IRC-Galleria

Rokka horjahti hallitusti läheiseen nurkkapöytään Sannan ja Oonan nyrpistellessä nenäänsä. Epämääräisistä, salaisista ja vain minulle tarkoitetuista käsimerkeistä päättelin Antin joko pujottavan ylisuurta näkymätöntä sormusta oikeaan etusormeensa tai sitten hän vihjaili naisasioidensa olevan sänkyä vaille valmiita. Tilasin jotain vihreää litkua, jolla oli liian hieno nimi suomalaisen miehen lausuttavaksi. Antti huitoi pöydässä kärpäsiä, joten istuuduin jo esilämmitettyyn pöytäseurueeseen pienen myötähäpeän kera.

Ulkopolitiikan asiantuntijana baariprofessori A. Rohkeakoski vaahtosi maailman pahuudesta, vaurauden jakautumisesta ja ihmisten itsekkyydestä. Kommunismin puolestapuhujana kapellimestarimme oli varma, että hänestä tulisi tasa-arvoisin johtaja, mitä maailma oli koskaan nähnyt. Hän kuuntelisi muita ja näkisi joka asiasta kokonaiskuvan. Samaa virkaa ajaisi mielestäni neula, joka silmästä huolimatta ei näe, sekä korvallinen kuppi. Pidin tämän omana tietonani. Antti nosti tuoppia voitonvarmana ja hurrasi omille visioilleen, johon tyhjä kapakka vastasi kaiulla. Ei olisi ollut ihme, jos hän olisi tehnyt oman versionsa oluttupakaappauksesta.

Oona kiersi pöydän takaa viereeni, jolloin Antti teki tilaa ja istuutui puoliksi Sannan syliin. Supliikkimiehenä Antti vaihtoi ulkopolitiikan puheenaiheen Suomen talvisotaan. Huvittuneena katselin, kun Sanna yritti katkoa kaulaansa etusormellaan ja viittoili Oonalle ulko-oven suuntaan. Oonan jutuista puuttui pään ja hännän lisäksi kaikki muukin järkevä. Myötäilin hiljaisen hetken tullessa ja muun ajan laskin sormiani. Tyhjyyteen tuijottaminen ja siitä havahtuminen tuntui olevan minulle arkipäivää siinä missä tervehtimiseen vastaamatta jättäminen naapurille. Nyt havahduin Antin kuiskaukseen, joka tapahtui huutamalla korvaani erinäisiä totuuksia Sannan peräpeilistä ja jatkopaikasta, joka sattumalta oli minun yksiöni. Luulin hukkuvani sylkisateeseen, joten siirryimme matalaan majaani hoippuvin askelin.

Sitruunan vaimea ääntely oli vastassa astuessani muuten tyhjään kotiin. Menin luottopaikalleni makaamaan vatsa kiinni matossa. Neiti S leikki hetken varpaillani ja lopulta tuli selkäni päälle tassuttelemaan. Taittelin vanhasta kuitista lentokoneen ja tähtäsin sillä roskikseen, josta se otti kimmokkeen ja laskeutui muiden roskien viereen. Heittotarkkuuteni oli verrattavissa vauvan kykyyn osua lusikalla suuhun. Jos jokin voi mennä pieleen, se menee varmasti. Ja jos se ei mene, se on jo pielessä. Enni pyöri ajatuksissani tavan takaa ja edestä myös. Positiivisena kaverina pelkäsin tietysti pahinta, joten minua pelotti lukea viikatemiehen (ts. kustin) tuomia painotuotteita. Mies oli luultavasti itse piru keltaisessa sadetakissaan.

Huuhdeltuani ulkokuoreni suihkussa aloin kostuttamaan sisäpuolta halvan valkoviinin kanssa. Puolikkaan pullon jälkeen keräsin yleisöksi Sitruunan, jolle valmistauduin laulamaan siirappista serenadia Ennin muistolle. Toisen säkeistön alussa hain S:n ovea raapimasta ja kysyin kohteliaasti, saisinko avata vielä toisen pullon. Hysteerinen maukuminen oli tulkittavissa kielteiseksi vastaukseksi, joten kaadoin loput viinit huiviin ja otin suunnan kohti kantabaaria.

