IRC-Galleria

Kuulinpa tässä eilen puskaradion taannoin laulaneen oppilaitoksessani instrumenttikohtaisesta osaamattomuudestani, suomeksi: laulutaidoistani. Se kenen suusta kommentti on alun alkaen pudonnut, ei käynyt selväksi eikä sinänsä kiinnostakaan minua. Hyvä vain, etten tiedä. En halua katsoa/kohdella kyseistä henkilöä tuon mielipiteen läpi. Katkeruudelta on vaikea suojautua täysin, vaikka kuinka luulisi olevansa tietoinen ja riippumaton ihminen.

Huhupuheen minulle lipsautti sivulauseessa ystäväni ja koulutoverini.
Uusi asiahan ei millään muotoa ole, että jotkut vain ovat sangen eteviä havainnoimaan muita ihmisiä nimenomaan näiden osaamattomuuden kautta. Monet 'puutteet' kanssaihmisissä tulevat punakynäilijöiden silmissä todennäköisesti rekisteröidyksi, mutta herkullisinta lienee ammatillinen vertailu. Toiminta ei suinkaan ole pelkkää huulenheittoa ja kuittailua yksittäisin kommentein: tästä syntyy helposti kokonaisia keskusteluja. Voi taivas, - ottaa nyt lähtökohdaksi yhteistyölle käsitys siitä mitä toinen osapuoli ei osaa! Asenne, jota en osaa pitää rakentavana, vaikka kuinka soveltaisin empatiaa.

Ironista, että olin samana iltana juuri herkällä korvalla seurannut koulutoverieni valmistavia konsertteja. Koin yhtäkkiä mielettömän ahaa-elämyksen siitä, mitä ajatella esiintymistilanteissa (ja harjoituksissa myös) tapahtuvista poikkeusratkaisuista, tulkitsemisesta ja joskus myös suoranaisista virheistä! Nautin konsertin musiikista täysin siemauksin, pari kertaa melkein itkin liikutuksesta. Kiinnitin huomioni asioihin joista pidin erityisesti, loput kuittasin mielessäni asioiksi, jotka sytyttivät vähemmän. Aivan tietoisesti kieltäydyin ajattelemasta "tuo tekee noin siksi koska ei osaa". Tunsin mahdollisuuksien avautuvan - itselleni ja muille.
Lähes päivittäinen ryhmätyöskentely opettaa onneksi myös nöyrtymistä. Viheltäenhän tämä sujuisi, jos kaikki ymmärtäisivät toistensa kommunikointia kuin itsestään ja omaisivat jo välittömästi yhteisten harjoitusten alussa samanlaisen vision lopputuloksesta eli esitettävästä musiikkimateriaalista. Joidenkin mielestä k.o tilanne on optimaali, minusta ei. Omakin turhautumiseni voi joskus purkautua ikävällä tavalla ja aiheuttaa toisissa väärinkäsityksiä. En voi kylliksi painottaa, että opiskelen näitä samoja kommunikaation sujuvuusasioita itsekin - ja parantamisen varaa on aina.

Ja mitä tulee itseeni sekä alakohtaiseen osaamiseeni yleisesti, enhän minä osaakaan. En totisesti. En tullut kouluun leikkimään virtuoosia vaan oppimaan uutta. Muuan vieraileva opettaja puhui mielestäni viisaasti kehittymisen 'pysäkeistä': Niitä on kaikilla omankokoinen määrä ja koko ajan seisoskelemme jollain niistä. Siitä ei tarvitse tehdä itselleen numeroa, riittää että sen havaitsee. Jos masentuu siitä, että olen nyt vasta tässä, masentuu seuraavaksi siitä että on vasta seuraavalla pysäkillä. Haiskahtaa vakavasti noidankehältä. Tiedä muitten motiiveista, minut ainakin tuollainen asenne saisi äkkiä sairaseläkkeelle.

