IRC-Galleria

...on tämä lapsen sairauden seuraaminen. Pari päivää näytti niin hyvältä - potilas erittäin hyväntuulinen, ja edes sekunteja kerrallaan pystyssä. Mutta aamulla tippakanyyli (toinen tämän antibioottikuurin aikana) sanoi sopimuksen irti, ja lääkärineuvottelun jälkeen päätettiin siirtyä syötävään lääkkeeseen. Mikä moka! Nestemäinen antibiootti oli (kuulemma) niin kamalaa, että poika itki puoli iltapäivää sitä ajatusta, että illalla pitää ottaa toinen annos. Pari tuntia ekan annoksen jälkeen oksensi, ja oksenteli lisää jo kun iltalääke tuotiin lähistölle - hysteerisen itkun säestyksellä tietysti. Poika oli jo aiemmin ilmoittanut, että hän haluaa mielummin takaisin sairaalaan pistettäväksi, kuin kärsii lisää sitä lääkettä, joten eipä siinä auttanut muu kuin uusi sairaalakeikka. Mies lähti viemään, ja soitti hetken päästä, että potilas on reipas ja iloinen uuden kanyylinsa kanssa, mutta jää yöksi osastolle nesteytykseen (varmasti hyvä idea kun ei ollut ekan iltapäiväoksennuksen jälkeen suostunut syömään kuin puoli hillomunkkia - ja sekin tuli pois pelkästän lääkkeen ajattelemisen takia... tai no, ehkä vahva lääke pisti mahan sekaisin ihan fyysisestikin eikä vain stressireaktiona). Mies jäi seuraksi... ihana mieheni, jonka unenlahjat riittää paremmin kuin minun vastaavat osaston lattialla punkkaamiseen...

Mutta, toivon mukaan huomenna palaa pirteä poika ja jotenkuten levännyt mies. Riemu päivittäisen sairaalaramppaamisen päättymisestä jäi erittäin hetkelliseksi, kun varmaankin rampataan edelleen vielä toinenkin lääkitysviikko... Litkulääkkeen aiheuttama trauma on kyllä sen tasoinen, ettei varmasti uskalla edes yrittää uudelleen. Kohtalon ivaa on, että aamulla harjoiteltiin pillerin nielemistä vitamiininapin avulla - sekin ensin huudon kanssa, mutta lopulta onnistuneesti. Ja sitten noin pienelle ei ollutkaan sopivaa tablettilääkettä tarjolla :(