Vastaanottokomiteaan kuului Rohkeakosken Antti, joka hoippui etuovelle kohmeinen virne naamallaan. Pystyssä pysyminen tuotti vaikeuksia, vaikka silmät seisoivat brittiläisen sotilaan varmuudella. Antti esittäytyi vitsikkäästi Rokan Antiksi pitäen samalla seinää paikallaan. Tämä vähän yli kolmekymppinen täysipäiväinen juoppo tiesi kaiken Suomen sodista, vaikka hänen sotilasarvonsa oli likipitäen sotilaskarkuri.

Kaivon vieressä sojotti muutama lauta muodostaen puisen hökkelin ääriviivat. Ruosteinen pyörä nojasi surkeana vanhaan koivuun, jonka paljaat oksat heiluivat epärytmikkäästi tuulessa. Istuin selkä pyörään päin ja tuijotin pellon reunaan siristäen silmiäni. Katsoin vuoroin kaivon kantta, nostin katseeni ylös metsään ja mökin kautta takaisin kaivolle. Ilmapiiri oli häiritsevän painostava, aivan kuin tunnelma yrittäisi kertoa jotain olevan tekeillä. Tarkensin katseeni uudestaan pellolle ja huomasin aistieni terästyvän. Ei mitään. Vilkaisin nopeasti mökkiä ja säpsähtäen käännyin kaivon puoleen kylmien väreiden laukatessa läpi kehon. Halusin raottaa kantta, mutta olin liian jännittyneessä tilassa. Tahdoin kurkistaa mökkiin, mutta olin pelokas. Kylmät väreet muuttuivat inhottavaksi vapinaksi kulkien varpaista käsivarsiin.

Jotain oli vialla, se oli sanomattakin selvää. En uskonut Sitruunalle tapahtuneen mitään, sillä viime näkemällä se oikoi itseään huoneen nurkassa ja valmistautui nokosille. Mutta luottamukseni Enniin oli kaukana normaalista. Se toi mieleen samanlaisen tunteen kuin astuisi vanhalle riippusillalle ja vakuuttaisi itselleen sen kestävän. Jokainen vastoinkäyminen tuntui olevan liikaa, sillä koin olevani vastuussa naisistani. Pelastamisvietin lisäksi yksi parhaista luonteenpiirteistäni oli yltiöpäinen jääräpäisyys.

Kuukausi sitten jouduin käsirysyyn paikallisen herran kanssa, jonka aivot olivat valuneet käsivarsiin. Nostin pääni kerta toisensa jälkeen maasta, vaikka tiesin pakenemisen ja estelyn olevan mahdotonta. Silti, kun on joutunut pettymään tarpeeksi usein, ei haluaisi laittaa hanskoja naulaan ennen kuin on näyttänyt, ettei ollut vain muiden murjoma jauhosäkki. Adrenaliinin vielä virratessa olin varma, että kehossani oli vain yksi iso mustelma ja naamalla sitäkin suurempi irvistys. Kaikkien poistuttua paikalta nostin etusormeni hiekan seasta ja olin valmis vielä viimeiseen erään. Vastustajia ei näkynyt, joten omalla tuomariäänelläni julistin itseni voittajaksi. Ikuisuuden kestäneen kotimatkan jälkeen hain suihkusta viimeisen voitelun ja kaaduin sänkyyni.

Uusi päivä oli edennyt pitkälle aamuun asti. Lattialle läikkynyt kahvi oli muuttunut tahmeaksi ja sen pinta keräsi ilmassa leijuvaa pölyä. Jäin sukastani kiinni tahraan ja se oli omiaan huvittamaan Enniä, joka makasi sängyllä heilutellen jalkojaan. Nyrpistin nenääni muka tuohtuneena ja hypähdin hänen viereensä ilmoittamaan, missä siivousvälineet sijaitsivat. Enni ei ollut kuulevinaan kyseistä lausetta, vaan kierähti päälleni makaamaan poskiemme koskettaessa toisiaan. Nauraen hoputin Enniä moppaamaan, vaikka en olisi halunnut tilanteen päättyvän ikinä.