Mikään salaisuus ei ole, että omalla taipaleellani pysäkkejä on riittänyt. Henkisiä ja fyysisiä. Joihinkin näistä olen jäänyt fiilistelemään, välillä jumittamaankin pitemmäksi aikaa ja mielestäni minulla on siihen lupa. Enemmän elämän opiskeluun, kuin tekniseen suorittamiseen keskittyvä asenne on tietoisesti tekemäni valinta, mikä on osoittautunut tarkoituksenmukaisemmaksi lähtökohdaksi edistää oppimista kuin osaamattomuutensa peitteleminen ja päteminen. Puhutteleva taide-elämys on tulosta heittäytymisestä, johon ei pysty ellei opiskele itseään musiikin rinnalla. Alkaneen vuoden olenkin opiskellut juuri tätä heittäytymistä, kuten samalla lukemattomia muita elämänkokoisia asioita. Tällainen lähtökohta tekee sekä opiskelun että työn jäljen hyvin intiimiksi. Joskus se panee kyseenalaistamaan ison osan itsestä.

Raakileena oleminen julkisesti tekee ihmisen haavoittuvaksi. Tämä on varmastikin suurin syy siihen, miksi moni ei luoville aloille uskalla vaikka haluaisi. Kaikista reitin varrelle osuneista kasvun paikoista en ikimaailmassa ole saanut kaikkea mahdollista irti, mutta voin rehellisesti sanoa nauttineeni matkasta. Vähintäänkin olen niin hyvä, kuin tällä hetkellä voin olla. Jostain syystä se on aikanaan riittänyt hyväksymiseeni ammattiopiskelijaksi.
Malja keskeneräisyydelle! Aion olla osaamatta myös tulevaisuudessa - ja pirulauta haluan antaa myös muille luvan siihen. Lämpimin terveisin myös sille tuntemattomalle arvioitsijalle, jos hän mahdollisesti lukee tätä.

Kiitos ja anteeksi.

Armoton kevätväsymys! Tai mikä jumittaminen lieneekin..
Miksi kummassa sen piti tulla nyt kun ei ole juuri näkyvää syytä stressaamiseen? Aikataulu on sopivasti täysi, ei ole kiire tahi hommat kaatumassa päälle kuten keväällä yleensä. Siirsin jo hyvissä ajoin aiempien sitkeiden sairastelujen vuoksi laulututkinnon ensi syksylle. Nyt olisi siis mahdollisuus perehtyä moneen juttuun perin pohjin.
Mutta ei.
En ole tuntunut saavan paljon mitään aikaan muutamaan viikkoon. Ei sillä, etten haluaisi, en vain kykene. Vähän kuin olisi kädet sidottu, organisointikyky on varmaan vähintään miinuksen puolella. Olo on väsynyt ilman univelkaakin ja melko pienikin aivojumppa saa välillä keskittymiskyvyn ihmeen koville.
Nyt en kyllä jää enää miettimään olenko masentunut tahi muuten epätasapainossa ja potemaan aina vain huonompaa omaatuntoa. Moinen tuntuu vain pahentavan kokonaisolotilaa ja paisutttavan koko jutun elämän kokoiseksi. On todennäköisesti aika rasittaa itseään sen sijaan fyysisesti, liikunta kun jäi vähälle flunssakierteessä. Vaikka edelleenkin laiskottaa melkein liikaa, ei pysty enää järjissään olemaan paikoillaankaan. Siinä että alkaisi kohta projisoimaan levottomuutensa muihin ja lähettää joka puolelle 'haistakaa kaikki paska' -viestiä, ei ole senkään vertaa järjen hiventä.

Hassua miten ympäröivät ihmiset osaavat joskus niin hyvin pistää asiat oikeampiin mittasuhteisiin kuin ihminen itse. Huuhaata tai ei, paras diagnoosi tuli hulvattomalta turkulaiselta opiskelukaverilta ja opintolinjani epäviralliselta kotiastrologilta jota nimitän seuraavassa "s":ksi

's': Hei, mää tiiän kuule nyt mikä sul o (minun nimeni).
minä: Mitä?..*puoliksi häkeltynyt ja puoliksi epäuskoinen pälyily*
Kerro toki?

's': Etkö sookin skorpioni

minä: hmm..niin..?

's': Sää oot tieks pistäny ite ittees ja siit hämmennyksis

minä:................

