IRC-Galleria

Laskenko uudestaan vai takoonko nyrkkiä pöytään. Voisin samalla paiskoo vähän näppistäkin pitkin tietokonepöytää. Sitä kutsutaan sijaiskärsijäksi, joka kokee kovia, kun mulla palaa käpy.

Mä en tiedä miten päin taas oisin. Miksi mun ees täytyis, mutta mä pidättelen kyyneleitä hampaat irvessä. Ilmeisesti ajatuksella "Ei ole kyyneleiden arvoista." Tällä hetkellä mulla todella on olo, etten tiedä miten olla, mitä tehdä mitä edes ajatella. En tiedä onko tää enää tän arvosta. Juu juu rakkaus sattuu.. ja sitä rataa. Ei paljoo kiinnosta. Ei tällä hetkellä. Tossa miehessä vaan on niin jotai.. se pyörittää mun sukkia jaloissa mennen tullen vaihdellen niitten väriäkin vihreästä mustaan ja välissä heitellen vaaleanpunaisina silmille. Ja sitten välillä se paiskoo piikkimoukarilla päin näköä. Mulle riittää. Mä paiskon kohta takas. En tiedä tajuaako se ees ite, mitä se tekee. Tuskin. Tuskin ajattelee, ees miltä musta mahtais tuntua. Miten mä otan asian vastaan. No eihän se voi ajatella.. se on mies ja mä nainen. Naiset vetää pultteja aina kaikesta ja sitten ne leppyy. Ei miehet jaksa vaivata päätään. Turha sille on ees sanoa "Mieti vähän." koska yhä 2 viikon kuluttuakin me oltais samassa tilanteessa.

Nyt on oikeesti hermo niin huonossa kunnossa, että mä hypin mielessäni jo seinille. Laskinko taas ees viikkoja ja viimesen viikon kohdalla PÄIVIÄ, laskinko? Hä? Laskinko? No vittu todellakin. Kyl mä tän eilen jo jokseenkin tiesin, luin rivien välistä. Hiljaisuudessa kun ne rivit oikein loisti poissaolollaan. Kuukausi. Joo, olihan se taas aika. Viimesin viikko - ei puhuttu lainkaan. Ois tullu turhan tyyriiks sieltä etelästä käsin. Sitten puhuttiin eilen. Ai puhuttiin? Ai oikein monikossako?! Minä puhuin. Kun ei toi ees vastannut mulle kysymyksiin. Ja sitten tässä tuli vähän anti-Strömsöä ja ens viikonloppu kusi reisille. Mulla piti olla lapsista vapaa weekendi. Vaan ei olekaan. Lasten isä muuttaa ja plaa plaa plaa.. Sanoin sitten, että jos tulen Lapinjärvelle, joudun ehkä tulemaan lasten kanssa, kaikki riippuu siitä saanko lapset esim. äidilleni hoitoon. -Täysi hiljaisuus- Tän päivänen oli niin ennustettavissa. Äsken sain kuulla toivomuksen, että olisi mukavempaa, jos tulisin yksin. Voi olla, etten mene sitten lainkaan. Ollaan hei toinen kuukausi perään näkemättä, JOO! Nyt ei puhuta varmaan kolmeen päivään, kun se on iltavuorossa.

Mä niin viimeaikoina oon vannonut, ettei meille enää tule tällaisia taukoja. Ei saa tulla. JA MITÄ VIELÄ?! Toinen kuukausi heti perätysten, kun ei nähty kuin yhtenä viikonloppuna siinä välissä. Totta munassa mä ymmärrän, että se haluaa olla mun kanssa rauhassa ja yksin. Koska se on helpompaa ja kivempaa niin. MUTTA! Miten se meinaa tulevaisuuden rakentaa meidän kanssa, kun sitten pitäisi olla 24/7 miinus työajat mun JA LASTEN kanssa. Mä en näe tässä kohtaa sitä tulevaisuuden filmiä. Mä en vain näe. Helvetinmoisen vakuuttelun tää homma nyt tulee vaatimaan, että mä uskon toisin ja unohdan tämmösen epäluuloisuuden. Tekisi mieli suoraan sanoa, että mä en oikeasti enää tiedä onko meillä yhteistä tulevaisuutta. Jos en mä jumalauta kelpaa lasteni kanssa.. kuukauden eron jälkeen, kun mä olisin täydessä onnessa hypännyt sen kaulaan. Kyl ne lapset ois siin hetken voinu keskenään olla vieressä. Mutta ei. Ei niin ei. Jos se vetää linjan kaikki tai ei mitään, niin vedän sitten vittu minäkin!!! Mun uskoni hiipuu nyt kyl rytinällä.. ja toivo menee sen myötä myös. Mä en jaksa. Mä haluan tietää, olenko mä JA MUN LAPSET sen elämässä vai olenko se vain minä ja mun lapset tulee vain väkisin mukana.

