Moi kaunis aamun koi, kuka sut tänne toi? Kuljitko läpi hämärän aamu öisen polun, kuulitko keijujen lorun? Antoiko se pieni peikko sinulle tuon kauniin korun? Ymmärrätkai miksi yötä torun, se on aina niin synkkä ja pimeä, se voimat musta tahtoo imeä, se kietoo minut hämärään, silmäni sokaisee, mieltäni mustalla kaitsee, mutta kun sinun taas luoksein taas nään saapuvan, tunnen kuinka valaiset, kaikki murheet tuulen mukaan lakaiset, tuot mukanasi auringon, sen nousevan taivaanrannasta taas nään, niin kauniit silmät että tähän ikuisiks ajoiks jään, mutta voinko iän tuijottaa kauneutta, kuinka monta vuotta suotta ohitseni lentäisi, siksi sun kanssas tahdon näin myös kulkea, en vain silmiini kauneuttasi sulkea, tahdon tuntea, koskea sen pehmeää poskea, nauraa juosta yli usvaisten niittyjen viimeiseen pisaraan sitä rakastaa, kun taas yö sut luotain lakastaa...
Onneksi tiedän että joku päivä taas valon nähdä saan, tän pimeyden kämmeneltäni pieniks palasiks jaan, se ilmaan käy viimein haihtumaan, Tunnen auringon polttavan, tunnen taas niittyjen tuoksun, siihen hetkeen kiinni jään, käteesi tarttua vihdoin saan, aamuyön usvasta näen auringon nousevan valon selässään kantavan, voimaa mulle antavan, ja taas jaksan laulaa näin