IRC-Galleria

Rupesin tässä taas pohtimaan tätä pelien suuntaa. Nykyisin tuntuu siltä että peleistä tulee tekijöiden mielestä "mahtavia", jos vain pelin grafiikka saa silmät pyörälle tms. Olen omistanut tällä hetkellä miltei kaikki konsolit 80-luvun lopulta ja silti tuntuu, että Nintendo on pelivalmistajana ainoa, joka uskaltaa kokeilla uutta, ottaa riskejä ja keskittyä siihen olennaiseen, eikä pelkästään tuohon graafiseen vääntöön. Tärkein tuntuu unohtuvan välillä Sonyltä ja Microsoftilta. En kuulu sarjaan Nintendon ylistäjät, sillä omistan Sonyn ja Microsoftin koneita tälläkin hetkellä, mutta kumpikaan valmistajista ei ole oikein saanut sellaisia lämpimiä elämyksiä aikaan kuin Nintendo. Innostus vain tuntuu loppuvan lyhyeen kun pääsee ohi pelkän graafisen "oho!" -elämyksen PS3:n ja XBOX360 koneilla. Poikkeuksiakin on tullut vastaan, kuten Final Fantasy -sarja ja Oblivion (vaikka nekin tuntuvat vahvasti vääntävän noilla graafisilla ominaisuuksilla, mutta silti niistä löytyy jotain muutakin sisältöä). Anteeksi! Ei tietysti saa unohtaa tanssimattoja ja Metal Gearia!=P Kiitokset siitä kuuluu Konamille.

Nämä ajatukset lähti taas liikkeelle siitä, kun en muista milloin viimeksi olisin pelannut mitään peliä yhtä innolla kuin tätä uusinta Zeldaa Nintendo DS:llä (PSP on tällä hetkellä jäänyt pahasti pölyyntymään). Kynäohjaus tuntuu tekevän pelistä aivan uudenlaisen ja silti säilyttäen tuon nostalgisuuden. Taitaahan tuo olla jo 10. Zeldan osa mitä tehty, jos laskuissa pysyn aivan mukana. Kaikkea hienoa kyllä ne on keksineet tähän taskussa kulkevaan peliin. Peli pohjautuu aijempaan Gamecuben -peliin (Wind Waker) ja onkin graafiseltaan tyyliltään melko samanlainen. Pelissä mielenkiintoista on se mitä kaikkea kynällä ja kahdella näytöllä voi tehdä unohtamatta sisäänrakennettua mikrofonia, johon välillä pitää huutaa, että viholliset säikkyisivät ja laskisivat suojauksen (kuulostaa ja näyttää varmasti tyhmätä jos joku yksinään huutelee vaikka linja-autossa). Sankari seuraa kiltisti kynän liikkeitä ja nopeisiin liikkeisiin Link pyöräyttää miekkaa kynän kärjen mukaan. Kynällä taas piirretään mm. karttaan reittejä, joita pitkin pelin sankarin laiva seuraa uskollisesti (Oikeaa merenkäynnin fiilistä). Karttoihin voi myös tehdä muistiinpanoja kirjoittaen ym. Yksi oikein hauska idea oli pelissä se, jossa piti sulkea DS:n kansi, jotta sai ylänäytöstä leiman alanäyttön karttaan kiinni. Interaktiivisuus on käsinkosketeltavissa. Nuo mainitut jutut ovat vain pieni osa kaikesta hauskuudesta mitä tuossa pelissä voi tehdä.

Olisi hyvä, jos muutkin valmistajat ottaisivat opikseen ja keskittyisivät enemmän siihen mikä on hauskaa. Uudet ideat ainakin tuntuvat innostavan paljon. Odotan mielenkiinnolla uusinta Mariota Wii:lle ja "kuntomatto" tuntuu mielenkiintoiselta idealta Wii:lle (saa nähdä vain toimiiko se).

Onko unohdetut PC:n seikkailupelit palaamassa takaisin Nintendo DS:n voimin? Noin kolme viikkoa sitten sain näppeihini DS:n Hotel Dusk: Room 215 pelin hitusen epäluuloisen asenteen kera.

Peli kertoo Ex-poliisi Kyle Hydestä, jonka menneisyyden aaveet vievät kaiken mehun Kylen elämästä. Hän on etsinyt 3 vuoden ajan entistä työpartneriaan ja ystäväänsä, joka petti hänet ja katosi kuin tuhka tuuleen.

