IRC-Galleria

Olen tässä miettinyt paljon asioita suruun liittyen. Miten surra oikein, miten kauan siihen kuluu, mitä kaikkea siihen kuuluu jne.

Minä en osaa surra sinun poislähtöä, koska jotenkin se ei tunnu todelta. Suunnaton ikävä mulla on sua, toisenlainen kuin esim. viime kesänä kun olit Tukholmassa. Jotenkin tämä kaikki tuntuu epätodelliselta, vähän kuin painajaisunelta josta en saa itseäni hereille. Monet on sanoneet, että sitten kun näen susta unta, olo helpottuu. Joka ilta nukkumaan mennessäni toivon näkeväni susta unta, mutta et ole tullut uniini.

Koskakohan todellisuus iskee minuun? Ja millaisella voimalla? Luulin että se kolahtaa hautajaisissa, mutta ei silleen. Naapuri sanoi, että se ei iskenyt siellä koska arkkua ei laskettu maahan. Iskeekö se sitten uurnan laskussa? Sitä en vielä tiedä.

Se saint paulia kukka, jonka meinasin heittää pois kun se ei kukkinut, alkoi kukkimaan sun kuolinpäivänä. Nyt siinä on tosi paljon kauniita kukkia. Viime vuonna se ei suostunut millään kukkimaan, eikä edellisenäkään vuonna.

Koitan kovasti pysyä arjessa ja elämässä kiinni. Koitan keksiä joka päivälle jotain tekemistä ja menemistä. Odotan kovasti että me saataisiin uusi asunto. Tuo yksi huone muistuttaa liikaa, ahdistaa olemassa olollaan. Jos meidän muutto pitkittyy niin muútan huoneesi oleskelutilaksi, hommaan sinne vuodesohvan, laitan tauluja seinille yms. Ei se silti poista sitä todellisuutta että se oli sun huone, mutta toivottavasti helpottaa täällä asumista. Kyllähän tämä koko asunto muistuttaa sinusta, mutta erityisesti tuo sinun huone. Kaikki sun tavarat ovat vielä paikoillaan, kengät eteisessä, hygieniatuotteet vessassa, mukit astiakaapissa jne. Eilen viimeksi viikkasin pyykistä sun vaatteita kaappiisi (toivottavasti oikein).