IRC-Galleria

Uusimmat blogimerkinnät

Viimeisilla voimillaLauantai 06.01.2007 03:12

Niin kuin tavallista, asiat eivat ole sujuneet suunnitelmien mukaan.

Lontooseen paasin ja tapasin Hennan ja Viivin. Meilla oli mukavaa ja aika meni nopeasti kierrellen, kunnes varjoksi lomaani tuli flunssa, joka iski varmaan just siksi, etta sai vihdoinkin rentoutua. Siina sitten kitistessa kurkkukivusta ja huonosta olosta sain viela viestia Lindalta, joka kertoo, etta Chris on joutunut taas sairaalaan. Tiesin, etta han olisi toivonut minun kiitavan hanelle kaveriksi, mutta siina tilassa se ei olisi vahempaa voinut kiinnostaa. Viivi ois jaanyt yksin ja mita minusta olisi ollut apua kipeana? En olisi voinut olla Chrisin lahella ainakaan ilman pelkoa siita, etta tartutan bakteerin hanellekin, ihan kuin han ei olisi muutenkin ollut huonossa kunnossa.
Seuraavana aamuna sitten Linda kirjoittaa, etta Chris ei ehka selvia seuraavasta yosta ja silloin viimeistaan tiesin, etta minun pitaisi menna sairaalaan Lindalle kaveriksi. En tieda oikeastaan miten ma voinkin olla niin kylma, mutta itseani ma siina ajattelin. En ma halunnut menna sinne, koska en halunnut nahda sita, mita oli luvassa.
Alison ja Izzy onneksi sitten menivat sinne Lindalle kaveriksi ja mina sain siirrettya menoani muutamalla paivalla. Torstai sitten kuitenkin tuli ja mina lupasin menna vapauttamaan Alisonin ja Izzyn. Olivathan laakarit jo elatelleet toivoa, etta Chrisin tila kohentuisi sittenkin. Meninkin sitten sinne jo aamupaivasta sydan pamppaillen ja tietaen, etta Linda on mulle vihainen. Ja olihan han. Luulenpa, etta han leppyi siina vaiheessa, kun naki minun reaktioni Chrisin nahdessani. Chris naytti niiin hauraalta happinaamarin ja muiden letkujen kanssa! Eihan siina auttanut muuta kuin juosta seuraavaan huoneeseen itkemaan, vaikka eihan Chris enaa tajuissaan ollut.
Me sitten istuttiin ja oltiin Chrisin seurana ja oma jarkytys alkoi kadota. Illalla istuimme sitten Lindan kanssa kahdestaan Chrisin vierella ja juttelimme niita naita toivoen, etta Chris kuulisi meidat ja heraisi. Hanen tilansa oli ollut vakaa koko paivan ja kaikki arvot ihan kohdillaan. Luulenpa, etta han jopa haukottelikin jossakin vaiheessa.
Siina sitten Linda jutteli Alisonin kanssa puhelimessa ja kertoi hyvalta nayttavasta tilanteesta kun yhtakkia Chrisin kaikki veriarvot alkoivat laskea. Mina juoksin hakemaan hoitajan ja silla valin kun han haki lisaa hoitajia, arvot olivat jo tosi alhaalla ja nain kun Chrisista alkoi elama karata. Ma en oo varmaan koskaan tuntenut oloani yhta avuttomaksi. Chrisin muuttuessa keltaiseksi hoitajat tyonsivat meidat ulos ja me menimme Lindan kanssa itkemaan ja soittamaan sukulaisia paikalle. Kaikki tapahtui parissa minuutissa.
Meidat talutettiin hoitajien huoneeseen ja kuulimme, kun laakari juoksi paikalle. Siina vaiheessa tiesimme jo, etta han oli myohassa. Eipa siina varmaan muutenkaan olisi ollut mitaan tehtavissa. Jonkin ajan kuluttua hoitaja tulee kysymaan meidan suhteestamme Chrisiin ja kuultuaan, etta olemme hanen avustajia, han kertoi, etta Chris on nukkunut pois.
Hoitajat saattoivat meidat Chrisin luokse viimeisen kerran ja taytyy sanoa, etta yllatyin itsekin reaktiotani. Itkimme Lindan kanssa sankyn laidalla ja sanoimme kumpikin Chrisille hyvastit. En ole koskaan ennen nahnyt kuollutta ihmista, enka varsinkaan ketaan, jonka olisin tuntenut. Mutta ei se mies, joka siella makasi ollut enaa Chris. Hoitajat olivat siistineet hanet ja laittaneet hanelle kukan tyynyn viereen. Han naytti tosi levolliselta ja tiedan, ettei han ollut karsinyt.
Vaikka kokemus kaikessa kauheudessaan oli aivan hirvea, niin olin silti tyytyvainen, etta sain hyvastella hanet kunnolla. Sukulaisten tullessa paikalle tilanne alkoi rauhoittua ja me lahdimme Chrisin pojan Davidin kotiin yoksi. Kaikki olivat tosi ystavallisia meille ja aamulla kaikki naytti jo paljon valoisammalta.

