IRC-Galleria

Oli jo melkein ikävä tätä koneella jumimista ja nukkumattomuutta, mitä voi kokea kun on kotona taas Berliinin 7 viikon reissun jälkeen. Kumma että siellä osasi mennä ihmisten aikoihin nukkumaan, vaikka olisi ollut siellä paljon älyllisempää tekemistäkin kuin nukkuminen. Vanhaksi vain kai siellä oli tulossa, kun oli vain väsynyt.

Sinällään ironista, kun kerrankin olisi aikaa nukkua, niin ei silloin ainakaan tule nukuttua... Minulla on suhde tietokoneen kanssa.

Kierrokset taisivat kadota sittenkin kokonaan, kun vähän aika sitten härään eteisein oven kynnykseltä seisaaltani ja en muista miten olin joutunut siihen?=/ Taidan mennä kerrankin nukkumaan (näin aikaisin)... kun elimistö ei vain enää jaksa valvoa.

Oli jo heti aamusta persiissä pieni pelko, että jonkin täytyy mennä tänään pieleen 3 tunnin yöunien jälkeen, varsinkin kun on tiedossa 14 tunnin työpäivä (joka lopulta venyi 15 tuntiseksi). En oikein ymmärrä miten voi olla mahdollista, että sain olla ainoa valokuvaaja Itä-Savon lehdessä Olavinpäivänä. Täytyy kyllä sanoa, että on melko huonoa organisointia extra-kiireisenä päivänä, jolloin käytännössä pitäisi olla 2 valokuvaajaa... keikkaa oli tunnin välein iltaan saakka ja jossain ihmeen välissä piti saada vielä kuvat käsiteltyä lehteen.

Tässä päivässä oli kuitenkin omituista, että nautin työn antamasta rääkistä jossain hämärässä mielessä. Aikataulutkaan eivät olleet tälläisenä juhlapäivänä kovin inhimmilliset, mutta ehkä tuo hyvä olo syntyi, kun tiesi, että kaikesta huolimatta pystyy ja kykenee tähän... erittäin harvinainen tunne, kun yleensä itseluottamus ei ole järin korkealla... Oli kyllä hyvä tunne, kun sai aikataulutkin pysymään turvallisesti paikoillaan ja lehti meni ajoissa Mikkelin painoon kello 22:30.

Outoa että ei vieläkään väsytä, vaikka vasta tulin töistä... taidan varmaan käydä vieläkin ylikierroksilla. Ehkä tätä piti kirjoittaa, kun tänään taas löysin uuden omituisen tunteen sisältäni... tästäkö se työnarkomania voi alkaa?

Mielenkiintoista huomata, että alkaa väsymään pikkuhiljaa 3 viikon työputken jälkeen, vaikka kuinka rakastaisikin valokuvaamista, niin ei silti jaksa sitä jatkuvan onnistumisen painetta. Onhan se tietenkin itsestäänselvyys, mutta silti kestää aikaa tajuta, että rakkaintakaan asiaa ei jaksa loputtomiin...

...paitsi pizzaa, jäätelöä, jogurttia, videopelejä jne.

On se kuitenkin melko sairasta, jos tekee 13 tuntisia työpäiviä kameran ja photoshopin parissa ja silti vielä kotona jaksaa avata photarin... lievää työnarkomaniaa sanoisin (en olisi sitä piirrettä ikinä uskonut löytäväni itsestäni).

Onneksi taitaa tulle ensimmäinen vapaa viikonloppu... jaksaa jaksaa!

Jäätelö auttaa stressiin=P

"Omia mietteitä seksifoorumilta 23.6.2006, ehkä tämä jotain ajatusta herättää."

Joskus sitä itsekin oli turhan viaton ja omasi "puhtaat" aatteet, mutta sitten huomaa, että asiat eivät mene niinkuin pitäisi ja kokee tarpeeksi paskaa... alkaa oma viattomuus siinä kadota mukana...

Miksi yrittää saada rakkautta, jos sitä ikinä saa ilman seksiä... tai tuntuu, että olisi vain parempi panna ekana... kun muuten tuntuu että elämästä saa mitään irti ihmissuhdepuolella... Ehkä joku siinä sivussa kiinnostuisi minusta oikeasti tälläisenä kuin olen.

Noh... kai minä olen vielä suht viaton, kun olen välttänyt nuo yhdenyön jutut... *sarkastinen*

Ehkä mun tyyli on vain liian suora ja ihmiset pelästyvät nopeasti... luulevat että lupaan vain tyhjää, jos kerron miltä oikeasti tuntuu... en vain osaa olla kylmänviileä... kai naiset kiinnostuisivat siten paremmin minusta...

