IRC-Galleria

Kuljen läpi sielujen,
astelen läpi muistojen.
Näen rauniot tuhkaan hautautuneet,
huomaan valonkin jo kuihtuneen.

Eilinen on ohitsesi mennyt,
eikä huominenkaan voi sinua koskettaa.
Suru sielusi lienee niellyt,
onnen hylkäämänä tyhjyydessä vaeltaa.

Silmät nukkuu,
ääni hiljaisuuteen hukkuu.
Muurit murtuneet
tuhkaksi hajonneet.

Ja siellä kaiken keskellä,
olet sinä, yksin ja orpona.
Kaksinkerroin käpertyneenä,
halaat omaa pahaa oloa.

Eilinen on ohitse nyt,
eikä huominen voi mietä koskettaa.
Suru sielusi yksinäisyyteen syössyt,
sirpaleina pimeydessä asustaa.

En sinua voinut suojella
siltä kamalalta kärsimykseltä.
En sinua voinut huomata,
kun pyysit huutaen apua.

Huominen ei voi meitä koskettaa,
sillä toinen surullinen sielu tyhjyydessä vaeltaa.

Lähdet pois -
tuletko takaisin?
Jos voisin niin edes olettaa.

Sinä olet taas niin kaukana,
olen puolikuollut ja onneton.
Ajattelen vain:
Hei, miksi tämä onkaan taas näin?

Yksinään lentämään
ei mua luotu sittenkään.
Sinut vain minä sain
ja olen sun.
Rakkauteen ikuiseen -
siihen usko mä en,
vaan meidät erottaa
tie sydänten.

Kotka kauaksi liitänee,
sun sydän taas jäätynee.
Olet vain haamu entisestä.

Aika kuluu - koskaan kai päättyen.
Päättyy myös huoku tunteiden.
Silti mä odotan, että tulet takaisin.

Yksinään lentämään
ei mua luotu sittenkään.
Sinut vain minä sain
ja olen sun.
Rakkauteen ikuiseen -
siihen usko mä en,
vaan meidät erottaa
tie sydänten.

Lintusielu oon,
kaipaan auringon valoon,
ja odotan sitä päivää,
jolloin taas vierelläsi oon.

Ehkä liikaa unelmoin,
ehkä liikoja pyytänen,
mutta polvillani anelen:
Tule takaisin!

Yksinään lentämään
ei mua luotu sittenkään.
Sinut vain minä sain
ja olen sun.
Rakkauteen ikuiseen -
siihen usko mä en,
vaan meidät erottaa
tie sydänten.

Uskoin kauan

Tunnit kuluu,
silti aika matelee.
Muistot kuihtuu,
sydän sirpaleitaan keräilee.
En tahtonut että tässä kävisi näin,
silti tähän yksin seisomaan jäin.

Maailmani muuttuu pimeäksi niin,
tahdon vaipua ikuisiin unelmiin.
Kuolemakin parempi vaihtoehto on
kuin sielu niin kylmä ja valoton.

Uskoin kauan, että sinä rakastat mua,
ettet ikinä jättäisi mua.
Nyt kun tähän on tultu, mikä estäisi sua
lähtemästä luotani?
Uskoin kauan, ettet jättäisi mua.

Mutta silti sinä lähdit

Aurinko laskee pilvien reunat punaten.
Haavat auki taas raapaisen.
Annan vereni virrata vaan,
ehkä joku kuolemassakin mua rakastaa.

On kulunut vuosia siitä, kun sinut viimeksi näin.
Katseesi kylmäsi, se muhun kiinni jäi.
Se katse turruttaa katkeran mieleni,
heitän hyvästit ikuisille unelmilleni.

Uskoin kauan, että sinä rakastat mua,
ettet ikinä jättäisi mua.
Nyt kun tähän on tultu, mikä estäisi sua
lähtemästä luotani?
Uskoin kauan, ettet jättäisi mua.

Kauas pois

Mä tahtoisin pois lähteä.
Kauas pois. Kauas pois.

Ei muakaan täällä tarvita.
Kauas pois! Kauas pois!

