Markuksen ja yhteenmuuttamisen tullessa kuvioihin mun huomio muita ihmisiä, niitä tärkeitäkin kohtaan pieneni.
Mä kuitenkin luotin siihen, että ne ihmiset ei häviä minnekään, että ne ois onnellisia mun puolesta ja kun mä taas tulisin takas, ne ottais mut vastaan hymy suin, ei murjottaen. Niin mä tekisin.
Se, että monikin on varmasti kokenut ittensä hylätyks mun taholta, on surullista. Sellasta asiaa ei voi puolustella, toki se on väärin, mutta kuitenkin, jos mä saan sanoa jotain niin toivon sen selittävän kuitenkin edes vähän. En oleta sen muuttavan sun tai kenenkään muunkaan mieltä musta tai tapahtuneesta.
Viimesimmät kuukaudet, kun mä oon ollu melko poissa kaikkien elämästä on ollut mulle suurimmaks osaks yhtä helvettiä. Tappelemista KELAn kanssa, sotimista sosiaalitoimistoa vastaan, unelmien murtuminen koulun suhteen, työkkärin tapa polkea itsetunto maahan. Lisäksi stressi siitä, että oon kykenemätön osallistumaan taloudellisesti yhteisen kodin hoitoon. Toi kaikki ja vielä ne muut ongelmat tekee elämisestä haasteen. Joka aamu, kun mä aukasen silmät, mä alotan sen taistelun jaksamattomuutta vastaan.
Mä luotin siihen, että vaikka mun elämäntilanteeni pakotti mut vetäytymään syrjempään monien elämästä, ei ne ystävät hylkäis mua kuitenkaan. Että kun se myrsky hellittäis ja mä oisin valmis tulee ulos sieltä suojasta, ne ystävät ymmärtäis.
Tietysti mun ois pitänyt osaltani päivittää tilannetta henkilökohtaisesti teille, mutta jotkut asiat täytyy vaan hoitaa yksin. Muiden sotkeminen mun sekosortoiseen tilanteeseeni ei olis kuitenkaan auttanut.
Se ei ollut eikä ole teidän ristinne kantaa enkä mä halua kuormittaa teitä asioilla, jotka on teidän elämästänne kaukana.
Ja joistain esteistä täytyy vaan selvitä yksin.
Tarkotus ei ollut saada ketään tuntemaan itseään hylätyksi tai unohdetuksi.
Mä pyydän anteeks, jos ja kun oon joitain mulle tärkeitä ihmisiä loukannut. Ei sen niin pitänyt mennä.
"Tiesin, et nyt on jotain arvokast kyseessä, mieti mitä voidaan saavuttaa yhessä"
_ArkiPäivänVaras_