IRC-Galleria

Huomenna kerron, kuinka ikävä minulla on sinua, tänään olen liian väsynyt.

Huomenna annan sinulle hellän suukon, tänään minulla ei ole siihen aikaa.

Huomenna, aina vain huomenna...

Huomenna huomaan, että ne olisi pitänyt tehdä jo eilen, sillä tänään sinä olet liian väsynyt, eikä sinulla ole aikaa...>

Taas pimeässä kuljen pitkin autioita katuja, kuvasi vain heijastuu usvana pienistä lammikoista

Usvan lailla mieleeni palautuu ne syksyiset kävelyretket, jolloin kerroit minulle unelmistasi

Unelmistasi, haaveistasi, johon minä kuvittelin mahtuvani, olevani osa niitä

Mutta vuosia jälkeenpäin viimein ymmärsin, että et sinä minusta unelmoinut, minä olin vain olkapää, lohduttaja, se hyvä kuuntelija

Toisen sylistä sinä unelmoit, toisen sylistä onnen löysit...

Onhan minullakin unelmia, kauniita unelmia sinusta, unelmia tulevaisuudesta, unelmia, että ehkä vielä joskus sinut kohdata voisin syksyisellä kadulla

Aivan hiljaisen kuiskauksen
jostakin kaukaisuudesta kuulin.
Käänsin päätäni, terästin kuuloani,
Ei, ei se ollutkaan mitään,
kuvittelin vain...

Ja taas, nyt ihan varmasti kuulin sen!
Kuka leikkii minun kanssani?
Kuka minulle nyt mitään sanoisi?
Rumalle peikkopojalle...

Käänsin selkäni ja lähdin poispäin

Joku huusi heleällä äänellä perääni :
"Hei, odota, älä pelästy, älä mene vielä !"
Sydämeni jätti yhden sykähdyksen väliin
Seisahduin ja käännyin ympäri
Silmiäni häikäisi niin kovin kirkas valo
Suojasin kädellä silmiäni
ja varovasti sormieni lomasta katsoin,
kuka edessäni oikein olikaan...

Se olit SINÄ...

Kultainen häkki yksinäisyyden,
lattialla ruusun terälehtiä.
Juoden katkeraa kalkkia menneisyyden,
polkien jaloissa sanoja sanomattomia,
tekoja tekemättömiä.

Omaa kehääni kierrän,
vaellan vailla päämäärää,
5 askelta joka suuntaan on häkkini koko.
Mihin minä häkistäni pääsisinkään,
tohdinko edes sitä haluta?

Nyt maljani viimeisen,
niin katkeran suolaisen,
huulilleni nostan.
Juon sen viimeiseen pisaraan,
nauttien,
inhoten sen makua.
Lattialle vajoan, viimeisen näkyni näen,
lentävän pegasoksen.

Tunsin kätesi poskellani, hyväilit sitä hiljaa

- Hei, nukut sä?
- Mmmm..

Vedin peiton pääni yli

- Mene pois
- Eiks me voitais vielä jutella?

Yritit vetää peittoa pois päältäni. Pitelin sitä tiukasti kiinni

Hiljaisuus... Rikoin sen viimein:
- Sä oot ihan samanlainen kuin kaikki muutkin, sä haluat vain sen ainokaiseni, enkä mä voi sitä sulle antaa... Vaikka haluaisinkin... En voi antaa sulle sydäntäni, sillä mulla ei ole sitä. Se on jäänyt maahan makaamaan, pölyisenä ja verta vuotavana. Enkä ole saanut sitä koskaan takaisin...

Olit hetken hiljaa ja sanoit :

- Mutta kyllähän mä susta kuitenkin välitän.. itseasiassa aika paljonkin...

Pitkä hiljaisuus... Avasin suuni viimein:

- Ja juuri siksi minä pyydänkin sinua: Mene pois, ole kiltti. minä en ole sinulle se oikea, minä en voi antaa sinulle mitä sinä haluat ja tarvitset. ole kiltti ja ymmärrä minua...