Kyle tekee nykyisin töitä ovelta-ovelle kauppiaana Red Crown -firmalle. Uusin keikka vie hänet pieneen rähjäiseen hotelliin nimeltä Hotel Dusk, josta hänen pitää hakea paketti ja toimittaa se tuntemattomalle asiakkaalle. Paketin sisällöstä Kylellä ei ole mitään hajua. Kyle varaa paikan yöksi ja saa sijakseen huoneen 215, joka huhujen mukaan toteuttaa toiveita.

Koko pelin ympäristö sijoittuu tuohon samaan pieneen mysteeriseen hotelliin ja sen värikkäisiin asukkeihin, joilla kaikilla tuntuu olevan joku synkkä salaisuus taakkanaan. Salaisuudet tuntuvat useimmiten liittyvän omituisesti Kylen 3 vuotta sitten kadonneeseen työtoveriin, joka "puukotti" koko poliisilaitosta selkään ja erityisesti ystäväänsä Kyleä.

Ensimmäisenä pelissä kiinnittää huomiota sen graafisen ulkoasuun, joka on täysin käsin piirrettyä ja vielä erittäin taidokkaasti. Hotellin käytävät ja huoneet ovat yksinkertaista 3D -grafiikkaa, mutta silti hyvin tehtyä tyyliltään. Pelin henkilöt tuntuvat kirjaimellisesti hyvin eläviltä ja persoonallisilta. Film Noir -tyyli puree itseeni melko hyvin, dialogi on loistavasti toteutettu ja Kylen sarkastinen asenne toimii.

Hieno idea pelissä on, että Nintendo DS -konsolia pidetään käsissä poikittain, aivan kuin lukisi rikos-dekkaria ja samalla Stylus-kynää käyttämällä keskustellaan, tutkitaan paikkoja ja ratkotaan ongelmia. Pelin ongelmat ovat varsin kekseliäitä, mutta samalla loogisia. Kosketusnäyttöä hyödynnetään välillä todella omaperäisesti. Tiedossa on siis hinkkaamista, penkomista, vääntelyä ja kääntelyä ihan sydämmen kyllyydestä kaikille seikkailun ja ongelmanratkonnan ystäville.

Pelin audio-puoli tuntuu heikoimmalta osa-alueelta muuten niin vahvassa pelissä. DS:n muisti rajoittaa paljon äänipuolta, sillä välillä keskusteluissa kaipaisi puhuttua dialogia. Onneksi dialogi on muuten niin taidokkaasti kirjoitettua, että pelkkään tekstiin osaa samaistua vahvasti. Dialogia pelissä onkin valtavasti, mutta missään vaiheessa se ei käy puuduttamaan. Musiikki tahtoo pelissä olla enemmän hissi-musiikkia, joka tuntuu melko yhdentekevältä onko se päällä vai ei. Harvat ääni-efektit ovat toimivia, kuten oven narinat, kolahdukset, puhelimen pirinät jne.

Vaikka peli sijoittuukin pieneen hotelliin ja henkilöitä pelissä ei pyöri kuin kourallinen, niin silti pelillä on mittaa noin 20 tunnin verran. Tuon ajan pelistä on kuin liimattuna kiinni selvittäessä asukkaiden ongelmia ja etsiessään kiellettyjä salaisuuksia. Suosittelen kokeilemaan peliä sängystä pelattuna ennen nukkumaan menoa... tosin unet saattavat venähtää silloin turhankin paljon myöhemmäksi. Peli toimii jopa paremmin kuin loistava kirja mahtavasti toteutetun ja mielikuvituksellisen käsikirjoitusen vuoksi. Tästä olisi ainekset jopa useampaan elokuvaan. Yksi tämän vuoden suurimmista positiivisista yllätyksistä Puzzle Questin rinnalla.

Toivottavasti tämä unohdettu genre tekisi tämän myötä suuremman come-backin valtavirroille.

Ajattelin, että jospa en tähän kirjoittaisikaan mitään. Taidan puhua enemmän asioista, joita en edes tarkoita. Puhunko liikaa kaunistellen? Sanonko asioita, joita muut vain haluavat kuulla? Sanat vain kaikuvat, koska ovat täysin onttoja. Pelkäänkö, että loukkaan? En jaksa oikein edes välittää, koska tyhjien sanojen käyttäminen tuntuu niin paljon helpommalta. Tiedän kyllä, että viritän pikkuhiljaa ansaa itselleni ja ihmisille, jotka sattuvat vahingossa reviirilleni. Totuus on harvoin kaunista.

