IRC-Galleria

Rakas maailma, täällä taas olen, yhden polun päässä. Kuinka kaikki haihtuu? Kuinka mikään muu ei ole varmaa kuin nouseva aurinko ja sen laskeva ajatus? Suurin kysymys kaikista kai on: miksi olla täällä? Näitä pimeitä ajatuksia olen minä, Antracon, varjellut päivin ja öin kuin paimen aavikolla omiaansa.

Kun elää pelkästään sydämellään, ymmärtää asioita eri näköaloin. Elämä jatkuu menetyksestä menetykseen. Menetämme rakkauden, menetämme halun elää, menetämme oman itsemme. Siellä jossain, pimeimmissä varjoissa kuljen vailla suuntaa ja vaistoa. Yksi ja yhteinen on tämä yksinäisyys, jonka kannan kohti omaa loppuani. Mistä nämä surut, mistä nämä? Miksi viini ei maistu enää makealta kun on kohdannut aavikon ja selvinnyt sieltä Jumalien viha niskassa? Miksi mikään ei meistä tunnu miltään? Aristoteleen ajatus onnellisuuteen pyrkimisestä on vain haalea ja kuoleva miete alla kylmän maailman.

Kaikki mikä minulla oli ja minulla on, jotkut sanovat sitä rakkaudeksi, se on kai ainut asia mikä pitää minut täällä. Prinsessa, jolla huntu edessään on, ja hänen hymynsä hellä ja houkutteleva. Tämä kaikki pakenee minusta. Ja minä, Antracon, vain yhtä pyydän: olisit vielä hetken minun kanssani tässä.

Forever Yours,

Antracon

Olen pahoillani.

Minä, Antracon, olen ollut kadoksissa auringolta ehkä jo liian kauan mutta se painostava pimeys sai minut astumaan Haadeksen porteille ja anomaan kuolemaa. Sillä se musta talvi teki myös sielustani mustan jo melkein lopullisesti. Hamusin asioita jotka syöksivät minut kaipuun syvimpään olemukseen ja teki minusta raunion. Minusta tuli heikko, muurahaisen kokoinen maahan tallattu olento. Minäkin jouduin alistumaan sydämen tahdolle joka on yleensä eri kuin järjen. Mutta vihdoin olen maksanut velkani pois ja olen valmis jatkamaan ja etsimään elämän kirkkaimpia puolia, unohtaen siitä lankeavat varjot ja pimeydet.

Kuitenkin ja joka tapauksessa, sydämeni ei ole siltikään rauhassa vaan Hän valvottaa minua öisin kuin pahainen painajainen. Minä, Antracon, en nuku vaan unelmoin. Unelmoin sinne missä minussa asuu onnellisuus ja rakkaus. Onhan jo aikojen alusta tiedetty että ihminen halajaa kohti onnea ja rakkautta vaikka tuska ja huoli olisi kaiken palkka. Ihminen ei ymmärrä itseään, en siis minäkään, sielu joka romantisoi oman surunsa.

Kaikki on turhaa, kaikki on merkityksellistä. Haluan että kaikki tuntuisi viiniltä ja huumaisi minut kauneudellaan. Siis tule luokseni, antaudun sinulle, sillä tämä kaikki mitä meillä, minulla on, jotkut sanovat sitä rakkaudeksi.

Forever Yours,

Antracon

On maailman kääntynyt kohti talvea ja lumi lukitsee maan jotta kevät sen saisi aukaista, auringon noustessa pimeyden maista. Niin on myös talvi astunut sydämeeni, olen menettänyt sen ilon joka minua helli lempeydellään usean kuunkierron ajan ja olen entistä väsyneempi kuin kuolema juoksisi kintereillä ja haluaisi avata minulle oven jotta voisin astua tyhjyyteen ja antautua lopullisesti. Tämä kaikki olisi ihana lohdutus mutta ehkä kaikesta huolimatta pelkään olla vahva elämän edessä.