Ennin siivousaikeet vaihtuivat toisiin hänen löytäessään lompakkoni. Mietteliäät silmät vilkuilivat vuoroin minua ja Sitruunaa kuin miettien, kummalta rahapussi oli kadonnut. Ymmärsin yskän ja lahjoitin ainoan setelini tekohymyn kera tietäen, mihin rahat hetken päästä joutuisivat. Pikainen katseiden kohtaaminen ja sitäkin nopeampi poistuminen nakersi sisintäni. En voinut kieltää ystävältäni oikeutta korjata addiktiotaan, jonka ansiosta olimme tavanneet ja siten ruokkineet omaa riippuvuuttani. Ulko-oven sulkeutuessa minut ympäröi hirveä ahdistuksen tunne. Alitajuisesti kuulin menneisyyden huutavan nimeäni seireenien lailla ja tunsin olevani yksin tyhjässä kaupungissa. Levottomat jalat halusivat juosta pois tietämättä minne mennä, joten otin suunnaksi ihan minkä vain. Vaikea eksyä, kun ei tiedä mihin on matkalla.

Poikkesin pururadalta syvemmälle metsään, jossa vanha kaivo oli vuosien saatossa saanut sammalpeitteen. Ei olisi kannattanut heittää kirvestä kaivoon, mutta omani oli ollut siellä jo niin kauan, että oli saanut kannen suojakseen. Ei elämä voi olla näin vaikeaa. Ei voi olla. Useasti olin kontannut kadunviertä sylki poskella, vaikka vähän sitä ennen olin tanssinut täydessä hurmiossa. Olin kuokkinut häissä etsiäkseni tuntematonta seuraa ja elänyt kuin viimeistä päivää. Elämän tyytyväisyys pomppii laidasta laitaan ja välillä laitoja päinkin, aivan kuin sydänpotilaan sähkökäyrä ennen viimeistä iskua.

Syy, miksi ymmärsimme toisiamme, johtui luultavasti kummankin suuresta addiktiosta johonkin. Ennillä se oli aineisiin, minulla läheisyyteen. Olimme niin ulkoisesti kuin sisäisestikin eri aaltopituudella: Enni oli lyhyt ja lähes sairaalloisen hoikka, minä hieman pidempi ja miehekkään roteva. Ensivaikutelma Ennistä viittasi 70-luvun hippityttöön pitkine hiuksineen ja surullisine silmineen. Minä taas olin kuin suora kopio tylsistyneestä jenkkisotilaasta keskellä Vietnamia, rosoinen ja lyhyt siilitukka vinon kypärän alla odottaen vapauttavaa kotiinpaluuta.

Synteettisen elämäni kohokohta viime viikolla oli Ennin avoimuus. Kotona olin periaatteessa koko ajan ilman paitaa, kun Enni taas ennen tätä viikkoa nukkui vaatteet päällä. Asiat kääntyivät aineettomuuden kautta päälaelleen, vaikka niiden olisi kaiken järjen mukaan pitänyt mennä päinvastoin. Enni ei olisi itsensä, ellei tekisi asioita juuri niin kuin hän teki. Herätessään Enni pyöri pelkissä alusvaatteissa kunnes häipyi omille teilleen. Ensimmäisen päivän ihmettelyn jälkeen en nähnyt asiassa mitään erikoista, enemmän häkellyin hänen uudesta tavastaan katsoa suoraan silmiin. Huvittuneella ilmeellä Enni kuunteli tarinoita suhteestani postimieheen ja siitä, kuinka toivoin jonkun vievän kaiken omaisuuteni. Enni kuunteli tarkasti ja lopulta kohotti harteitaan, vilkaisi ympärilleen ja ilmoitti, ettei täällä olisi mitään varastamisen arvoista. Tuhahdin välinpitämättömästi ja noukin Sitruunan syliini.