's': Sul on nys semmottis, et sää pistät ittees tai sit muit ihmissi. Ja ainoo ja paras vaihtoehto ois et sää niinku nousissit sen koko sotku yläpuoll liitelee ja kattoo sit ihan uuest perspektiivist, siis ihan ikänku leijuu sen kaike pääl ja lopettaa sen ittes myrkyttämise. Tiäks..Siis lentoo vaa =)


Jep. Päätän kirjoituksen lentoon nousua valmistellessa -Siihen saakka o/

Pitihän se tämmöiseenkin vielä langeta..Listaan siis tähän 5 jotakuinkin omituista tapaani. En kuitenkaan tahdo nakittaa tätä pakolla eteenpäin kenellekään, kuten näissä yleensä on tapana. Kopsatkoon ken tahtoo.


1. Ajelen kuluneiden urien ulkopuolella tien oikeassa reunassa. Jännittävää ainakin takavetoisella autolla talviaikaan, etenkin jos sattuu vauhdissa tipahtamaan lumipolanteen päältä takaisin syvään ja kapeaan uraan, mutta säästää kai rengasta ja vähentää jylinää.

2. Pesen jalkojani ilman, että käyn suihkussa. Vaikkei muuten nuhruinen olo olisikaan, on se kamalan nihkeä tunne siitä, että on pitänyt talvikenkiä esim. koulussa sisällä joskus koko päivän. Se on saatava pois.

3. Arvioin ruokaa lautaselle annostellessa tarkkaan, kuinka paljon jaksan syödä. Jos määrä heittää parilla lusikallisella, jätän usein juuri sen muutaman hernettä syömättä. (Tätä muut yleensä naureskelevat; 'et sitten noita jaksanu syödä' :D )

4. Käytän älyttömästi aikaa pestyn pyykin ripustamiseen mahdollisimman suoraan, sillä silittäminen kiinnostaa kuin kilo sitä itseänsä enkä laitteitakaan sellaiseen omista.

5. Hyysään paperisaastetta aivan liikaa! Joku lehti makaa pahimmillaan toista vuotta pöydällä, koska en ole muka kerennyt lukea sitä yhtä ainoata juttua, jonka vuoksi lehti on tallessa. (Ja vuoden päästä ei ole hajuakaan, mistä ihmeestä olin lehdessä silloin kiinnostunut)

Joo, olipa hauskaa

Opiskelen musiikkia. Olenhan sen parissa puuhannut jokseenkin koko ikäni, mutta nyt hamuan siitä itselleni ammattia. Vasta nyt konservatorioajalla olen kunnolla huomannut, kuinka villi ja epämääräinen ala tämä useimpien kahdeksasta-neljään työskentelevien ja muiden samanluontoista työtä tekevien mielissä on. Luovista ammateista yleensäkin on tietysti kaikenlaisia romantisoituja mielikuvia, mutta kyllä musiikkialalta löytynevät villeimmät. Rupesin tässä eräänä päivänä huvikseni kirjaamaan ylös, mitä kaikkea olen elämäni varrella saanut kuulla laulamiseen, soittamiseen ja yleensäkin alaan liittyen. Osa lohkaisuista on läheisten ja muiden puoliummikkojen mielipiteitä, osa laajalti omaksuttuja stereotypioita, osa vilpittömän hämmentyneitä kysymyksiä. Anyway -kokosin letkautusten helmet ja vähän omaa pohdintaani ja selvitystä perään.

1. "Eijei, pirunkeuhkot minä sulle ostan!" (kansankieltä taitamattomille: pirunkeuhkot=haitari)
- isoisäni tyrmäävä kommentti musiikkiluokkieni aikaisen soitinvalintani (klarinetti) johdosta. Hänelle haitarihumppa oli tietenkin ainoata oikeaa musiikkia. Ukin idea jäi toteuttamatta, mikä tietysti tänä päivänä vähän harmittaa. Kyseessähän on mitä ilmeikkäin ja upein soitin.

2. "No heitä se laulamine helevettiin."
- naapuri, vanhempieni kollega ja perheystävä kommentoi peruskouluaikaisten harrastuksieni paljoutta. Niinpä. Joillekin ihmisille se on juuri noin simppeliä: senkun heivaat yhden aktiviteetin pois elämästäsi, on enemmän aikaa muille.