Tunsin kun nousit pois vuoteelta. Suljit makuuhuoneen oven mennessäsi.

Kohta kuulin, kun ulko-ovikin sulkeutui...
Tunsin pienen lämpimän kyyneleen valuvan poskeani pitkin...
>

Älä tule viereeni sillä,
en ole valmis
vielä

Älä tartu käteeni, sillä
en ole valmis
vielä

Älä hyväile poskeani, sillä
en ole valmis
vielä

Älä suutele minua, sillä
en ole valmis
vielä


Sano minulle ensin "rakas"
ja olen valmis!

Vanha ja ryppyinen sydän

Löysit sen makaamasta lumesta.
Sulatit sitä hieman käsissäsi ja sait sen sykähtämään kerran vienosti, niin heikosti. Laitoit sen oman sydämesi viereen, että se lämpiäisi, kiedoit sen ympärille kultaisen renkaan, jotta sen olisi turvallinen olla.

Aikaa kului ja jaksoit vieläkin helliä ja hoivata pientä, ryppyistä ja vanhaa sydäntä. Mutta se oli jo liian heikko ja arpinen, eikä jaksanut enää elää, vaan sykähti vielä kerran ja kuoli pois.

Veit sydämen samalle rannalle, kuin mistä olit sen löytänytkin ja kaivoit pienen kuopan lumeen ja laskit sen jäiseen hautaansa. Otit poskeltasi kuuman kyyneleen sormellasi ja laskit sen sydämen päälle, peitit sen lumella ja kävelit pois...

Alkoi taas sataa lunta>

Saavun pimeään ja nyt niin kolkkoon kotiini.
Ripustan naulaan tunteettomuuden naamarini ja itsekkyyden viittani.
En sytytä valoja, vaan istun pölyiseen nurkkaan.
Painan pääni polviini.

Onnistuin siinä taas, pahat työt on taas tehty.
Sain saaliikseni katkeria kyyneleitä ja särkyneen sydämen.

Pitäisikö minun olla nyt onnellinen ja tyytyväinen? Sainhan minä taas tahtoni perille. Sainhan minä taas mitä halusin ja ansaitsin.

Olenko nyt onnellinen?

Toinen puolisko hänestä
nauraa harmaantuneille
ja likaisille suojateille
ja onnellisena viivoja pitkin
hyppii ehkä kotiin, joskus muualle
Suutelee aurinkoa
halaa kaikkia ja ihailee maailmaa
Tuoksuu appelsiinipaloilta
vaniljalta, mansikoilta
tykkää auringonkukista
ja mummon marjamehusta

Se toinen, depressioon taipuvainen
helposti uppoaa surkeuteen
syrjäytyvä, vittumainen
juo liikaa, eikä mikään tietenkään voi kiinnostaa
kaikki muiden mielestä kauniit asiat oksettaa
Ja siitä aistii ulkopuolinen vain
kynsilakanpoistoaineen ja lasolin
negatiivisen asenteen
tyhjän katseen
ja seinille lausutut sanat.

Valon ihmisen matka johtaa.
Kultaisiin lehtoihin valo meidät joskus
saatava on.
Yksin se matka meidän mentävä
joskus on.

Itkien me maailmaan tulemme.
surun saattamina meidät
hyvästellään lepoon viimeiseen.


Vaikka kuoleminenkin on
syntymistä udelleen.
ajassa jota emme tiedä
kun elämme.
vasta sitten kun tiemme
on kuljettu.
sittenkö me tiedämme totuuden
Mikä meitä odottava silloin
on.

Onko se enkeli valkoinen joka
kädestä sinua tarttuen ohjaa
luokse isän taivaan.

Vai kuolema joka koskaan ei
lopu.
Vaan synnymme uudelleen itkien
ja maahan meidät taas itkien
saatetaan.