Niitä ei voi piilottaa, vaik mieli tekis.

Oi viikonloppu tule jo! Tai siis perjantai. Perjantait on ihan parhaita päiviä ryypiskelylle. Lauantaina voit rauhassa potea krapulan ja sunnuntaina virkeänä ottaa lapset vastaan takas kotiin. Viime kerrasta onkin sitten aikaa. Vappuna tuli oltua tuiskeessa. Perjantai, paikallinen räkälä ja Tukiaisen Johanna ja Julia. Tää on NIIIIIN nähtävä ja koettava. Voi sitä tulevaa morkkista. Tiedän että menee hyvä 5€ hukkaan, mutta halvalla kun saa, niin otetaan. :D

Tule, tule, tule jo perjantaiiiiiii!!!!

Ja nyt kun mä niin uhoon, että jumalauta sit vedetään nakit silmille ja perseet olalle, niin mä en kuitenkaan pystykänä juomaan ku muutaman lonkeron haaleen lämpösinä. Ja hitaalla tissuttelulla mulle ei nouse päähän illan aikana enää mikään, ei edes ne hitaat tissuttelut. Se on kaikki tai ei mitään menettelyllä rykästävä nopeet humalat ja sit on hyvä. Tekis mieli hakee varalta tupakkaakin. Aikuinen ihminen oon ja saan päättää mitä kehooni tungen. Täs on oltu ny yli 7 kk "polttamatta". Mitä ny sen muutaman röökin oon vetäny humalapäissäni. Selvänä ei siihen enää pysty. Nam nam.. tekis mieli kännitupakkaa.

Mä oon monesta asiasta kyl niin puutteessa. Alkaen unesta. Tänään sippasin ruoan jälkeen sohvalle varmaan 3 tunniks ja heräsin seittemältä illalla. Tässä varmaan nukuttaakin kohta puoliin taas. Ei ehkä. B-vitamiinin puutekin painaa päälle.. ihan selvästi. Tai sit se on magnesium.. Mut sitä mä vedän jo. Silti vaan väsyttää. Tarvis pienen vihreän Boost-ukon potkaseen perseelle. Kalsiumin puute aiheuttaa taas rytmihäiriöitä. Liikunnan puute kerää selluliittia ja piilottaa orastavat vatsalihaksen alut. Peiton heiluttelun puute kiristää vannetta ja tekee mut hulluks. Auktoriteetin puute ei saa lapsia ojennukseen. Bensan puute tönötyttää autoa pihassa. Viitteliäisyyden puute ei saa lähteen bensa-asemalle. Viinan puute tekee odottavan ajasta pitkän. Tekemisen puute saa mut kohta syömään iltapalan toiseen kertaan. Hiusvärin puute on aiheuttanut mulle juurikasvun jo yli 2 senttiseks. Älyn puute aiheutti ongelmia matikan tunnilla, kun aiheena oli yhtälöt - suoraan ja käänteisesti verrannoliisuus. Huh-huh. Niin ja sit mulla on puute vauvoista. Kauhee vauvakuume. Iik. Nyt mä sen sanoin ääneen, mutat jos mä oon sitä jo potenu vuoden verran on-offina, niin kait sen voi jo sanoo ääneenkin. Mä taas odottelen, että tulee se vaihe kun järkiinnyn ja tajuan lopettaa kuumeilun vain aloittaakseni sen joskus uudestaan.

Sitten tuo mun mieskin olis enää vaan 2 päivää Kreikassa ja perjantaista olis enää vaan YKSI viikko, kun näkisin kultamuruhanin.

