IRC-Galleria

Rakastan niin, että sattuu. Ikävä raastaa rintaa ja maailma ei riitä edes pinta-alaksi johon huutaa rakkauttani. Edes ääneni ei riitä siihen. Sydän hakkaa, kuin se yrittäisi kiivetä rinnasta ulos. Tahdon vain rakkaan luo. Voida nähdä hänet. Unelmissani voida nähdä hänet joka päivä. Tämä aika.. kaikki nämä päivät, joita odottaa, kunnes asiat voisivat olla toisin. En oo koskaan varmaan mitään halunnutkaan näin paljoa, kuin olla hänen kanssaan. Mä olen **tun onnellinen. Hän on juuri se..(llainen, kuin mieheni pitääkin olla.) Onko tää ees totta?

Kuitenkin jokaisesta yhteisestä hetkestä olen enemmän kuin kiitollinen.. ja onnellinen. Jokainen yhteinen hetki kasvattaa rakkauteni määrää, jonka olen jo useamminkin todennut. Mutta silti uudestaan sen otan aiheeksi. Mutta kun mä vaan hukun tähän! Tätäkö se ihan silmittömästi rakastuminen on? Mä haluan jakaa koko elämäni hänen kanssaan. Yllättävintä tässä on se, (sen lisäksi, että olen ylipäätään rakastunut ja sittenkin pystyn luottamaan rakkauteen) että olen todellakin kokemassa sitä elämäni rakkautta. SITÄ, mistä niin paljon puhutaan.