IRC-Galleria

Miksi minun pitäisi välittää siitä miten tekoni näyttäytyvät muile? Entä sitten vaikka munaisin itseni, entä sitten vaikka olisin väärässä, entä sitten vaikka ottaisin turpaani pahemmin kuin koskaan aiemmin? Miksi tuntuu koko ajan siltä, että edes paras ei ole kyllin hyvää, miksi tuntuu että tämä yhteiskunta ja vallitseva globaali mentaliteetti (paremman sanan puutteessa) vaatisi meiltä täydellistä onnistumista ensimmäisellä kerralla tai vähintään toisella? Mikseivät ihmiset enää osaa nähdä itseään osana suurempaa kokonaisuutta? Miksi kukaan ei enää kysy vastakysymystä miksi ei? Miksi en osaa enää käyttää kuin yhtä kysymssanaa?

Tuntuu kuin olisin jonkun suuren harppauksen kynnyksellä (en puhu nyt 2012:sta), en ihan vielä toisella puolella mutta en selkeästi lähtöpisteessäkään. Aiemmin olisin kokenut tämän turhauttavana, mutta olen pyrkinyt siihen että muuttaisin suhtautumistani ja nyt se on alkanut tuntua myös mm. upealta; en voi nauttia tästä hetkestä kuin NYT, joten aion ottaa tästä(kin) kaiken irti.

Ja tiedättekö muuten, rakastan teitä, kaikkia.

Miksei koskaan, siis KOSKAAN, dystopiakuvauksissa natsifasistipoliiseilla ole pinkkejä uniformuja? Ainakin mulle henkilökohtaisesti se olis suurempi mindfuck jos ovesta rynnisi jalkapallojoukkueellinen hampaisiin aseistautuneita jääkappipakastimen kokoisia psykopaatteja kokopinkeissä kuin kokomustissa. Kelatkaa sitä mielikuvaa.

Olen huomioinut usein, myös omassa käytöksessäni, etteivät ihmiset uskalla toimia koska pelkäävät mitä siitä SAATTAA seurata. Vaikka tämä onkin erittäin inhimillistä, silti tämä toimintamalli ei tuntuisi toimivan.

Olen tämän vuoden aikana tehnyt paljon semmoista mistä en olisi vuosi - pari sitten uskaltanut edes uneksia. En ole vielä varsinaisesti saanut turpaani, ainakaan kovin pahoin, mutta myös ne henkiset takaiskut ja turpaanotot ovat olleet kasvattavia kokemuksia, melkein jopa enemmän kuin ne ns onnistumiset. Ei se silloin toki ollut kovinkaan kivaa, mutta olen opetellut ottamaan elämän kasvattavana kokemuksena ja suhtautumaan kokemiini juttuihin ulkoistamalla; ikäänkuin ne asiat tapahtuisivat vaikka Markulle (tai Sepolle, tai Jarkolle tai kelle tahansa paitsi minulle).

Saattaa kuulostaa siltä, etten ottaisi vastuuta omasta elämästäni tai teoistani, mutta kyse on juurikin siitä. Ulkoistamalla omia tuntemuksiani pystyn kohtaamaan ne "objektiivisemmin" ja käsittelemään niitä ehkä vapaammin jos vain märehtisin kaikkea paskaa mitä olen saanut niskaani. Tätä kautta voin myös mahdollisesti löytää tuntemuksieni ja toimintani perimmäisempiä syitä ja täten vaikuttaa niihin ja jopa muuttaa niitä. Eikö tämä kuulosta juurikin siltä, että ottaisin vastuun itsestäni ja teoistani?

En pysty sanomaan mihin tämä elämäksi kutsuttu tie minua vielä vie, mutta tällä hetkellä tulevaisuus näyttää ihanan käsittämättömältä ja upean sumuiselta. Kaikki voi olla vain voittoa.

tällaisina päivinä
ei tee mieli
kuin polttaa toppa röökiä putkeen
ja juoda leka viskiä yhdellä kulauksella,
sammua sitten
omaan oksennukseensa

mä huoun rakkautta ja onnellisuutta. tää on vitun upeaa.

Olen jälleen lähempänä itseni hyväksymistä sellaisena kuin olen, suosittelen teillekin!

Haluan uusia ystäviä, tulkaa rohkeasti juttelemaan!

- ilmaisun skarppaus
- flow'n kuunelu & kehittäminen
- itsen hyväksyntä
- päämäärän mahdottomuuden oivalus
- tuleva syksy
- tekstien konkretisointi paperille/whateverille
- kuvataiteellisen ilmaisun kehittäminen
- yms!

kuva täältä:
http://imgfave.com/view/78525

olenko minä
hullu?
saanhan olla -
monen moista
vaikka mitä

ystävä
rakastaja
yhden illan pysäkki
jumalallisuus
kuuntelija
olkapää
sylkykuppi

minä itse roolitan itseni
hullu a

olen opetellut
sinusta peilaan itseäni
seuraavaksi
minusta peilaan itseäni