Mulla on sellainen viha-rakkkaussuhde omaa rakkauttani kohtaan. Ei siis rakastettuani, vaan tätä tunnetta kohtaan. Ihan äärettömän ihanaa rakastaa toista, mutta välillä niin tuskaa, niin kauheeta, oikein sydäntä riipivää. Mä olen taas ajautunut johonkin rakkaudesta johtuvaan masennukseen.

Haluaisin ja miltein jo itkenkin. En vain usko, ihan kuin itseäni kiusatakseni en usko, että tuo rakastaa mua enää sillai ku ennen. Aiemmin sanoi, että rakastaa varmaan yhtä paljon minua, kuin minä häntä. Ei se voi pitää paikkaansa. Tai sit mä oon vaan tyhmä. Mutta eilen jouduin oikeasti kysymään, tykkääkö hän minusta edes enää. Vastaus oli tietenkin "Jooo" ja se tuli kuin apteekin hyllyltä ja oikealla äänensävyllä, että sen uskoinkin heti. Silti mieltä painaa ja maa on käännetty ympäri.

En tiedä onko se tämä luopumisen pelko. Tällä hetkellä olen menettämässä lapsuuteni mummulan. Se myydään ventovieraalle ukolle. Mun maailma romahti hetken verran, kun sain kuulla mitä tuleman pitää. Sitten menetin lapsuuden ajan "muistotkin". Mummulassa oli pikkuveljeni polkutraktorit. Ne annettiin mummulan naapurin 4-vuotiaalle tytölle. Veljeltäni mitään kysymättä. Minä olisin halunnut, että edes nuo traktorit perkele säästyy. Siellä kun nyt kaikki heitetään jätelavalle, jos kukaan ei hae pois. Mun lapset olisi voinut saada jatkaa leikkejä traktoreilla siitä mihin me aikoinamme jäimme. Mutta ei.

Nyt pelkään, että mun tulevaisuuden haaveetkin viedään multa pois. Totta munassa mä olin 3 metriä maan pinnasta irralla ja ylhäällä, kun F kysyi minua (meitä) muuttamaan hänen luo. Ja ollaan me menossakin.. Tekisi vain mieli sanoa, että en tiedä sittenkään. - Kysyin F:ltä tuosta, kun hän silloin kysyi minulta tulevaisuuteni suunnitelmia, että haluaako hän todellakin olla mun kanssa loppuun asti. Ja mitä mä saan vastaukseks? "Eihän sitä vielä voi tietää." Ai EIKÖ?! Mitä vittua me siellä sitten tehtäisiin? Oltais ja odoteltais herran päätöstä saadaanko jäädä vai lähetäänkö takas Tampereelle etsimään uutta asuntoa, kun kotikin annettiin pois. Nyt tulee liikaa luopumisia mulle kerralla. Mun mummikin on aloittanut loppunsa alun. Mä menetän senkin. Mummun ja vaarin kissakin mitä ilmeisimmin lopetetaan, kun ei maatilan kissaa voi kaupunkiin viedä, eikä ne suostu antaan sitä kellekään. Ex-appivanhempien koira kuoli täs about viikko sitten. Kohta on 2 vuotta siitä kun meidän rakas kisupoikamme lopetettiin. Maanantaina kuulen onko vanhemmalla lapsellani borrelioosi vai ei. Lasten isä on laiha kuin luuranko.. viekö aivokasvain senkin? Mä joudun tod.näk luopumaan mun Microdermalistakin.

Ei varmaan tarvi enää miettiä, miksi mä pelkään tulevaisuutta. Se tulee sattumaan joka tapauksessa tavalla tai toisella. Eikä tarvi ihmetellä teenkö tätä itselleni kiusalla, että ajattelen onko jossain F:n pään sopukassa tapahtunut jotain, joka repii lopulta meidätkin erilleen. Mä vaan pelkään niin helvetisti. Ehkä se oli siltä vain yksi väärin muotoiltu lause. Ja mä tiedän sen itsekin, että ei tulevaisuutta voi sanoa varmaksi. Ei sitä tiedä, jos toisen kanssa asuminen ei olekaan sitä miksi sitä kuvitteli. Mutta kun toi sanoo sen mulle suoraan, niin mun selkäpiitä karmii. Ei tollasia saa puhua. Ei edes ajatella.