Näistä kahdesta läheisempi suhde minulla oli silti Sitruunaan, jota kohtaan tunsin suurta yhteenkuuluvuutta. Neiti S osasi tehdä laiskuudesta taidetta, ja käytti sen ominaisuuden kehittämiseen kadehdittavan paljon aikaa vuorokaudesta. Jos saisin valita, olisin seuraavassa elämässäni kissa, mutta tämän reinkarnaatiokäsityksen takia en jaksaisi vaihtaa uskontokuntaa. Seitsemästä kuolemansynnistä yhdistäisin kissaan ainakin turhamaisuuden, ahneuden ja laiskuuden. Yhdeksällä elämällä en tosin tekisi mitään, yhdessäkin oli jo tarpeeksi kestämistä.

Aamulla hain peiton sängystä ja hivuttauduin selälleen kääntyneen Ennin viereen. En uskonut sen edes olevan hänen oikea nimensä, mutta olin liian väsynyt epäilemään sitä ääneen. Neiti S sipsutti omalle paikalleen kylkeäni vasten ja rapsutin sitä hetken ennen kuin käännyin kyljelleni. Siirsin katseeni Enniin. Hänellä oli kylmästä säästä huolimatta päällään pussihame ja keväinen takki, jonka kaulukset olivat hiirenkorvilla. Siirsin peittoa tasaisesti kummankin ylle ja nostin Sitruunan takaisin viereeni. Mietin unelmieni toteuttamiskelpoisuutta. Kuvittelin itseni kauas tutkimattomalle rannalle odottamaan sitä tiettyä aaltoa. Taustalla rauhallinen reggae soisi vanhalta c-kasetilta täydentäen käsitykseni taivaasta.

Enni oli nyt asunut luonani kolme päivää ja olin päässyt sinuiksi hänen outojen tapojen kanssa. Hän ei välittänyt puhua asioistaan. Välillä hän katosi tuntikausiksi ja tullessaan takaisin oli entistä sekavampi. En ollut tästä huolissani, sillä aina palatessaan hän antoi syvän halauksen. Joka kerta se herätti minussa mielikuvan pikkutytöstä, joka astui varovasti isoisän varpaille ja rutisti kaikella voimalla haurasta vanhusta. Tätä juuri olin kaivannut. Sain olla pieni ilman tekosyitä. Nyt kun Enni oli kotona, jätin kustin rauhaan ja pidin oven lukittuna.

Viikko numero kaksi toi uusia tuulia Ennin ollessa selvänä jo neljättä päivää yhteen menoon. Hän oli muuttunut iloisemmaksi ja piti entistä enemmän halailusta. Kun tein ruokaa, hän halasi minua takaapäin kietoen kädet rintani ympärille ja puristaen keuhkoni melkein tyhjiksi. Salaa vilkuilin hänen kyynärtaipeitaan pistoksia etsien, niitä koskaan löytämättä. Hänen omituisin tapansa oli puhua silloin, kun en katsonut häntä silmiin. Usein epäilin sen johtuvan valehtelemisesta, mutta myhäilin kaikkeen silti tyytyväisenä ja kiedoin hänen kätensä lujemmin yhteen.

Sitruunan vuoksi unohdin katsoa päivän sään, sillä päättelin sen tarvitsevan oman kolon. Raahasin roskalavalle heittämäni pöydän takaisin sisälle ja taiteilin siitä omasta mielestäni varsin tyylikkään mökin. Sisustin uuden asumuksen kahdella tyynyllä ja varoitin Sitruunaa moneen otteeseen tekemästä tarpeitaan sisälle, koska nikkaroidessa unohdin tyystin saniteettitilat. Maistelin halpaa viiniä pullon suusta, kun juttelimme kissan kanssa kustin tyhmyydestä ja nauroimme remakasti tulevalle yölle. Olin iloinen omasta hoidokistani, joka itsekin näytti nauttivan täysin siemauksin tarjoamastani seurasta ja pienestä silittelystä. Kerrankin joku ymmärsi kaiken oikein eikä sanonut vastaan tyhmienkään sanojen tupsahdellessa suustani.

