IRC-Galleria

Jepulis. Viikonloppu meni toita tehden, maanantai ja tama paiva myos toissa, nyt kyllakin sairaalassa. Siella on ollut niiiiiiiiiiiiiiiiin tylsaa ja Chris on ollut siita syysta tosi hankala. Han siis leikattiin tanaan ja ilmeisesti leikkaus ei sujunut kuten toivottiin. Joten toisin sanottuna tama oli taysin turha reissu. Argg!
Tama paiva on onneksi ollut vahan helpompi kuin eilinen. Chris on nukkunut paljon ja mulla on ollut aikaa olla omissa ajatuksissani. Tuntuu, etta mulla ei oo ollut siihen aikaa pariin viikkoon. Tana aamuna kavin hoitamassa ruokaostoksia Chrisin puolesta ja huomasin kaupan pihassa, etten muista ajaneeni sinne. Olin ollut niin uppoutunut johonkin taysin muuhun. Kaippa mulla on paa liian taynna, eika mitaan mahdollisuuksia istua ja olla rauhassa. Paivat on olleet tosi pitkia (viikonloppuna 13,5 tuntisia paivia ja nyt viikolla "vain" 11 h.) ja "vapaa-aikakin" on mennyt soitellessa Chrisin sukulaisille tai yohoitajille. Kaytannossa koko elama on pyorinyt vaan Chrisin ymparilla. Eilen arsytti ihan kympilla hanen itsekas asenteensa. Sairaalassa huomasin miten onnekas han oikeasti on. Hanella on aina joku huolehtimassa, ettei hanen nenansa kutise tai etta han saa katsoa telkkaria juuri sopivasta kulmasta ja sopivalla voluumilla. Yleensakin joku on koko ajan lasna huolehtimassa siita, etta hanella on kaikkea mita han haluaa. Ja han kylla osaa vaatia! Sen verran ma oon Chrisilta oppinut, etta jos muhun joskus iskee jokin halvaannuttava tauti, tiedan etta mun pitaa osata sanoa mita haluan, jos meinaan pitaa paani kasassa. Se on hanen pitkan ikansa salaisuus.
Mutta kylla hanen royhkeyttaan on joskus vaikea sulattaa. Eilenkin istuimme kahvilassa ja yhtakkia han sai paahansa, etta haluaa istua kasvot toiseen suuntaan. Eihan siina muuten olisi mitaan ongelmaa, mutta kun hanen pyoratuolinsa olisi tukkinut kaytavan ja vierassa olevan poydan ja kahvila sattui olemaan ihan taynna. Han vain jatkoi inkuttamista perusteluistani huolimatta kunnes tiuskien kaansin hanet. Sitten yritin vaan laskea kymmeneen, sataan ja tuhanteen... Ja myohemmin menimme eraaseen aulaan katsomaan televisiota ja tietysti Chris halusi istua niin, etta kaikilla olisi mahdollisimman hankalaa istua hanen lahellaan. Ymmarran kylla, ettei han nae enaa kunnolla, eika paan liikuttaminen ole helppoa, mutta se toisten huomioimattomuus sai mut vaan niiiiiiin vihaiseksi. Eihan kukaan kehtaa tulla sanomaan pyoratuolipotilaalle, etta hei, sa tukit kaikkien muiden kulkureitin ja puolet istumapaikoista!!
Noh, tanaan han oli jo vahan rauhallisempi. Kysyi jopa minulta, etta naenko televisiota kunnolla ja oli huolissaan siita olenko vasynyt. Enhan ma nahnyt koko televisioruutua (joka oli siis vain 15*15cm), mutta ei silla ollut valia vaan silla, etta hanella oli jotain tekemista. Ja etta se tukki hanen suunsa... Olenpa ma nyt ilkea!
Me kaikki ollaan nyt tosi huolissaan miten hanelle kay. Tama oli jo toinen kerta kun leikkaus ei ole onnistunut ja han menettaa jatkuvasti liikaa verta (hanella on sita siis virtsassa), joten pelkaamme, etta loppu voi olla lahella. Ja jotenkin tuntuu, etta hankin tietaa sen. Han ei luultavasti kestaisi suurempaa leikkausta, muttei myoskaan sita, ettei hanta leikata. Ja nykyinen leikkausmuoto ei selvastikaan toimi. Saa nahda mita laakari sanoo huomenna. Ma oon siis viela huomisenkin toissa. Lindalla on ilmeisesti keuhkoputken tulehdus... Jepajee!
Mut kuten huomaatte, mun elama on nyt vaan Chrisia ja lisaa Chrisia. Ei mulle kuulu yhtaan mitaan, koska en ehdi miettia (saatikka tehda) mitaan. Viime viikkokin meni porukoita "viihdyttaessa". Ja nyt sitten auto tilttas, joten vapaapaivat olemme jumissa taalla talossa. Mutta 18. paiva menen Lontooseen Hennaa morjestamaan ja oon siella yhden yon. En ookaan ollut Lontoossa viimeksi kuin 16-vuotiaana. Voi olla, etta naen sen vahan eri silmin...