Omassa yksinäisyydessä katsellessani yli piikkireunuksen, mietin että ehkä jopa pääsisin yli, sillä ei se voi olla liian korkea. Toisella puolella näyttää niin erilaiselta ja värikkäältä omaan harmaaseen alueeseeni nähden. Sama kai se on ylittää, jos kukaan muu ei uskalla ylittää matalaa piikkiaitaa ja tulla minun puolelleni. Mutta onko rajat vedetty tarkoituksella? Onko se sittenkään sallittua ylittää, vaikka se tuntuisikin paremmalta vaihtoehdolta? Korotetaanko aitaa, jotta lopulta minulla olisi mitään mahdollisuutta päästä ulos?

Toiselta puolelta kantautuu ääniä, joita en tahdo ymmärtää, mutta silti ne kuulostavat hyvin kiehtovilta ja kauniilta. En enää välitä rajoista ja kävelen kuin hypnoosissa kohti matalaa reunusta. Keskittymiseni herpaantuu samalla ihaillessa toista puoliskoa ja taas tuttuun tapaan revin nilkkani kipeästi terävään reunaan ja kompastun mutalammikkoon. Olisipa edes joku nauramassa minulle, kun en voi kuin nauraa katkerasti itselleni.

En ylitä ikinä enää rajaa!

...seuraavana päivänä tulen tekemään saman uudestaan, kun muistini on niin hatara...

Illalla väsyneenä raahaudun tuttuun tapaan himaan töistä/koulusta/jostain ja käynnistän koneen tylsääkin tylsemmällä Ctrl+F1 komennolla. Koneen käynnistyessä lähden hakemaan kuivaa leipäpalaa keittiöstä ja ehkä jopa maitoakin tai jogurttia. Leipäpalaa tyytyväisenä mutustellessa ajattelen tulla katsomaan, että olisiko kukaan minua muistanut. Sähköpostit paistavat nollaa, kännykkä elelee hiljaisuuttaan ja galleriasakaan ei näy ketään. Missä kaikki ovat? Housujeni päällä vain kansoittaa muutamat leivästä tipuneet muruset.

En ehkä taida olla ainut täällä, varmaan galleria on kaltaisiani täynnä, jotka zombiemaisesti tulevat kurkkaamaan, että olisiko joku jättänyt edes yhden uuden kommentin. Mutta missä vaiheessa kaikki pääsi menemään tähän vaiheeseen? Joskus pidin tätäkin paikkaa pelkkänä vitsinä. Tämä vitsi on vain muodostunut edessä ammottavaksi suureksi rotkoksi keskellä tyhjää erämaata.

Ehkä pitäisi pitää taukoa koneelta tai sitten olen vain saanut auringonpistoksen tällä kertaa.

Miksi ämpärin pitäisi olla mieluiten täysi, kuin tyhjä tai vajaa. Toisaalta ehkä kuvittelen, että täysi ämpäri ei kaadu niin helposti, kuin tyhjä tai vajaa. Tyhjää ämpäriä ei tarvitse olla täyttämässä, kun taas täyden kanssa saa aloittaa aina kaiken alusta, jos se kaatuu kolisten kyljelleen. Olisiko sittenkin parasta pitää vain ämpäriä tyhjänä, vaikka se tuntuisi ja näyttäisi paremmalta täytenä. Olo vain ei ole näin sen kevyempi.

Miksi pitää aina haluta olematonta, kun sisältä tuntuu, että jokin kuitenkin räjähtäisi tuhansiin osiin?

Olenkohan tänään muistanut juoda vettä tarpeeksi... tai sitten minulla on jogurtin yliannostus.

Elämä on outoa. Jos haluaa löytää rakkautta, löytää "ystäviä", jotka kuitenkin unohtuvat melko lyhyellä aikavälillä pois, vaikka ei välttämättä sitä haluaisi. Jos ei etsi mitään, niin silloin saattaa saada huomioita, jota kuitenkaan loppujenlopuksi edes kaipaa. Joskus tuntuu vain siltä, että valheeseen meno olisi helpompaa, kuin todellisuuden kestäminen. Ehkä olisi vain parempi nauttia valheesta?

Olisinpa tyyppimerkattu pitämään kaikista plus- ja miinusmerkkisistä ihmisistä tuplaten mahdollisuuksia, mutta ei ihmisen perusluonne voi mihinkään muuttua. Aina kun naisia luulee ymmärtävänsä, niin huomaa että ymmärtää heitä vähemmän. Mutta miksi kaikesta yksinkertaisesta muodostuu niin monimutkaista?

Olen kuitenkin löytänyt elämäni rakkauden, itseni. Tiedän miten miellyttää itseäni, enkä ole koskaan toistamieltä itseni kanssa.

Taitaa olla soittimessa jokin vika? Haluaisin vain tämän loopilla toistuvan kappaleen vaihtumaan.