Olen löytänyt paljon asioita sydämestäni jotka ovat saattaneet minut häpeään, itseinhoon ja syyllisyyteen. Mutta on jo ammoisina aikoina tiedetty että kukaan ei täysin ymmärrä sydänten teitä ja emme voi kahlita sydäntä jotta se jättäisi ihmisraunion kuten minut, rauhaan ja tyyneyteen vaan sydän tekee niin kuin parhaakseen näkee eikä kuuntele kantajaansa.

Vaikeroin tätä elämääni joka minulle on lahjoitettu mutta miksi niin teen? Eikö tämä ole lahja vai jumaliin eikö ole luottamista että he rakastaisivat minua ja uskonkin että ei ole kuin tyhjää kun viimeisen kerran suljen silmäni ja poistun ruumistani sillä ihminen ei ole arvoisensa vaikka niin monet niin luulevat. Kai tämä häpeän lävistys on tehnyt minusta uuden, erinlaisen ihmisen joka ei ymmärrä omaa olemassaoloaan tai on kadottanut ja uhrannut kaiken elämän tuolta puolta.

Jos rakkauteni on totta, on se elämäni lapsi joka minut tuntee ja tietää ja näin tiedän että hengitän ja kärsin ja olen olemassa.

Muista lapsi kuolevaisuutesi ennen sotaa sydänten.

Forever Yours,

Antracon

Kun aika tuntuu tyhjältä, niin olen aina tuntenut palon kirjoittaa elämästäni, joka on mahdollinen ja mahdoton. Se kiista sisälläni, se sota vie voimiani ja nyt se huomaan.

Elämäni joka kääntyi päälaelleen, on nyt silmieni edessä. Tämä kaikki on ihanaa valoa silmiini, sellaista kiintymystä jonka pitäisi pitää elämäni täyteläisenä, haluttuna. Mutta tämä kaikki on sitä ikuista tomua jalkojeni alla että vielä hukun siihen. Miksi minun pitää satuttaa ihmiskuntaa vaikka sitä en ole koskaan halunnut? Olen aina halunnut vain ikuistaa rauhaa sydämessäni ja muille sydämille ja ettei kukaan riko sydäntään teoistani tai teoistani jotka olen jättänyt taakseni ilman omantunnon ääntä kuuntelematta. Haluan olla hyvä, vaan en paha. Ikuinen kysymys elämäni tuolla puollen.

Toivottavasti pystyn joskus elämään elämääni tuntematta yksinäisyyttä syvällä sydämessäni koska se kipu joka aiheutuu sydämestäni, ei helpota tunteitten hyökkäystä jotka repivät sydämeni kappaleiksi.

Minä haluan elää, olla hyvä, rakastettava vaan en vihattava enkä halua että joku tuntee vihamielisyyttä tai kaunoa minun sieluani kohtaan...sitä niin syvästi haluan minä, Antracon

Forever Yours,

Antracon

Kaikki ympärillämme oleva elämä, joka on jo aikoja sitten luotu, jatkaa matkaansa kohti kaaosta ja ikuista pimeyttä. Sen joudun mina, Antracon, myöntämään vaikka haluni olisi olla kuolematon ja ehyt.

Mutta en ole muuta kuin hauras ja tyhjä sielu nyt. Unelmat, jotka häikäisivät kirkkaudellaan jo ennen syntymääni tähän maailmaan, ovat taas kuihtuneet syyslehtien lailla ja minun on noustava solasta uuteen maailmaan ja ymmärrettävä sattuman seuraamukset.

Kuten olen jo ammoin sanonut, katson tyhjyyteen ja tiedän että tyhjyys katsoo minua takaisin vihollisen silmin. Milloin on minun aikani? milloin uskallan katsoa tyhjyyteen ilman pelkoa? milloin voitan tyhjyyden? nämä kysymykset, jopa tarpeettomat sellaiset, syövät aivojani ja haluni astua viisauden kartanoon viivästyy kuin vaellus erämaassa hiekkadyynejä vastaan. Ehkä minunkin olisi aika kohdata heikkouteni, hiekkadyynini, sillä tiedän että olen heikko ja heikkona hänestä, jonka nimeä kutsun vain omassa yksinäisyydessäni.