Mä vaan sanoin sille suoraan, että en mä ole sitten leikkimässä mitään.. Ja se tietää sen, että mä olen tosissani sen kanssa. Ja luulin, että sekin on mun. Sanoi se yhteenmuuttamisesta puhuessamme, että mun pitäis tehdä sille poika. Nyt vaan lähinnä tuntuu siltä, että - Aijaa, kiitti. Meinaat sitten, että tehdään lapsi(a), jotka mä saan loppuviimein yksin omassa kodissa kasvattaa ja kinuta elareita siltäkin. Ei kiitti. Riittää että tappelen elareista jo yhden miehen kanssa.

Mihin mun kaikki haaveet on hävinnyt? Pelon tieltä tietenkin. Mä pelkään ihan liikaa ollakseni onnellinen. Mä itkin eilen lähes hysteerisesti, kun katsoin sitä norjalaista Kätilöt ohjelmaa.. Tää mieletön vauvakuumevaihe vie multa järjen. Ja nyt varsinkin se menee, kun viimestään tää pelko tekee tehtävänsä. Stressit huipussaan. Elämä on niin hanurista. Oikein menkkapersehanurista, missä pupellat tukehtumaisillas puolihyytyneitä limakalvoklönttejä suupielet verta valuen.

Vittu, että ihminen osaa olla pahalla päällä. Ei oo väsymys mun juttu lainkaan. Yritin jos mieliala paranis lenkillä, mutta siitä tuli semmonen vittu kun vituttaa kun ei ees lenkki kulje. Kroppa on ku kuoleman jälkeen heränneen. Ei jaksa, ei oo voimaa eikä kestävyyttä. Ihanaa tääl sit räyhätä noille ipanoille. Ei nekään oo oikee kohde purkaa tätä. Saati Äffäkään. Sillekin ihan pakko vittuilla. Ja kaikki alkoi taas vaan siitä, kun koulussa etin tunnin verran opea joka katos jonnekin taas mystisesti. Keräsin sit rälläkän kaappiini ja lähin meneen. Huomenna on teoriaa, enkä pääse mun sänkyä rakentamaan ennen ku maanantaina. Jäikö ees vituttamaan? E-hei potenssiin 10. Eilen vitutti, kun tajusin etten ollu jättäny lauantaina tykärin ilmotusta. Eipä tullu rahaakaan. Onneks huomenna tulee. Anna kaikkien taas mua kestää. Taidan mennä yksin kiukutteleen suihkuun. Varmaan paiskon senkin seinille.

Tv:ssä eräässä leffassa eräs tyttö kysyi mistä hän tietää onko hänen poikaystävänsä hänelle se oikea. Tytön isä vastasi, että sydäntään pitää vain seurata. Jos tommosta joutuu miettimään, niin se tuskin sitten edes on sitä rakkautta. Että tämmöstä tällä erää.

Sanotaan, että kauneuden vuoksi pitää kärsiä, mutta todellisuudessa kärsiä pitää myös muistakin asioista. Kuten rakkauden vuoksi. Myös tulevaisuuden takia kärsitään. Opettajani sanoi, että nyt minun pitää kärsiä sänkynikin vuoksi. Tällöinhän elämä on yhtä suurta kärsimystä. Suurin minulle kuitenkin tällä hetkellä on se tuska rakkauden tähden. Se tuska, joka elää erossa olemisesta. Kaikki riidoista johtuvat kiukuttelut ja mielen pahoitukset ovat todellakin olleet pientä nyt tämän seuraavan kuukauden ajan. Jos tuo edellinen kaks viikkoa sai mun maailman niin sekasin, niin mitä tää tuleekaan oleen. Mä varmaan otan auton alle ja ajan saatana sinne Kreikkaan ton yhen luo. 4 vitun viikkoo; me ei nähdä. Mä kuolen tähän paikkaan just nyt. (Mutta ollaanpahan kuukausi lähempänä meidän muuttoa ton luo.)

En ymmärrä mitä mulle on tapahtunut. Tai tapahtumassa. Suunnilleen sen jälkeen, kun F otti puheeksi hänen luokseen muuttamisen on mulla tuntunut yksi päivä kolmelta päivältä. Me ei nähty kahteen viikkoon. Kahteen viikkoon. Meidän näkemisrytmillä tuon ei pitäisi olla mitään.. onhan se lyhimmästä päästä. Mutta koska en halunnut katsoa kalenteria ja laskea jälleen viikkoja elin siinä uskossa, että me ei oltu nähty taas vähintään kolmeen viikkoon. Siltä musta ainakin tuntui..