3. "Sulla on varmaan absoluuttinen sävelkorva."
- Usealta taholta silloin tällöin tipahteleva kommentti, joka saa yleensä vähän painostavan olon aikaan. Ikäänkuin olisi selityksen velkaa siitä, miksi kuulee mitä kuulee. On se tarkka, muttei absoluuttinen. Ja vaikka olisikin, sama se. Melodiat jäävät nopeammin päähän ja ovat keskimääräistä helpommin toistettavissa. Ominaisuus, jota voi toki myös harjaannuttaa hyvin pitkälle -kuka hyvänsä.

4. "Pääsetkö sää yhtä korkeelle ku Tarja Turunen?"
- Mitähän tuohonkin nyt sanoisi..Ehkäpä pääsen, mutten osaa tuottaa ääntä samalla tavoin. Ymmärtäähän sen - voimakasta ja korkeaa soundia on helppo pitää hyvä-äänisenä. Minäkin pidän. Iloksemme klassisen musiikin ohella lukuisat muut musiikkityylit ovat olemassa, joten lauluäänessäkin voidaan antaa arvoa myös lukemattomille muille asioille, kuten sille hämärälle käsitteelle nimeltä persoonallisuus. [Ilmaukseni ei toki ollut piikittelyä klassisen musiikin edustajia kohtaan, vaan kuvasi ylipäätään ihmisten sekavaa käsitystä sen suhteen, mikä musiikissa on tärkeää.]

5. "Onko se siis ihan oikea ammatti?"
- Niin...Kaipa se sitten on toisille ihmeellistä, että on olemassa joku alan opintokokonaisuus, josta valmistuu kuin mistä tahansa koulusta. Sillä erotuksena tietenkin, että muusikkous ei valmistu ikinä.

6. "Onko teiän oppilaitoksessa semmoisia, josta voisi joskus tulla menestyviä eturivin artisteja?"
- Voi hyvänen aika. Aivan kuin kysyisi, voiko ammattioppilaitoksen metallisepästä valmistuttuaan tulla vaikkapa sarananmyynnin monopolimiljoonabisneksen vetäjä! Mahdoton ennustaa ja miksi pitäisi? Kysymys on -kuten elämässä yleensä- siitä, mitä haluaa ja mihin suuntaan lähtee ideoitaan panostamaan. Kaikki eivät halua julkista ja näkyvää uraa, mutta maine ja kunnia ovat ihmisten mielissä syvään juurtuneet määritelmät menestyksestä.

7. "Ai, ootko sä kokenu jotain haasteellistaki siellä koulussa?"
- No en tietenkään, senkus sormiani napsauttelen..(huoh) Sitähän se on, että kun pääsee taidealan kouluun, on heti joku ihme virtuoosi. Musiikillinen lahjakkuuskaan ei ole yksi ja sama, vaan jokaisella on yksilöllisiä kykyjä ja vahvuuksia osa-alueittain. Monet yllättyisivät, jos tietäisivät millaista askartelua ja paskartelua perustaitojen äärellä tämänkin alan oppiminen on -kuten nyt vaikka sillä aiemmin mainitulla metallisepällä. Seppäkään ei ole seppä syntyessään. Jos joku on hyvä vähän kaikessa, se tarkoittaa sitä, että jotkut osa-alueet ovat hänellä luonnostaan vahvoja ja toisia hän on harjoittanut - ja paljon.

8. "Pitäisikö tästä jotain maksaa? Eihän taidehommaa rahasta tehdä, teistähän on mukava soittaa."
-yleinen asennevamma, joka kaipaa kipeästi muutosta. Eihän mitään hommaa tehdä yksin rahasta. Intohimoammateissa kyseinen halveksunta vain osuu kipeämmin ammatinharjoittajan sieluun. On kai vain jostain kumman syystä rikos, että nauttii työstään eikä kutsumusammatista ole samanlaista 'oikeutta' saada palkkaa. Lähes kaikki musiikkimateriaali on mutkan kautta ladattavissa netistä ilmaiseksi tai puoli-ilmaiseksi. Tällöin ihmiset unohtavat helposti, että näilläkin tuotoksilla on tekijä.

