IRC-Galleria

Kyllä mä susta välitin. Kyllä mä sua rakastin. Kyllä mä sua ikävöin niin, että sydämeen sattui. Kyllä mä sua ymmärsin. Kyllä mä halusin sua ihan vilpittömästi auttaa. Kyllä mua sattui, kun sulla on paha olla.
Kyllä, mä kadun. Kyllä, mä olen vihainen. Kyllä, mä olen poissa tolaltani.

Ja mä edelleen välitän, rakastan, ikävöin, ymmärrän, haluan auttaa ja muhun sattuu sun paha olo.

Ylä- ja alamäet me oltiin selvitty. Susta tuli mulle todella tärkeä enkä ois ikinä koskaan uskonu - saati halunnu, tän päättyvän näin.

Päätös oli yksinomaan sun, mä olisin niin kovasti halunnut taistella vastaan, mutta mun viimesetkin voimanrippeet on haihtunu tuhka tuuleen. En ole viime aikoina ollut maailman paras ystävä, mutta koskaan ei mennyt päivää sua ajattelematta. Olis pitänyt sanoa se useammin, anteeksi, etten mä tehnyt niin.

Meidän ystävyys muuttui, koska kummallakin on omat ongelmansa. Mulla ne on sekä henkisiä, että fyysisiä. Kaiken paskan keskellä olisi pitänyt jaksaa panostaa rakkaimpiinsa, mutta... mä en jaksanut. En keneenkään, et ole ainoa, jonka elämästä olen hieman pidemmän hetken pysynyt poissa.

Mä toivon, että vielä jonain päivänä sä saat elämäsi kuntoon. Että pystyt hymyillä ja nauraa, olla se iloinen, ihana pirteä itsesi, johon silloin vuosia sitten tutustuin.

Yritä kulta löytää pilvistä ne hopeat reunat, aina on jotain elämisen arvoista, vaikka se ei siltä tällä hetkellä varmasti tunnukkaan.

Toivon sulle enkelin olkapäälle pitämään susta huolta nyt, kun itse olen sun elämästä poissa.

Olet rakas. Aina.

Mulla on ollut ongelmia pääni sisällä jo pitkään. Ne on aaltoillut hyvin paljon. Toisinaan paha olo yms. pysyivät poissa pitkään, toisinaan ne taas nosti päätään. Ne asiat, joista mä olen ihmisille kertonut on vaan murto-osa kaikesta siitä, mitä mun pääni sisällä tapahtuu.

Mun paha olo ja ahdistus alkoi ekana välivuotena 2006. Mä kuitenkin selvisin siitä vuodesta ja seuraavan vuoden olin töissä. Se oli yks parhain ajanjakso mun elämässäni. Mä kasvoin paljon ihmisenä ja olin löytänyt oman polkuni.
Kuvioissa oli taas välivuosia, huono yritys muuttaa Etelä-Suomeen ja paljon oman sietokyvyn ylittämistä. Elämä tuntu merkityksettömältä ja tyhjältä.

Vuosi 2010 oli kerennyt kestää muutaman hassun viikon, kun mä tapasin elämäni rakkauden. Mä en todellakaan uskonut niin käyvän, en Sotkamossa. Mutta niin kävi ja mä sain elää uutta elämääni niiden vaaleanpunaisten lasien läpi. Mun elämäni oli marenkia ja kermavaahtoa, oikein siirappista, imelää. Mun elämäni oli lähes tulkoon täydellistä.
Mutta... vanhat ystäväni ahdistus ja paha olo palasivat kuvioihin. Noi tunteet tuntuivat vahvempana kuin koskaan ennen, mikä oli käsittämätöntä, koska mä olin oikeasti todella onnellinen. Kuitenkin mä selvisin, Markus oli ensimmäinen ihminen, jolle mä kerroin noista vuosia mulle seuraa pitäneistä piinaavista ystävistäni.

Kaikki oli siis hyvin, mä olin onnellisessa suhteessa maailman ihanimman miehen kanssa, me asuttiin yhdessä, mulla oli välissä töitä ja tulevaisuus selvillä. Vaikka noi pahan olon tunteet välillä nousikin pintaan niin mä en ollut yksin ja loppujen lopuksi ne oli helppo unohtaa.

Sitten 2011 syksyllä tuli lähtö Lapinlahdelle opiskelujen perässä. Siellä ahdistus nousi todella suureksi ja vaikka sainkin opistolta elämääni ihania ihmisiä, ei se ollut mua varten. Vaihdoin siis suppeamman tutkinnon opiskeluun. Pääsin taas Markuksen viereen yöksi, kaikki oli mahtavasti.