Mutta kun on syy jäädä,
en voi täältä lähteä.
(Mä jään)

Nyt unelmista tulee
tänä yönä totta.
Me kaksi rakastavaista,
meille on suotu onni
lähteä pois. Kauas pois.

Mulla on monta muistoa rakkaudesta.
Mutta sen kun menetin
tahdoin lähteä pois. Kauas pois.

(Kauas pois. Kauas pois!)

En saa enää sydäntäni sulamaan,
tänne jään juurtuneena seisomaan.
En uskonut sen olevan niin vaikaa.

Nyt elän unelmissa,
meillä on toisemme.
Me tähtien alla
suudellaan. Suudellaan!

Ja muistan sinut, vaikka lähdit
kauas pois. Kauas pois!

Jos voisin toiveen toteuttaa,
mä toivoisin sut takaisin.
Jos voisin enää rakastaa,
mä sua aina palvoisin.
Jos voisin lentää,
mä tulisin sun luo taivaaseen.

(Kauas pois! Kauas pois!)

Vain hetken valvon,tuijotan kuuta.
Mietin hetken, voinko tehdä jotain muuta.
Ehkä vain lähden
kauas pois. Kauas pois!

Nyt enää unelmat matkassani
lähden pois, kauas pois.

Mulle riitti tätä maailmaa,
pysähdy en, kuljen vain.

En enää ketään tarvitse,
sinä vain olit tarpeeksi minulle.

Lähden pois,
kauas pois.

Tahdon lentää pois,
kauas pois!

Kalliolta alas hyppään
mereen siniseen.

Kellun poisÂ…

KauasÂ…
poisÂ…

Jos vain saisin olla ikuisesti luonasi!

Kaipuu raastaa rikkinäistä sydäntä.
Kipu ja tuska viiltää niin syvältä.
Suolaa haavoihin liisä vain heitetään,
kun sinua, rakkaani, muistelen ja kuolen tähän ikävään.

Sinä olet se lääke, joka minut voi parantaa.
Sinä olet se ajopuu, johon turvaudun, kun olen liian turta uimaan
tässä syvässä tuskan ja kaipuun valtameressä,
sieluni syvissä syövereissä.

Sinun hymysi on minun aurinkoni.
Sinun silmäsi ovat minun taivaani.
Vain katse ja huoleni haihtuvat,
vain sana ja painajaiseni unohtuvat.

Jos vain saisin olla ikuisesti luonasi,
pitää sinua sylissäni ennen suloista kuolemaasi.
Seuraisin sinua, rakkaani, vaikka helvettiin asti,
suojelen ja rakastan läpi pimeyden, läpi painajaistesi.

Ethän jätä minua yksin kärsimään?
Ethän minua hylkää tähän tuskaan ja ikävään?
Kuolen puolestasi vaikka tuhat kertaa, jos jumalat sitä vaatii.
Juoksen eteesi, kun olet vaarassa kuolla luotiin.

Sillä sinun hymysi on minun aurinkoni.
Sinun silmäsi ovat minun taivaani.
Vain katse ja huoleni haihtuvat,
vain sana ja painajaiseni unohtuvat.

Jos vain saisin olla ikuisesti luonasi,
pitää sinua sylissäni ennen suloista kuolemaasi.
Seuraisin sinua, rakkaani, vaikka helvettiin asti,
mutten ikinä sinua pois pahuudelle antaisi.

Ystävilleni

Jos menettäisin sinut,
yhtäkkiä,
olisiko se viimeinen kerta?
Jos kaikki muuttuisi,
hyvä,
ei aina tarvitsisi parempaa toivoa.

Minulla on niin paljon unelmia,
yhdestäkään en aio luopua.

Jos kaadun maahan,
lyötynä,
nostaisitko minut selkääsi?
Jos sinä olet enkeli,
ystävä,
kannattaisitko minua siivilläsi?

Minulla on teitä niin vähän,
tekisin kauheita,
jos yhdenkin teistä menetän.