Tanaan miettiessani tapahtunutta tajusin, etta omalla tavallaan olen helpottunut. Mulla on ollut syyllinen olo siita, etta olen lahdossa ja jatan Chrisin huonossa kunnossa uuden hoitajan kasiin. En mina tietenkaan tatakaan toivonut, mutta nyt on jotenkin sellainen olo, etta asiat ovat tulleet paatokseen ja minun on aika lahtea. Aika itsekasta, mutta minkas ajatuksilleen mahtaa...

Tassa hassakassa on tullut opittua taas tosi paljon itsestani. Ma oon tajunnut miten pirun kylma ma osaan olla ja se on jarkyttanyt tata mun pienta maailmaani aika paljon. Ma en tykkaa yhtaan siita mika musta on tullut, enka siita, etta kaikki mita ma teen tuntuu epavarmalta tai vaaralta. Enka sitten kuitenkaan pysty tekemaan asioita toisin. Ma tiedan, ettei tama oo mun paikkani, eika nama ihmiset ole sellaisia, joista valittaisin tosissani. Tai valitan mina, mutta en silla tavalla kuin minun "pitaisi". Mutta se, mika ei tule sydamesta, ei ole aitoa, joten turha mun on yrittaa jatkaa tata roolia. Sitahan tama on ollut jo jonkin aikaa.

Linda puolestaan on loytanyt paikkansa taalta ja meinaa nyt etsia asunnon jostain lahettyvilta. Meidan valilla on ollut paljon vaarinkasityksia ja kommunikaatio-ongelmia ja tiedan, etta se on suurelta osin minun vikani. Mutta uskon, etta ihmisesta joko tykkaa luonnostaan, tai sitten ei. Vaikka ihmisella olisi mita hyvia ominaisuuksia ja han tekisi hyvia asioita minun puolestani se on se kemia, joka ratkaisee. Ei jarkiperusteet.
Nyt mulla on viela muutama paiva taalla ja aika menee luultavasti pakkaillessa omia ja Chrisin tavaroita. Linda ei halua olla talossa yksin, joten senkin takia on hyva, etta olen taalla viela vahan aikaa. Minulla ei jostain syysta ole mitaan ongelmia olla taalla.

Noh, pitanee jatkaa ei minkaan tekemista ja tai sitten olla tekevinaan jotain. Kumpikin tuntuu nyt tasa-arvoisen tarkealta ja tavoittelemisen arvoiselta.

Voisinpa jattaa itseni jonnekin ja menna menojani.

Etkö vielä ole jäsen?

Liity ilmaiseksi

Rekisteröityneenä käyttäjänä voisit

Lukea ja kirjoittaa kommentteja, kirjoittaa blogia ja keskustella muiden käyttäjien kanssa lukuisissa yhteisöissä.