Luvut voivat olla joskus masentavia, ne eivät valehtele. Numerot kertovat liikaa totuuksia. Tänään oli tylsää ja harrastin hiukan matematiikkaa. Sairasta eikö vain? Rupesin miettimään huvikseen paljon ihmisellä on viikkoja elämänsä aikana keskimäärin. Jos nykyinen elin-ikä on keskimäärin 78 vuotta, niin viikkoja olisi yhteensä 4056. Laskin tuossa, että olen hukannut jo niistä 1303 viikkoa. Eli käytännössä noin 32%. Mietin samalla, muuttuuko elin-iän noustessa elämän laatu, vai onko paremmat päivät jo takana? Voiko tuon edes laskea noin karkeasti, jos arvokkaimmat hetket olisivatkin jo historiaa. Itsestäni tuntuu välillä siltä, että olen hukannut jotain tai en elä tarpeeksi täysillä. Ehkä olen elänyt jo 50 %, jos myöhemmät vuodet eivät olakaan saman arvoisia? Ehkä se vain tarkoittaa, että minun pitäisi nostaa omia elinolosuhteita paremmaksi. En tosiaan tiedä mikä niissä olisi vikana, mutta voidaanko sitä olla koskaan täysin tyytyväisiä mihinkään? Mutta miksi pitäisi tyytyä vähempään?

Ehkä joku minua reilusti vanhempi henkilä katsoo kiikkustuolissa läppäri kourassa (jos kukaan nyt lukeekaan tätä), että kirjoittaapa tuo nuori pöhköjä. Myönnän että pari ruuvia minulta on kyllä jo tippunut (tai niitä ei ole ollut koskaan).

World of Warcraft lunasti absoluuttista aikaa 3/4056 elämästäni (vaikka oikeasti se olisi ehkä 10/4056 luokkaa), jos olisin palannut tuota aivan putkeen ilman unta ja ruokaa. Tuli mielenhäiriö ja lopetin tuon pelin pelaamisen. Rupeaako sen jälkeen elinolosuhteet paranemaan? Onko mulla sit Elämä?

No tulipa sitten sekoiltua, kun menin ostamaan melko kalliin AnySee E 30 C Plus digi-vastaanottimen kaapeliverkkoon (liitetään yksinkertaisesti USB:n kautta), mutta ainakin toimii loistavasti. (vasta verkkokaupasta tilattu antenni-verkkoon soveltuva kortti lensi palautuksena) Tulipahan tänään myös selväksi, että miksi kaapeliverkkoon on niin vähän vastaanottimia. Ilmeisesti kaapeliverkko on melko harvinaista maailmalla, joten johtuu yksikertaisesti siitä, että markkinat ovat pienet moisille laitteille... Ei Suomessa taida olla tarpeeksi väkeä.

Itseäni miellyttää kovasti tuon AnySee:n helppokäyttöisyys. Onhan tuossa kortinlukia maksullisia kanaviakin varten, mutta tuskinpa niitä tarvitsen. Time Shift toiminto on loistava, kun voi aina jatkaa siitä mihin jäi... ja epg -elektroninen ohjelmaopas on näppärä... voi tuolta kautta ajastaa nauhoitukset.

Kuvan laatu on hyvä ja äänenlaatu on loistava... olisi mielenkiintoista nähdä miten teräväpiirtolähetykset toimii, harmi vain että niitä ei täällä taida tulla. Tätä pientä hitusen kallista laatikkoa tietokoneeseen on helppo suositella.

http://www.anysee.fi/

Menin ostamaan sellainen PCI-väyläisen digi-kortin tietokoneeseen. Virittelin sitä koneeseen tyytyväisenä päänsärystä huolimatta. Lopulta kun kortti oli paikoillaan, ajurit ja muut tilpehöörit asennettuna päätin koeajaa korttia, joka on lujaa saksalaista laatua. Perkule! Missä helvetissä on signaali? Lukemat vain näyttää nollaa prosenttia? Pitkän pähkäilyn jälkeen kävi ilmi, että kortti on DVB-T, eli kyisenen kortti oli antenniverkkoon ja silti vänkään sitä kaapeliverkon alueella... ja mie luulin että noi kortit ovat ihan universaaleja, että tietokoneessa olisi mitään väliä minkä palikan siihen hommaa... miksi minunkin pitää kaikki oppia aina kantapään kautta?

