Tämä huomio ihan vaan siksi, että mun suosikkiyhtyeeni tekee välillä aika paskoja biisejä. Mutta mä annan ne anteeksi, 'cause this is a lifelong relationship, baby.
Toinen asia: Ei ole olemassa mitään ylöskirjoitettua sääntöä, että kaikkien kappaleiden tulee kestää se 3½ minuuttia. Kukaan ei tuomitse, jos biisin sisältö venyy vain päälle pariin minuuttiin; ei ole mitään tarvetta väkisin änkeä sitä ekstra minuuttia vielä jatkoksi, jos sen ainoana tarkoituksena on saada kappale venymään pidemmäksi.
Olen siis kuunnellut Manic Street Preachersin uusinta albumia, Postcards from a Young Man, ja vaikka mä rakastin sitä levyä suunnattomasti ekasta kuulemasta lähtien, niin jotkut biisit on venytetty turhan pitkiksi ilman mitään kunnon syytä. Yksi niistä on Golden Platitudes; siinä parin minsan merkin jälkeen mä aina odotan sen biisin tulevan päätökseensä, ajattelen kuulleeni kaiken tarpeellisen mitä sillä on annettavana, mutta sitten tulee ikuisuuden ajan sitä prkln "La la la laa laa laa" kuorolaulua, mikä ärsyttää mun korvia suunnattomasti.
Mutta yllä mainittu levy saa The Best Album Cover of the Year-palkinnon.
(It's fuckin' Tim Roth, goddamnit!)