Jos kuitenkin oisin katsonut kalenteria, oisin tajunnu, ettei mulla ole hätäpäivää ikäväni kanssa. Mutta mä vain olin ja odotin kuollen ikävään.

Kun sitten se hetki koitti, että F tulee meille, niin.. no meillä minun osaltani nyt oli pieni kiukuttelu-situation lähdön kellonaikojen vuoksi. No mutta mä olin odottanu sitä kuin kuuta nousevaa ja kaikki venyi tunneilla eteenpäin. Sitten kun mä vihdoin sain annettua periksi tuittuilustani ja pussasin F:n kättä vasta kaikkien hyvän yön toivotusten jälkeen. (Meillä pussataan ensin suulle ja sit toivotellaan yöt.) Ja kun tuo mies lopulta otti ja pussas mua huulille, mä en voinu muuta kuin painaa huuliani yhä vain lujempaa sen huuliin ja kyyneleet valui mun poskilla. Sitten mä jo itkinkin sen syleilyssä. Itkin sitä kuinka olin häntä ikävöinyt. Itkin sitä kuinka syvästi häntä rakastan, en ole koskaan ennen tuntenut näin.

Voi kuinka mun oloni helpottui. Siinä olin hetken ja hengittelin F:n sylin lämpöä, sen tuoksua. Tiesin, että siinä on mun paikkani ja tiesin, että olen ainoa kenet hän siihen haluaa.

Oletko koskaan ollut rakastunut? Enemmän kuin yhden kerran? Silloin kun mä olin rakastunut lasteni isään oli mun maailma hetken täydellinen. Teinilapsen silmin näin itseni hänen kanssaan villasukkia neulomassa vanhoilla päivillä. Nöh, ihan niin ei täs kuitenkaan käynyt. Sitten rakastuin uudelleen, eri mieheen tietenkin. Eipä sitäkään kauaa kestänyt. Se lässähti kuin kohokas liian aikasin uunista otettuna. Silloin kieltämättä kyllä olin vähän liian kiireinen rakentamaan parisuhdetta. Siinä tuli hetken mietintäsählätauko. En tajunnu miten kukaan voi muka tietää sen jonkun olevan se oikea. Ei semmosta ole. Se on vaan se sopivin. Eihän me voida kaikkia maailman ihmisia deittailla ja niistä valita se oikea. Ja entä jos se ei sit ookaan se? Vituiks meni sekin mutakakku.

Mutta - hähhähhää.. Mä olen ratkaissut tuon arvoituksen. Siihen vaan vaaditaan useamman kerran rakastuminen. Uskokaa pois, että jokainen rakkaus on erilainen. Jokainen rakastettukin kun on erilainen. Nyt mä voin kiven kovaa väittää löytäneeni itselleni sen sopivimman oikean. Sen oikean. Joo, joo.. liipalaapa, rakastunu oon joo. Enkä niin vähääkään. Ihan törkeen suuresti ja lujasti. - Me ollaan oltu F:n kanssa yhdessä (vasta) melkein 2,5 vuotta. Etäsuhteessa, 200km välissä. Joskus viidenkin viikon taukoja ettei nähdä. Tuskaa, ikäväkuolema. Pää täs vaan kuitenkin hajoamisen sijasta pehmenee. Mä oon jo ihan mössöä. Vaahtokarkkia. Mutta jumalauta kun mä vaan rakastan tota miestä kerta kerralta enemmän. Mä syön kohta ton vaahtokarkkipääni, kun tuun hulluks. Tää on nyt sitä rakkautta. Sitä, mistä tietää sen olevan sitä. Aivan täysin erilaista kuin aiemmat. Ja millä lailla erilaista? No sillälailla, että kaikki on mittakaavassa rakkaus potenssiin 367.

En viitsi kopioida tekstiä sanasta sanaan tähän, sillä näin voin itse vaikuttaa lukijoiden määrään, lähinnä siihen kuka lukee ja kuka tuskin vaivautuu..

http://avioerontaival.blogspot.fi/2012/09/arjen-pelastus.html