IRC-Galleria

"Päivä päivältä unelma haalistuu, tänä syksynä lupaukset lakastuu"

Tänään sattui aika paljon. Ainakin huomasi että vielä tuntee jotakin.
Aina kun kuvittelee päässeensä eroon tietyistä ajatuksista, odotuksista ja tyhmistä toiveista,
tulee tällainen hetki, ja huomaa olevansa vieläkin siinä aivan samassa pisteessä
mistä alunperin lähti.

"Piinaa minua muistoilla, jotta tuntisin olevani elossa"
Mutta pitääkö sen tuntua näin ikävältä?

Voiko edes muuta todeta, kuin että pekoni sentään. Onneksi olen kasvissyöjä.

Hahaa, tuli tuossa mieleen kun mulle muistutettiin mun fetissistä muusikoiden (erityisesti kosketinsoittajien ja pianistien) käsiä kohtaan, niin alkapaas kiipparistit ilmoittautua kuvattaviksi. Njäh. Valokuvauskurssille saisi nimittäin varmasti loistavaa matskua kuvista, joissa kauniit kädet lentää koskettimilla. ^^

Pitkät sormet yhdisettyinä hohtaviin koskettimiin, se on jotain todella kaunista. Ymmärtäähän joku? :<

Voisitko antaa minulle pusun joululahjaksi?
Kopioi omaan blogiisi, ja katso kuka sinua olisi valmis pussaamaan.




(saattaapi olla, että kommentit jäävät vähäisiksi)

Tänään oli ihan mielettömän hauska päivä kaikin puolin. Ekalla tunnilla jouduin selittämään ihan lonkalta Platonin luolavertausta luokalle (en tiennyt yhtään mitään siitä, koskaan kuullutkaan), ja sain jopa sympatia pisteet maikalta "urheasta esiintymisestä" ja hyvistä pohdinnoista (?). Lol.

Enkun tunnilla katsottiin Romeota&Juliaa, yksi mun lempileffoista. Ja loppu päivä menikin tanssimaton kanssa. Oli älyttömän venkuli peli, tahtoo oman! ^^

Ja sitten aamulla kun heräsin, päässä soi vieläkin Sydänpuun Sydänyö biisi, ja se jatkui koko päivän, ja tänään saan laitettua Sydänpuuta soittimeen, että voi kuunnella aina kun haluaa. Tulisipa se niiden levy pian...

Ai juu, ja enää viikko niin jonottamaan Mansonin keikalle! Sitäkin venannut niin pirun kauan, ja nyt se on jo ihan lähellä. Kivaa.

VITTU MITÄ PASKAA SAATANA. Miksi meidän kone ei voi kerrankin olla armollinen mulle, edes sen kerran kun ajattelin ryhtyä peliriippuvaiseksi nörtiksi, ja antaa viimestenkin elämän rippeiden kadota pölynä tuuleen? Ei sitten, miksi nyt edes olisin halunnut...

Mun aivoitukseni sairastaa hetkellistä, melko pysyvää ja sairaanloisen kroonista siis, häiriötautia. Härötautia. Hiärötautia. Ihan sama.

Yhyy oon läski
Yhyy oon ruma
Yhyy oon futari
Yhyy oon nätti

YHYY TEILLÄ ON ONGELMA. kyynel ja sob sob

Mä en ole saanut tänäänkään oikein mitään aikaiseksi, ja pää vaan meinaa räjähtää. Se sanoi jo aamulla poks.

Mä haluaisin joskus ihan kokonaisen kuukauden vapaata, jolloin voisi vaan olla, maalata ja piirtää ja nukkua. Ilman että pitäisi miettiä kaikkea sitä mitä ei ole vielä ehtinyt tekemään.

Onko normaalia, että Janin erottaminen tuntuu musta siltä, kuin itse olisin eronnut elämänkumppanistani? Byhyy, mutta nyt ainakin on 100% varmaa että It Won't Fade kertoo Sonatan "tragediasta". Vaikka eihän se mitään muuta, kun on itse tulkinnut sen niin jo ensimmäisistä kuuntelu kerroista lähtien.

Jos ei olisi asevelvollisuutta, niin näin ei olisi käynyt. Se ettei Jani ollut suorittanut velvollisuuttaan ajoissa, ei olisi aloittanut sitä paskaa tapahtumasarjaa Sonatalle. Vittu. Suomi kusee.

Musta tuntuu tosi tyhmältä, en voi käsittää mikä tekee niin hankalaksi vain selittää yksinkertainenkin asia. Mikä siinä on että sattuu kun näkee että toinen olisi valmis kuuntelemaan, ehkä jopa ymmärtämään? Ehkä sitä ei vaan halua toisille sitä tunnetta että ne olisi jotenkin vastuussa. Tai jos vaan pelkää että ne juoksevat pois. Niin ettei jäisi enää mitään mistä pitää kiinni.