IRC-Galleria

Ihanaa olla kotona Suomessa! Ihan oikeesti, olihan Skotlannissa ja Lontoossa tosi kivaa, mutta tuli ikävä kaikkea suomalaista. Eikä ees eniten ruisleipää, vaan kieltä, aamupalaa, yleisten vessojen käsipyyherullajärjestelmiä, sekottajahanoja, 70-luvun laatikkotaloja. Mä en ikinä aio muuttaa pois tästä maasta, vaikka joku Lontoossa tai New Yorkissa asuminen pitäis olla jokaisen unelma. Käsittämättömän moni sanoo "joo, en todellakaan aio jäädä Suomeen asumaan, haluun mihin tahansa muualle".
Miks musta tuntuu, että aika moni noista ihmisistä jää kuitenkin asumaan johonkin perisuomalaiseen taajamaan, harmaaseen rivitaloasuntoon puolison ja kahden lapsen kanssa. Ja koiran.

Nopeesti nyt jotain.

Voi ei en oo paassy shoppaamaan! (vitun kivaa kirjottaa vajaalla nappaimistolla)

Negatiivinen elämänasenne ei auta eteenpäin elämässä, eikä nosta pettymyksen ja epätoivon syvästä kuilusta. Mutta se estää sua putoamasta siihen.
Kukaan ei halua odottaa pahinta, sillä yllättävän usein se vaikuttaa lopputulokseen. Sitä toteuttaa itse ennustuksensa. Sitä paitsi, miksi eläisi epätoivossa kun voi yhtä hyvin odottaa jotain hyvää? Se on ihan oma päätös, mitä odottaa. Ja ihan oma päätös, miten suurta helvettiä elämästään tekee.
Mä haluaisin olla positiivinen ja optimistinen, mutta negatiivisuus on liian houkuttelevaa. Mä en halua pudota korkealta. Edes konkreettisesti.

Negatiivisuudesta on ollut mulle hyötyä.
Hetken mä uskoin että voi käydä hyvin, mutta sitten rupesi pelottamaan. Vähitellen huomasin, että valmistauduin pahimpaan. Pidin sitä lopputulosta ainoana vaihtoehtona.
Sitten kun se oikeasti tapahtui, ei tuntunut pahalta. Mä en pettynyt. Muhun ei sattunut.

Mä yritän taas opettaa itseäni uskomaan hyvään. Hetken aikaa mä teinkin niin, mutta nyt pelottaa. Mä en halua enää ajatella, että mulle käy hyvin, sillä samalla mä kuitenkin pelkään että sellanen ajattelu johtaa ylimääräiseen tuskaan.

Tietyissä asioissa mä olen positiivisempi kuin ennen. Ja se on hyvä. Mutta jos en tiedä, mitä tulee tapahtumaan, mä uskon siihen huonompaan vaihtoehtoon. Kun mun on aina ihan pakko valita niistä vaihtoehdoista joku.

Mun pitää lopettaa tää koneella istuminen. On eri asia käydä koneella pari kertaa päivässä kun istua siinä viisi tuntia.
Okei, eikai nyt sentään viittä.
Eihän?

Nyt mä tajuan sen. Tällä nimenomaisella hetkellä. Mulla on kaikki asiat hyvin just nyt.
Tottakai pitää valittaa pakkaamisesta ja kiireestä. Ja siitä että olen aavistuksen kipeä.

Mutta ihan tosi, tänä kesänä on viimein ollut hauskaa.


Ilosaarirockista jäi laimea olo. Oli todella kivaa, mutta en sillai ikävöi sitä yhtään. Mä sain tarpeekseni vedestä, paskasta, kusen hajusta ja väsymyksestä. Se oli tässä enkä jaksa ilosaarta sen enempää kelata.

Mä olen niin totaalisesti löytäny Keanen, etten halua ajatella tai kuunnella muuta.

Keane: He Used to Be a Lovely Boy
niin kaunis laulu.

Mä vihaan pakkaamista. Ja kaikkia lähtövalmisteluja muutenkin. Ne stressaa aina ihan liikaa.

Olis jo Ilosaari. Ja Skotlannin matka. Ja koulun alku, jolloin tietäis kaikesta olennaisesta tarpeeksi.

Mulla on niin epätodellinen olo, että tää koko elämä taitaa olla vain unta. Asiat on vaan niin erilailla. Ja silti toisaalta elämä on puuduttavan samanlaista. Mutta se taitaa johtua vaan asenteesta, joka on käytännössä aina enemmän tai vähemmän negatiivinen. Oikeasti mun pitäisi olla nyt todella tyytyväinen, mä en vaan tajua sitä vaikka tajuankin.

Ei ota selvää . . .

Mulle kuuluu hyvää. Eilen oli tositosi hauskaa ja tänäänkin.

Mutta ilosaari tulee ihan liian pian jotenkin. En oo osannu varautua vaikka joulusta asti oonki laskenu päiviä.

Onpas outoa olla netissä. Ei tätä nyt niin kamalasti kaivannu.

Musta on toisaalta aika siistiä jos joku käyttäytyy tosi kusipäisesti. Sitten voi rauhassa ja hyvällä syyllä syyttää sitä, eikä tarvii vihata itseään.

Nyt on kyllä vähän ikävä kaikkea.

Huomenna mökille. Onko se kivaa? Kyllä? Ei? En tiedä.
Nyt just olis tärkeää olla nettiyhteys ulottuvilla, ja toisaalta ihan hyvä olla ilman sitä. Mutta siis tylsää ei tuu olemaan, tällä kertaa. Toisaalta...

Mun perustamat yhteisöt on aika surullisia tapauksia. Tyyliin kaikissa on vain yks jäsen. Eli minä.