IRC-Galleria

Luulin, että minulla on oma enkeli. Sellainen joka suojelee kaikelta pahalta, auttaa jaksamaan huomiseen, kantaa vaikeiden aikojen yli...
Olinko väärässä kuitenkin?
En,
mutta en koskaan tullut ajatelleeksi sitä, että oma enkelini on yhtä haavoittunut kuin minäkin, repaleiset siivet selässään se seuraa perässäni laahustavin askelin...

Tunnen kuumat kyyneleet poskilla kun yhdessä matkaamme kohti mustaa pitkää tunnelia, jonka lävitse on kuljettava päästäkseen takaisin kiinni elämään.
Mukanamme on vain pieni valo, jonka loiste ei riitä valaisemaan koko matkaa...
Enkelini on liian pieni jaksaakseen nostaa minut syliinsä vauhdittaakseen matkantekoa...
Päivä päivältä valo himmenee, koittaa aika jolloin se sammuu kokonaan...

Missä olet silloin, oma, iso, suojelusenkelini??

Uusien kuvien myötä.. Palataan nykyiseen karuun todellisuuteen, lumi tuli ja pakkanen.. harmi vain, ettei maan valkoisuus tuonut mukanaan valoa elämään.. pakkanen kyllä pitää huolen siitä että sydämessä asuu talvi.. se nakertaa päivittäin paloja sisimmästäni, luullen, että jonain päivänä voittaa minut...

Ei voi ymmärtää miksi ihmeessä toisilla on niin kova hinku saada joku poljettua maan alle, antaisivat asioiden olla, nauttisivat, vallantunne on kiva, mutta jos ei sitä osaa käyttää niin... arvata voi lopputuloksen.

Kevät tulee kuitenkin, aikanaan, ja silloin minäkin nousen voittajana tästä elämäni suosta, oman rakkaani kanssa. Yhdessä..
Silloin luonto kasvattaa uutta elämää.. toivottavasti mekin...