Kaipaus - minun pyhä veteni nyt. Ihmettelen, jos kaipaan itsensä rikki, voiko kukaan muu minua korjata kuin kaipaus itse? olenko siis pyörässä, joka vie minut kohti omaa kaaostani? en tiedä, en vain tiedä, minun suurin rikokseni.

Ehkä löydän vastaukset, ehkä en. Ehkä luovun kaipuusta, ehkä en. Ehkä koko maailma on vain arvoitus minulle, jota yritän ratkaista jotta löytäisin mielenrauhan sisimmässäni. Mutta jos sen joskus löydän, onko enää millään merkitystä kun kaikki on tyydytetty? ken aikaa palvoo, antaa ajan tehdä merkkinsä hänessä. Ehkä aika polttomerkkaa minutkin, heikon, jonain päivänä.

Forever Yours,

Antracon

Jotkut ihmisparat elävät elämänsä silmänräpäyksessä, jotkut eivät siihen pysty vaikka tähdet taivaalla kertoisivat muuta. Mutta minä, Antracon, raunio, ei ole edes päässyt nauttimaan elämästä, unelmasta, viisaudesta mitä olen aina himoinnut kuin viinipisaraa erämaassa olon jälkeen. Vaikka moni väittää että tieto kävelee yhdessä tuskan kanssa, olen vastavirtaankulkija. Tämä tiedon puute on tuonnut sellaisen rotkonsyvän surun sydämeeni että en saa ilmaa sieraimieni kautta.

Tämä syövyttävä käänne, tulevaisuuden muutos, Orionin syöksyminen pois radaltaan, on imenyt toivon viimeisimmätkin houkuttelevat tuoksut lähettyviltäni. Silti sydämeni pohjalta yritän anoa uutta ja aurinkoisempaa aamunsarastusta mutta nyt en siihen voi, ehkä myöhemmin. Olen syyllinen mies ja niin kuin kaikki tietävät, syyllinen mies ammutaan aina ja aina.

Sääli, ystäväni, tämä on oodi sinulle. Kaikki kirjaimet omistettuna sinulle. Onnenpensaani, forsythiani palaa erämaan yksinäisillä dyyneillä. Sääli hyvästäolosta täynnä.

En voi kuin kysyä miksi kaikki kävi niin kuin kävi alla Orionin. Tämä kaikki ei ole kohtaloni koska kohtaloa ei ole. Tämä ei ole Jumalan laki koska Jumalaa ei ole. On vain tämä väsymys, ihmetys, hämmästys, pettymys ja anteeksiantamattomuus. Viimeisen henkäykseni kaikotessa kysyn:

Onko toivoa lainkaan?

Forever Yours,

Antracon

Aika on kuluva. Yöt ja päivät yhtyvät ja eroavat ja minä, Antracon, yritän ymmärtää maailmaa joka
niin kauniina verhoaa smaragdisia silmiäni. Niin paljon on taas tapahtunut ja jäänyt tapahtumatta että voin vain olla avoin ja ponnistella syntieni erämaassa.

En haluaisi loukata ympärilläni olevia mutta niin vain tapahtuu. Minulla on kylmä vaikka kesäinen aurinko koittaa sydäntäni sulattaa. Tästä olen koittanut irtautua, virheiden verkosta.

Epäselvä mielentilani tekee minusta heikon. Heikkous ei houkuttele luokseen vaan tarttuu sielustani leijonan voimin enkä minä, Antracon, mitään voi. Kuitenkin kuiskaan pimeyteen ja yritän vain ymmärtää itseäni, maailmaa ja taivasta yläpuolellani. En ole silti menettänyt toivoa sillä elämää vastaan on kenenkään turha käydä taistoon.