Kunnes sitten muutama kuukausi sitten ahdistus ja paha olo tuli todella voimakkaina. Mä olin satuttanut itseäni monesti, jotta henkinen kipu lähtisi pois. Viiltely oli taas todella monta kertaa lähellä, mutta mä muistin ja muistan edelleen, kuinka hirveän paha olo mulle tuli viiltelyn jälkeen, pahempi kuin mitä se oli ennen veitsen käyttöä. Sain siis taisteltua itseäni vastaan, vaikka veitsi olikin monesti mun kädessäni.
Ahdistus ja paha olo kasvoi ja kasvoi. Mä kerroin Markukselle aina vähän, en halunnut kuormittaa sitä omilla murheillani, en halunnut nähdä kyyneliä enkä pahoittaa toisen mieltä.
Mä rupesin suunnittelemaan itsemurhaa, ihan vakavasti. Miten ja missä sen teen. Päivä päivältä halu kuolemiseen voimistui, se tuntui ainoalta ratkaisulta.
Kuitenkin mä sinnittelin päivät eteenpäin.

Sitten 14.11.2011 maanantai aamuna mun pää vaan levisi. Kun sain silmät auki mulle tuli paniikki ja ahdistus. Huutoitkin hysteerisesti puoli tuntia sängyssä maaten, ei ollut voimaa nousta ylös. Sain kerrottua tilanteesta Markukselle, joka prinssin tavoin lähti töistä kotiin. En tiedä, miten olisin tosta päivästä selvinnyt ilman Markuksen tukea ja ymmärrystä.
Mä soitin mielenterveystoimistoon ja kerroin tilanteeni. Sieltä luvattiin keskiviikkona soitella takaisin päin. Keskeytin koulun, pään parantamis prosessin lisäksi en halua muuta stressiä enää. Iltaan mennessä olo tuntui suht normaalilta, kevyeltä. Tuntui hyvältä tietää, että tulen saamaan apua.

Tänään sieltä toimistosta soitettiin. Sain ajan ensi viikon tiistaille ja uskon pärjääväni siihen asti. Nyt kaikki läheiseni tietävät mun pään leviämisestä. Toisaalta se helpottaa, toisaalta taas ei.
Ihmisten yhtäkkinen kiinnostuminen mun voinnistani ahdistaa oikeastaan vain enemmän. Ihmiset kyselee kuulumisia enemmän kuin yleensä, ihan niinkuin mä tappaisin itseni, jos he eivät tekisi niin. Mä selvisin ennenkin hengissä, vaikka en saanutkaan juuri yhtään huomiota, miksi en siis selviäisi nytkin? En tiedä, että ovatko ihmiset huolissaan vai tuntevatko he jonkin sortin velvollisuutta. Oli kummin vain, se on outoa, uutta ja ahdistavaa. Mutta mä yritän sopeutua siihen, edes jotenkin.

Tällä hetkellä mä tunnen helpottuneisuutta, vihaa, pettymystä, ahdistusta, huolta, paniikkia ja surua. En mä koskaan uskonut, että mun pää prakaa.
Mä olen kuitenkin ylpeä, sillä mä uskalsin pyytää apua ja tulen saamaan sitä. Ja mä uskon, että kyllä tää tästä.

WUHUU! Oon huomenna yli neljäsataa euroa rikkaampi!

_{Kiitos takautuvat opintotuet!<3}

23. päivä kuluvaa kuuta se olis sitten aika alottaa kolmen vuoden pituinen taival opiskelijana.

Huhhui, hieman vähän jänskättää, myönnetään.

Eniten pelottaa ja surettaa suhteen muuttuminen kaukosuhteeksi. Damn, kolme vuotta, lomat, viikonloput ja työssäoppimiset toki miinustettuna. Silti.
Veikkaan, että monen monta yötä menee kyynelten kanssa. Ikävä tulee :<

Että semmonen viikonloppu! =)

Vaahtopippalot jätettiin suosiolla väliin, sen verran märältä touhulta näytti ulkoa päin katseltaessa ;)
Vanha kunnon Kantis siis, tanssimaan! ^^

Eilen sitten toimitinkin sylikummituksen virkaa serkkutytön ristiäisissä, Siljaksi kastettiin pikkuinen :)

Ja saldona tästä kaikesta on hirveet rakkulat jaloissa! Toisessa jalassa neljässä varpaassa ja toisessa ukkovarpaan sivussa ja on muuten niin saatanan kipeä, että! Ja Sara fiksuna muksuna tietysti onnistui vielä lyömään juurikin kyseisen varpaan kyseisen rakkulan pöydän kulmaan! Autsautsatus, on näköjään vaarallista istua murrrmelin sylissä ;)

Baaristakin sain kävellä paljain varpain himaan eikä ollu mikään helppo tehtävä, kun kivillä oli jotain mun matkaani vastaan! Auts!

En kävele enää koskaan korkkareilla, toiset kengät kiitos! 8)