Taivaaseen,
sinne jonnekin,
rakennamme oman pilvilinnan.
Toivoen, että siellä kanssasi ikuisesti asuisin,
ja joskus sateisena iltana kuiskaan:
"Rakastan"

Olet minulle rakas,
liiankin,
olet niin hauras.
Pelkään, että katoat
kuin vedenpinnan kuvajainen,
jos vain hipaisenkin sinua.

En tahdo menettää sinua.

ei päivä lämpöinen
ei yö hiljainen
saa mieltäni rauhoittumaan

sä sanoit ei unille
mun hulluille haaveille
ja nyt en voi kuin luovuttaa

olisin tarttunut käteesi kiinni
olisin vienyt sun unelmiini
olisit saanut mun sydämen

nyt kuljen mä yksinäin
sen vihdoin jo käsittäin
mä menetin sun rakkauden

kuin tunturituulen lailla
minä yksinäni huokailen
sen mitä olin vailla
sitä koskaan saanut en

kuin vetten suurten pauhun
alle peittyy kaikki muu
muistan vain sun naurun
ja kohtalokkaan suun

kuin jäätävän kylmä viima
sinä minuun arven löit
vaan mua mahtavampi voima
pois luotain sinut vei

kuin märkänä satava nuoska
minut kastaa kylmettää
sun sanasi iski kuin ruoska
nyt se vihloo lämmittää

sitä mikä sydämestäni hohtaa
ei voi aurinko sulattaa
ja sinne tahdoin sinut noutaa
tyttö pieni kuolemaan

Ystävyys on kuin
helminauha pöydällä,
josta vähitellen
helmet putoilevat
maan syvyksiin,
kuin murheet ja erheet
saviseen astiaan

Kaksi ihmislasta elämän Tiellä. — He olivat kulkeneet yhdessä, katsoneet elämää silmiin ja nähneet, että se on iloa ja onnea. Ei yksikään pilvi ollut peittänyt heidän onnentaivastaan.

»Olen niin onnellinen ja tunnen, että elämä on harmoniaa», virkkoi toinen elämän Tiellä kävijöistä, hän, jonka katse kuvasti suurta viattomuutta ja lapsen tietämättömyyttä elämän taisteluista. Hän olikin lapsi, kirkassilmäinen onnen lapsi.

Mutta vanhempi ja kokeneempi katseli lasta vierellään ja hymyili.

»Lapsi, olemme vasta kulkeneet ensimmäisiä haparoivia askeleita elämän Tiellä. Minusta tuntuu usein, että tämä maallinen onni ei voi olla pysyväistä.»

Puhuessaan oli omituinen loiste hiipinyt hänen silmiinsä. Siinä loisteessa kuvastui aavistus, että oli olemassa muutakin kuin paljasta onnea. Mutta lapsi ei ymmärtänyt. Hän kiiruhti askeleitaan ja jalat tuntuivat niin keveiltä. Lapsi iloitsi keväisessä auringonpaisteessa ja hän kantoi rinnallaan loistavanvärisiä onnenkukkia.

Suuri Elämän Herra huomasi lapsen viattomuuden. Se levitti suojelevat käsivartensa ja sulki pienokaisen syliinsä. Lapsi tunsi itsensä sanomattoman onnelliseksi. Mutta vanhempi kulkijoista suuntasi katseensa kaukaisuuteen, etäisiä usvanpeitteisiä vuoria kohti ja hän rukoili itsekseen, puhui Elämän Herralle siitä, joka oli aavistuksena hiipinyt hänen sydämeensä.

»Oi, Sinä suuri Elämä, tahdon täyttää tahtosi. Minussa on herännyt tunne, joka puhuu minulle, että elämä ei voi olla ikuista onnea. Silmäni avautuvat ja järkeni sanoo: katso, kärsimykset tulevat ja sinun on alistuminen kohtalon lain alle. — Sano minulle, Elämä, kerro, mitä on kärsimys?»

Silloin Suuri Elämä kohotti katseensa ja näki ihmisen; ihmisen, joka ei ymmärtänyt kärsimystä. Oliko mahdollista, että maanpäällä saattoi liikkua kaksi ihmislasta, jotka eivät tunteneet Surutarta?

