin sydänpotilaan sähkökäyrä ennen viimeistä iskua.