Viinipullon lähestyessä loppuaan nauroin ääneen ideointiani kepposesta. Vedellä täytetty pesuvati sopi kokonsa puolesta avonaisen oven yläreunalle kuin naula masokistin silmään. Jekku ei miellyttänyt Sitruunaa, vaan se oikaisi itsensä kissamaisesti ja ryömi uuteen koppiinsa. Kirosin kustin vielä kertaalleen ja tökin tekemääni voodoo-nukkea hammastikulla. Sadetanssin jälkeen saapui nukkumatti sinisellä autollaan.

Aamun olotilasta päätellen nukkumatti ajoi ylitseni ainakin sata kertaa. Päänsärky kuitenkin unohtui, kun huomasin epämääräisen hahmon nukkuvan lattialla itsessäni kiinni. Muodostimme sikiöasennossa ying-yang – merkin. Yö ei näköjään ollutkaan päättynyt hallittuun sammumiseen. Ravistin päätäni muistin virkistämiseksi ja sain kaivettua muutaman muistikuvan ja keskustelun. Tyttö oli kertonut nimekseen Ennin. Tämä hieman yli 20-vuotias naisenalku oli saapuessaan niin huuruissa, ettei yöllä huomannut tulleensa väärään asuntoon.

Eipä sillä, että asia minua häiritsisi, mutta päätin silti ottaa itseäni niskasta kiinni ja raahata turhat rojut roskalavalle. Mitäpä sitä tekee rumalla pöydällä, jonka ääressä ei kuitenkaan ikinä syönyt. Päätin silti säästää yhden tuolin ja pienen jakkaran, joilla voisi olla käyttöä myöhemmin. Postikustille lähetin puoliunessa yhden sormen viittomakielellä terveisiä hänen lapioidessa takansytykkeitä luukkuun. Ensimmäisinä päivinä kusti ihmetteli silmät lautasina kyseistä traditionalkua, mutta nykyään ohitti sen olankohautuksella ja pyörittelemällä silmiään. Joskus kuulin erinäistä mutinaa ja sivusilmällä näin, kuinka seinälle muodostunut varjo heilutti päätään edestakaisin. Melkein haistoin happaman ilmeen hiipivän pitkin lattiaa, mutta se olikin vain naapurin kissanpentu. Arasti kierrellen se uskaltautui lopulta peiton nurkalle nukkumaan. Säpsähdyksestä selvittyäni ristin ainoan ystäväni Sitruunaksi kustin antaman inspiraation mukaan.

Minun ja postimiehen kieroutunut suhde sai uusia piirteitä. Minua ärsytti suunnattomasti kustin tapa laittaa oveni kiinni mahdollisimman ääneti. Kolmena viime päivänä hieroin vettä saranoihin ruosteisen äänen toivossa sekä odotin kustia ikkunan edessä vain toivottaakseni huomenet käsimerkein. Lisäksi ruuvasin ovikellon melkein irti, jotta se olisi kilissyt ruuveineen ja koteloineen rappusia alas. Suunnittelin jopa tekeväni vahanuken ikkunaan, jolloin saisin alibin, jos kustin kulkupeli vahingossa menisi epäkuntoon.

Hapan virne oli vaihtunut ylimieliseen ja ärsyttävään katseeseen, joka vaelsi pitkin taloa kulmasta kulmaan. Havaitsin edellisyönä, että kusti vaihtoi jakoreittiään kahden päivän välein. Tarkoituksella en puskassa väijynyt, vaan unenpuutteen vuoksi lähdin lenkkeilemään ja pelästyin pimeydessä vastaan tulevaa dynamolamppua. Rukoilin säämieheltä vielä viimeisiä pakkasia, jotka olisivat olleet otollisia pihan liukastuttamiselle ja vahingonilon maksimoimiselle.

Todellisuus pilasi tämänkin illuusion. Ei auta olla haavoittuva, kun muut tarvitsevat sinua enemmän kuin sinä heitä. Eikä avunhuutoni olisi muuta kuin keinotekoinen ponnistus kaivon pohjalta, toivomus vähäisestä huomaavaisuudesta kauheuden keskellä. Tieto siitä, että on olemassa jonkun ajatuksissa. Liikaa pyydettyä ei voi ottaa takaisin, eikä vähästään ole helppo antaa.