9. "No, onko sulle nyt joku sanonu, että susta tulee stara?"
- Ei ole. Toivottavasti ei sanokaan. Tämä levoton kysyjä tosin on itse hamunnut joskus teininä taiteelliselle alalle, vaan ei kokenut tuolloin sitä omakseen. Ehkäpä hän peilatessaan meitä kahta tunsi pienen piston sydämessään siitä hyvästä, ettei ammoin uskonut itseensä ihan riittävästi..Toivon sydämestäni, että hän vielä jonain päivänä kokeilee siipiään uudelleen.


Kaikkein ihmeellisintä tässä kai on se, ettei koko hommassa mitään ihmeellistä ole ollutkaan. Paitsi Bach ja Mozart. ;)

" 15.12.07 10:30 <hippu86> tomi on kyl yks vitun perkeleen prinsessa "


Hitto..Mistä ne kaikki sen tietää ??

Villisti leiskuvat revontulet yötaivaalla keskellä kesää, vaikuttava musiikki, oravien leikki pihamaalla, hyvä kirja, puhutteleva kuva (todellinen tai kuvitelma), avaruus (käsitteenä sekä fyysisenä tilana) tai intuitiivisen, lähes telepaattisen yhteyden saavuttava keskustelu. Esimerkkejä on loputtomiin ja hitto kuinka latteaa onkaan listata niitä. Se on sitä kun mielessä räppänät aukeaa, valo tulvii sisälle ja ajatus matkaa valonnopeudella kunnes putoaa itse itsensä kärryiltä.

Haltioitumisen kokemuksella on tapana tulla varoittamatta, siksikin se osuu suoraan sieluun ja vie jalat alta. Unenomainen välähdys, joka menee ohi mutta joskus jättää kokijaansa ikuisen jäljen.
Mistä ihmeestä kumpuaakin kyseinen kokemus yhtäkkisen jumalaisen kauneuden havaitsemisesta. Miten hiivatissa se silmän, korvan ja kaikenlaisen kinesteettisen energian välittämä hermoimpulssi oikein muuttuu tietoisuudessa kokonaisvaltaiseksi elämykseksi?
Vaikka koenkin tekniikan mahtisaavutukset monesti yhtenä luovuuden näivettäjistä, sellaisella hetkellä totisesti toivoisi jotain ajatuksia tallentavaa laitetta. Kuitenkin niistä uskomattomista fiiliksistä jää mieleen vain rippeet, siitä kun haluaisi kaikki palaset taskuunsa niin, että sitä taikapalasta voisi silloin tällöin pidellä kämmenellään, ihmetellä ja tutkiskella kuin haurasta pikkuesinettä.
Kenties uskonnollinen herääminen on juuri tätä; Sokaistutaan tavalla, jota ei pystytä selittämään, sitten vain höpistään neuvottomana jostain jumalasta, ikuisuudesta ja sensellaisesta. Ja mikä tuskastumisen hetki on se, kun herää unesta ja kaikelle tälle ei löydy sanoja! Ajatuksen ketju katkeaa kielititieteen kiemuroihin. Tahtoisihan sitä evankelistan lailla välittää jollekulle sen mitä itsekin koki. Ei valistaakseen vaan antaakseen elämyksen eteenpäin. heh..joukkohysteria.. Mutta ei kai siihen kokemiseen täydellisesti toinen pysty samaistumaan jos ei ole paikalla. Ainakaan täysin. Ehkä.

Huikeaa, missäs olinkaan..no onneksi uusia tällaisia tulee aina silloin tällöin <3

"Elämä on kirja -opiskele sitä

Elämä on kauneus -jumaloi sitä

Elämä on mahdollisuus -ota se vastaan

Elämä on suru -mene sen yli

Elämä on unelma -toteuta se

Elämä on laulu -laula se

Elämä on rakkaus -nauti siitä

Elämä on seikkailu -uskalla tehdä se

Elämä on lupaus -täytä se

Elämä on onni -kokeile sitä

Elämä on matka -lähde sille"


äiti Teresa (tai kuka hyvänsä)