http://www.verkkokauppa.com/popups/prodinfo.php?id=1539

Pitää vain kummastella, miksi valmistetaan niin vähän DVB-C kortteja, jotka kävisi kaapeliverkkoon. Noh... En viitsi edes ostaa tuota kaapelikorttia, kun lukenut yhdestäkin vain pahaa... ei rohkeus enää riitä. (Tosin tuo AnySee:n kortti vaikuttaisi Terratec-korttia luotettavammalta... mut onhan tuossa hintaakin kohtuudella) Eipä sieltä telkkarista ole koskaan tullutkaan mitään... ollut ilman telkkaria jo useampia vuosia, niin miksi ihmeessä sitä sitten edes ajattelin laittaa näkymään.

Varmaan väärät lääkkeet? Syytetään niitä...

Oli jo melkein ikävä tätä koneella jumimista ja nukkumattomuutta, mitä voi kokea kun on kotona taas Berliinin 7 viikon reissun jälkeen. Kumma että siellä osasi mennä ihmisten aikoihin nukkumaan, vaikka olisi ollut siellä paljon älyllisempää tekemistäkin kuin nukkuminen. Vanhaksi vain kai siellä oli tulossa, kun oli vain väsynyt.

Sinällään ironista, kun kerrankin olisi aikaa nukkua, niin ei silloin ainakaan tule nukuttua... Minulla on suhde tietokoneen kanssa.

Kierrokset taisivat kadota sittenkin kokonaan, kun vähän aika sitten härään eteisein oven kynnykseltä seisaaltani ja en muista miten olin joutunut siihen?=/ Taidan mennä kerrankin nukkumaan (näin aikaisin)... kun elimistö ei vain enää jaksa valvoa.

Oli jo heti aamusta persiissä pieni pelko, että jonkin täytyy mennä tänään pieleen 3 tunnin yöunien jälkeen, varsinkin kun on tiedossa 14 tunnin työpäivä (joka lopulta venyi 15 tuntiseksi). En oikein ymmärrä miten voi olla mahdollista, että sain olla ainoa valokuvaaja Itä-Savon lehdessä Olavinpäivänä. Täytyy kyllä sanoa, että on melko huonoa organisointia extra-kiireisenä päivänä, jolloin käytännössä pitäisi olla 2 valokuvaajaa... keikkaa oli tunnin välein iltaan saakka ja jossain ihmeen välissä piti saada vielä kuvat käsiteltyä lehteen.

Tässä päivässä oli kuitenkin omituista, että nautin työn antamasta rääkistä jossain hämärässä mielessä. Aikataulutkaan eivät olleet tälläisenä juhlapäivänä kovin inhimmilliset, mutta ehkä tuo hyvä olo syntyi, kun tiesi, että kaikesta huolimatta pystyy ja kykenee tähän... erittäin harvinainen tunne, kun yleensä itseluottamus ei ole järin korkealla... Oli kyllä hyvä tunne, kun sai aikataulutkin pysymään turvallisesti paikoillaan ja lehti meni ajoissa Mikkelin painoon kello 22:30.

Outoa että ei vieläkään väsytä, vaikka vasta tulin töistä... taidan varmaan käydä vieläkin ylikierroksilla. Ehkä tätä piti kirjoittaa, kun tänään taas löysin uuden omituisen tunteen sisältäni... tästäkö se työnarkomania voi alkaa?

Mielenkiintoista huomata, että alkaa väsymään pikkuhiljaa 3 viikon työputken jälkeen, vaikka kuinka rakastaisikin valokuvaamista, niin ei silti jaksa sitä jatkuvan onnistumisen painetta. Onhan se tietenkin itsestäänselvyys, mutta silti kestää aikaa tajuta, että rakkaintakaan asiaa ei jaksa loputtomiin...

...paitsi pizzaa, jäätelöä, jogurttia, videopelejä jne.

On se kuitenkin melko sairasta, jos tekee 13 tuntisia työpäiviä kameran ja photoshopin parissa ja silti vielä kotona jaksaa avata photarin... lievää työnarkomaniaa sanoisin (en olisi sitä piirrettä ikinä uskonut löytäväni itsestäni).

Onneksi taitaa tulle ensimmäinen vapaa viikonloppu... jaksaa jaksaa!

Jäätelö auttaa stressiin=P