Kotona ollaan. Omassa huoneessa on kummallista. Täällä ei ole asunut kukaan moneen kymmeneen vuoteen... .. vertauskuva, darlings!
KHvittorpissa oli mukavaa. Pelkäsin leiriä. Turhaan. Kakku piti lupauksensa, sillä olihan siinä riskinsäkkin. Ei saa ampua toisia, eikä jättää orvoksi. Orvoksi jättäminen tarkoittaa sitä, että ampuu toisen vanhemmat.
Meitä oli 3 miestä plus 32423432 tyttöä. Jonkun mielestä varmasti unelmaa.. IIH. .. Mutta se oli saatanan pelottavaa! Tai siis, ei tietenkään ollut, ehei.
Join kahdeksan kuppia kahvia kahdentoista tunnin aikana. Olin oikeasti megaonnellinen, sitten vielä enemmän, sitten nukahdin ja muistin miksi oikeastaan ollaan täällä. Senkin kofeiiniaddikti, kuvittelit vain mutta nythän se on päivänselvää. Ei kahvia Sampalle.
"Et osaa mitään sillon ku mä katon sua!". .. Naama liiskaantui, juoksin rannalle, säikähdin Kakun kanssa naista (joka teki katoamistempun) ja trimmasin Annin hiukset.
Kakku poisti kamerastaan 130 onnistunutta valokuvaa, ja kaikki olivat murtuneita. Kakku sai myötätuntoa myös Antilta, joka oli viisi sekuntia aikaisemmin kieltänyt valokuvauskoneiden käytön kesken oppitunnin. Hieno homma. Paitsi että kuvat katosivat.
Kakku synnytti Pian keskellä käytävää, eikä Noralla ollutkaan kokista. Housut loistavat pimeässä, eikä toisten ovia koputella täysin syyttä. Ellei ole Susanna tai Samppa. Näytät ihan kuolleelta, sillon kun sun pääsi on kakun jalkojen päällä.
Parasta oli viimeinen ilta. Sydän löi jännityksestä, koska kahdenkymmenen minuutin päästä olisi aika hartauttaa iltahartuaus niille jotka halusivat kuulla, mitä sanottavaa meillä oli. Ulkona oli pimeää, ja lunta satoi rauhallisesti, oli sellainen satukirjasää. Tyynyt levisivät lattialle, ja kädet kärsivät steariinivammoja. Soitin ja katsoin, kun Kakku ja Susanna kuuntelivat, mitä sanottavaa minulla oli. Sain soittaa juuri sitä miltä minusta tuntui. Sain soittaa hyvää ja pahaa. Ja sain nauttia siitä, että kaksi läheistä ihmistä kuuntelivat. Kuuntelivat ajatuksia ja tunteita. Oli niin pimeää. "Näetkö veden keuhkoissani? Haluatko, että painan veitsen rintasi läpi?". Ei, halusin soittaa ja sain kertoa tarinan kitaralla. Ihkua.
Hartaushetkenä pulssi oli kova. Olin ärtynyt, ja varmasti todella ärsyttävä. Anteeksi. Kynttilän valossa luin peloissani peloistani. Kakku luki peloistansa. Susanna luki peloistansa. Intensiivistä ja agressiivista pelkoa. Omia ajatuksia maailmasta. Oli hienoa saada sanoa se kaikki leiriläisille. Kirjoittaminen ja kertominen sai ajatuksia selkeämään päässä. En tiedä, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, että se tuntuu samalta, kuin "vielä vika kuppi, pliide". Se imee veden pois keuhkoista. Mikä saattaa tosin olla epäterveellistä. En ole tarpeeksi tuttu ihmisen anatomian kanssa. Pullaan voi tukehtua, joulukukka on myrkyllinen, ja kakulla on rakko plus täynnä.
Heidi ei aluksi huomannut mitään. Asian valjetessa hän jätti asian sikseen. Mukavasti tehty.
Kiitos.
Täältä puuttuu paljon. Mutta en saa aikaiseksi kirjoittaa.
IIIIIIIIIIIIIIIH
Ps. Nyt valkeni miksi huoneeni tuntuu niin tyhjältä: ne Negative - Jonne Aaron -kuvat ovat edelleen ruotsinluokan seinällä. Vittu.