Ma oon viettanyt aamun soitellen ihmisille, siivoten ja stressaten. Iltapaiva onkin mennyt sairaalassa Chrisin seurana, lukien lehtea aaneen ja perustellen kerta toisensa jalkeen miksi emme voi menna viela kotiin. Tieto Chrisin huonosta kunnosta on toisaalta ollut tiedossa jo pitkaan ja toisaalta se on myos iso yllatys. Linda on itkenyt ja valvonut ja mina olen yrittanyt olla niin kuin en tietaisi mistaan mitaan. Ainakin siis Chrisin edessa. Eipa han mitaan saalia kaipaa. Mutta nyt nayttaa olevan toivo aika vahissa. Laakari lupaili, etta han voisi viela viettaa mukavan perhejoulun, mutta tarvii kipeasti leikkauksen piakkoin sen jalkeen. Se leikkaus sattuu vain olemaan tosi iso operaatio hyvakuntoisellekin. Ja Chris on sairastanut MSaa ja yli kaksikymmenta vuotta. Me toivomme nyt, etta pystymme viivyttamaan leikkausta erilaisin konstein ja pitamaan hanet siis suomeksi sanottuna hengissa. Leikkauksen selviytymisprosentti on hanen kohdallaan aika huono.
Paiva on ollut tosi raskas ja pistanyt taas miettimaan asioita. Vaikka me kinastelimme jalleen tuttuun tapaan eipas juupas -meiningilla ja mina jouduin lukemaan aaneni kaheaksi, tiedan, etta mulla tulee meidan sitkeaa tohtoria ikava. Linda kertoi mulle terveys tilanteen ennen kuin menin sairaalaan ja nahdessani hanet kaikissa letkuissa, tuli mullekin paniikki, etta alan kohta itkea. Onneksi osaan huiputtaa joskus itseanikin puhumalla niita naita, eli toisin sanottuna paskaa. Mutta meilla oli hauskaa ja me naureskelimme ja keskustelimme mita lehdesta loytyi. Sairaalassa on se etu, ettei meilla ole muuta tekemista kuin rupattelu, ja se tuntuu luistavan meilla ihan hyvin, nyt kun olen vihdoin oppinut ymmartamaan hanen heikkoa aantaan.
Mietiskelin myos tyopaikanvaihto suunnitelmiani ja tajusin, etten nyt vaan voisi tehda sita hanelle. Hanella ei valttamatta ole enaa montaa kuukautta, enka haluasi, etta han kayttaisi viimeisia hetkia uuden hoitajan kouluttamiseen ja tutustumiseen. Toisaalta hyvalla onnella han voi viela selvita kuukausia, jopa kesaankin asti. Mutta on silti eri asia irtisanoutua paikasta, jossa kaikki on kunnossa, kuin miehelta, joka tekee mahdollisesti kuolemaa.
Toivomme nyt, etta han paasisi kotiin huomenna. Saisimme viela kayda istumassa tutuissa teattereissa ja ravintoloissa. Nyt alkaa oikeasti olla sellainen olo, etta jokainen ilta voi olla hanen viimeisensa.
Muutenkin mietin taalla olevaa ahdistustani ja viime paivien halua lahtea pois. Huomasin, ettei ongelmana ole tyo, vaan vapaa-aika. Ma en kesta sita tyhjyytta, mita yksinaisyys tuo. Tyossa joudun sentaan miettimaan Chrisin etua, eika omat jutut tunnu ollenkaan oleellisilta.
Hassua, mutta toivoisin, etta saisin tehda enemman toita.
Hyvaa yota!