Enni oli nyt asunut luonani kolme päivää ja olin päässyt sinuiksi hänen outojen tapojen kanssa. Hän ei välittänyt puhua asioistaan. Välillä hän katosi tuntikausiksi ja tullessaan takaisin oli entistä sekavampi. En ollut tästä huolissani, sillä aina palatessaan hän antoi syvän halauksen. Joka kerta se herätti minussa mielikuvan pikkutytöstä, joka astui varovasti isoisän varpaille ja rutisti kaikella voimalla haurasta vanhusta. Tätä juuri olin kaivannut. Sain olla pieni ilman tekosyitä. Nyt kun Enni oli kotona, jätin kustin rauhaan ja pidin oven lukittuna.
Viikko numero kaksi toi uusia tuulia Ennin ollessa selvänä jo neljättä päivää yhteen menoon. Hän oli muuttunut iloisemmaksi ja piti entistä enemmän halailusta. Kun tein ruokaa, hän halasi minua takaapäin kietoen kädet rintani ympärille ja puristaen keuhkoni melkein tyhjiksi. Salaa vilkuilin hänen kyynärtaipeitaan pistoksia etsien, niitä koskaan löytämättä. Hänen omituisin tapansa oli puhua silloin, kun en katsonut häntä silmiin. Usein epäilin sen johtuvan valehtelemisesta, mutta myhäilin kaikkeen silti tyytyväisenä ja kiedoin hänen kätensä lujemmin yhteen.