Silloin Suuri Elämä painoi kätensä tämän ihmissielun sydämelle ja puhui hänelle ensi kerran surusta. — Ihmissielu vavahti, sillä hän oli tuntenut Jumalan käden kosketuksen. Nyt vanhempi tovereista ymmärsi, että Surutar kolkutti ovea:

»Hyvä Jumala, miksi, miksi?» Epätoivoissaan ihminen teki, kysymyksensä. Hän seisoi kuin salaman lyömänä tämän uuden ihmeellisen edessä. Ihmissielu oli niin yksin. Hän oli kulkenut hetken lapsen kanssa elämän polkua ja he olivat kuuluneet yhteen, mutta nyt oli heidän erottava. Onnen lapsi oli jollain ihmeellisellä tavalla joutunut kauemmas hänestä.

Mutta Surutar kolkutti yhä ovea ja pyrki sisälle. Äkkiä suuri kauhu valtasi ihmissielun.

»Älä tule, miksi tulet onneani särkemään. Katso, olen ollut kuin yhtä lapsen kanssa ja olen rakastanut onnea. Miksi en saa tuntea iloa?»

Nyt Surutar puhuu hänen sielunsa kammion kynnyksellä:

»Ihminen, katso elämää ympärilläsi, etkö näe, että ihmislapset ovat kärsimyksen lapsia. Etkö ymmärrä, että elämä on koulu; koulu, jossa opimme ymmärtämään vähitellen ikuista onnea. Tie ikuiseen onneen vie kärsimyksen portin kautta. Minä täytän Suuren Elämän tahtoa, olen Hänen palvelijansa.»

Silloin ihmissielu vavahti ja hän irrotti kätensä onnen lapsen kädestä ja sanoi hiljaa alistuvaisena:

»Lapsi, jää hyvästi! Surutar on tullut.»

Nyt jäi ihmissielu yksin ja Surutar astui hänen sielunsa kammioon. Oi, mitä tuskia hänen täytyi kärsiä. Ei lepoa, ainaista kulkua synkässä korvessa, ainaista oppimista elämän ankarassa koulussa. Monasti sielu ei ymmärtänytkään Surutarta. Hänen rintansa oli täynnä ahdistusta. Tässä suuressa ahdistuksessaan kääntyi sielu uudelleen Suuren Elämän puoleen ja kysyi epätoivoissaan:

»Miksi, miksi elämä on taistelua, mistä voin saada lepoa? Ohjaa minut takaisin onnen lapsen luo.»

Silloin Suuri Elämä johdatti sielun lapsen luo. Mutta lapsen vierelle oli tällä ajalla jo Surutar ennättänyt, ja ihmissielu näki, miten onnen lapsi itki. Nyt tunsi sielu yhä syventyvää tuskaa, ja hän painoi päänsä käsiinsä, sillä hän ei voinut katsella onnen lapsen kyyneleitä. Ihminen kuuli jälleen Suuren Elämän puhuvan:

»Tällainen on jokaisen ihmisen kohtalo maan päällä. Yksikään ihminen ei voi olla täydellisesti onnellinen, ennen kuin Jumalan Poika, ikuinen Rakkaus on astunut hänen sydämeensä. Sinä pyysit minua selittämään kärsimyksen mysteerion ja olen lähettänyt Sinulle Suruttaren. Ole rauhallinen ihmislapsi, olen näyttävä Sinulle mitä todellisuudessa kätkeytyy kärsimykseen. Olet näkevä, että jumalallinen valo loistaa Suruttaren sydämestä.»

Ihminen tunsi jälleen Jumalan pyhän käden kosketuksen sydämellään ja hartaana hän painui polvilleen. Rauha laskeutui hänen ylitseen ja Rakkaus hänen sydämessään puhui:

»Jumalani, tahdon täyttää tahtosi. Minä tunnen, oi Suuri Elämä, että kärsimys vie todelliseen, jumalalliseen onneen. Tunnen, että Rakkaus on suurin, pyhin voima ja sen on Onnetar ja Surutar yhdessä kylväneet pienenä siemenenä sydämeeni.»