”Valvo koko yö. Juo kavereiden kanssa kesänlämmintä kaljaa. Äläkä istu siinä katukivellä.” Äiti kertoi, että viimeisestä seuraa kusitauti. Vaikka niin ei ole, seurasin äidin ohjeita kuuliaisesti. Join keltaista Jaffaa flunssassa ja hörpin kuumaa kaakaota kurkkukivun yllättäessä. Tein näin, koska halusin olla pieni. Järki sanoi tuon hölynpölyn olevan yhtä tyhjän kanssa, mutta henkisellä tasolla olin silti aina voittaja. Kerrankin sain kaipaamani halauksen ja huomion. Olin iloinen jokaisesta hymystä, jolloin koetin näyttää entistä surullisemmalta. Tämän takia sain olla varma, että peitto ympärilläni pysyi tiukkana ja villasukat jalassa nukkuessanikin.

Olin katkera yksiöni ryöstäjälle, sillä häntä ei vieläkään näkynyt. Olin tarkoituksella jättänyt postit postiluukkuun jo kahden viikon ajalta. Kolmannella viikolla jätin myös oven raolleen ja pidin valon sammutettuna arkisin. Vietin useamman yön tuijottaen metsään ikkunasta, jolloin tunsin hiljaisuuden ympäröivän koko maailman. Toivoin kuulevani askeleita ulkoa, kun makasin ainoan mattoni päällä tuijottaen kattoa. Olin sisäisesti hiekanjyvä kilometrien hiekkarannalla, joka toivoi seuraavan aallon sekoittavan tasapaksua tunnelmaa.

Juoksin karkuun. Pieni vilkaisu taaksepäin antoi syyn uudelle vaihteelle. Jokaisella oli tuhat asiaa, mutta kuulevia korvia vain kaksi. Pimenevässä illassa näkyi muutama valoa väistävä varjo sekä pätkittäiset lumikinokset. Kuulaan kirpeä kevään tuoksu oli kaukana, kun pohjoistuuli kiristi otettaan takatalvesta. Kunpa en olisi näin lähellä kotia. Siellä yksinäinen lamppu oli kallellaan seinää vasten pölyttynyt valokuvakansio naapurinaan. Ihmisyys pitää mitata jossain muualla, ettei tylsisty. Ettei koskaan saisi sanottua, että jotain jäi tekemättä.

Halveksun pelkääviä ihmisiä. Itsekin pelkään. Ei ole päivää, jolloin ajatus ei lennä niin, ettei tuntisi olevansa pieni. Sisällytän hienot unelmat kahteen lauseeseen ja mietin niitä yöt ja päivät. Painoarvoa unelmilla ei ole, jos niitä ei toteuta. Näen omat asiani usein niin naurettavina, että ne toimivat useimmiten vitseinä. En jaksa tehdä asioita oikein, enkä välttämättä jaksa tehdä niitä ollenkaan. Olen laiskuuden myötä ehtinyt miettiä asioita. Olen pieni. Milloin tulee se päivä, kun voin hyvällä omallatunnolla sanoa olevani vapaa menneisyyden piinaavista muistoista. Väitän olevani yli kaikesta, mutta silti, heikkoina hetkinä, olen niissä kiinni enemmän kuin koskaan. Alitajunta muistaa kullattujen hetkien kautta ajan, jolloin kaikki oli ihanaa ja elämä kukoisti.

Asvalttierämaassa oli rikkinäinen katuvalo, joka antoi varjoille suojan. Istuin puuskuttaen katukivelle ja jatkoin pohtimista nakkaillen kiviä sadevesiviemäriin. Olin jo niin lähellä kotia, että näin pöytälampun valaisevan sumealla valolla tummansinistä seinää. Joskus kauan sitten jäin tuijottamaan valoa, koska en halunnut palata sisälle. Salaa toivoin näkeväni hahmon ikkunasta, joka veisi kaikki rakastamani tavarat pois. Olisin ollut taas siinä tilassa, joka antaa oikeuden kaikille muille pitää minusta huolta. Olisin enemmän kuin pieni.