Forever Yours,

Antracon

Kuin sudeksi erämaahan olisin syntynyt koska tunteet niin sekavat vaivaavat palaavaa sydäntäni, öisin etenkin. Nämä ajatukset ovat kuin kutsumattomia vieraita joiden kanssa yrittäisi elää varjoissa alla setripuun. Mutta kun syvemmin pohdin, ehkä ei kuitenkaan, ajatukseni ole kutsumattomia eikä niin vieraitakaan. Kyllä elämän pimeäkin puoli kelpaa elämänfilosofiaksi juuri ja juuri, silloin tällöin.

Silti lopulta: harharetkiltäkin voi palata kotiin. Olen välitestamentin tehnyt - edelleen raskain ja mustin kirjaimin - ja kohta saan levätä mutta en vielä sillä vesikellossa on aikaa ja se aika on hyväkseni, vielä. Silti lopulta: harharetkiltäkin voi palata kotiin.

Sidotut silmäni ovat loppujen lopuksi valoisat sillä kevään lämpö tuo tullessaan vehreyden ja on aika muistella talven synkkyyttä kaihomielellä sillä mikään tuoksu maailmassa ei voita lumen ihanaa tuoksua.

Vielä näemme kaiken kaunein kirjaimin ja voimme levätä varjoissa alla kukkivan setripuun.

Forever Yours,

Antracon

On jo kulunut aikaa tuhansia ja miljoonia vesikellon mitallisia kun viimeksi jätin jälkiä päiväkirjaani mutta aika on hyvästä ja aina ei ole hyväksi kirjoittaa jos ei ole mitään sydämellään.

Minun sydämelläni on paljon. Paljon mistä pitäisi puhua, paljon mistä ei pitäisi lausua ääneen mutta edelleen, vieläkin edelleen ne sanat ovat yhtä minun kanssani, niistä sanoista olen aloittanut uuden sivun elämässäni ja sydämessäni ja paperilla. Vesikellon solina tulee olemaan tuttua minulle koska ei elämässä ole kiire mihinkään vaikka joskus se näyttää tietä edessämme ja on julma jalkojemme edessä päivänpaahteessa.

Olen jo useaita auringonkiertoja unelmoinut paikasta veden äärellä jossa voisin olla kahden yksinäisyyteni kanssa ja kirjoittaa elämästä ja kuolemasta, vihasta ja rakkaudesta, ei minun vaan jonkun muun ihmisen silmin. Totisesti, sydämeni on väsynyt ja kaipaa lepoa ja rauhaa sillä ihminen ei ole terästä vaan on heikko. Minä olen heikko nyt.

Toivon että näkisin pitkästä aikaa erästä ystävääni, joka on ollut poissa silmistä jo niin kauan että en halua muistaa moista. Mutta kyllä me vielä tapaamme ja vietämme aikaa yhdessä ja jaamme ilot ja viinin yhdessä. Totisesti, Ystävä on kuin ihanin helpotus kun taakka harteilla on liian raskas.

Forever Yours,

Antracon

Auringonkehrä on polttanut silmiäni useina päivinä ja kuunkehrä on parantanut ne joka ikinen yö. On aikaa kulunut useita kiertoja ja olen vaeltanut läpi vaikeiden sanojen ja mielikuvien. Olen edelleen tehnyt tiliä tekojeni ja tuottamuksieni kanssa. Olen useaan otteeseen maininnut että elämäni on sinetöity kultaisin kirjaimin jasmiinin tuoksuessa sieraimissani. Joskus en ymmärrä ajatuksiani päässä koska minun pitäisi hyvin tietää että ihminen kaikessa mahtavuudessaan ja kaikessa pienuudessaan ei pysty saamaan elämäänsä täytetyksi. Ei sanoin, ei teoin, ei testamenteillaan itseään, ystäviään eikä edes jumalia kohtaan. Sillä kohtaloa ei ole vaan jokainen on oman vaistonsa ja näennäisen elämänsä varassa. Ei kukaan elävä voi uhmata elämän vettä sillä se, joka sitä maistaa, on janoinen aina ja himoitsee sitä kuolemaan asti ja senkin jälkeen. Emme ole muurahaisia parempia sen minä, Antracon sydämestäni sanon.

Forever Yours,

Antracon