IRC-Galleria

Kun istuu neljän aikaan aamuyöstä tietokoneella silmät ristissä ja tutkiskelee deviantartia, niin välillä eteen osuu mahtavia löytöjä. Tässä kolme omaksi klassikoksi päätynyttä artistia, joiden tekeleet saa välillä kahvin purskahtamaan sieraimista. Hope you like them too ;)



1. Rimfrost
Link to deviantart: http://rimfrost.deviantart.com/
Main Characters: Maria McMorbid and Rip McScythe.



2. humon
Link to deviantart: http://humon.deviantart.com/
Name: Scandinavia and the World
Main Characters: Sweden, Denmark and Norway.


3. f0xyme
Link to deviantart: http://f0xyme.deviantart.com/
Name: The Adventures of Emo Boy
Main Characters: Emo Boy, Goth Man and Preppy Girl.

"I'm tired of being around men all the time. I'm going to start a band called Skirt with three girls and I'll play the guitar and sing backing vocals in drag. I went window shopping when I was in New York, saw a lot of amazing dresses."
- Brian Molko


Placebon eilinen keikka oli mahtava ja päihitti 2007 vedon, koska silloin oli istumapaikat, meinaten ettei tanssiminen ja yleinen mukana fiilistely oikein toiminut. Mmmh, nyt pääsi pomppimaan ja tanssimaan ja paljon hikisiä ihmisiä ympärillä. Kyllä se on se vaatteisiin tarttunut hajujen kirjo mikä tekee keikan fiiliksen.

Lähdettiin 12.30 ajamaan Ropzumanin kanssa Porista Helsinkiin. Perillä 16.30, pakkasessa jonottamista kaksi ja puoli tuntia, lavan edessä kolmannessa rivissä odottamista päälle kaksi tuntia, parin tunnin upea setti, paitastandille jonottamista n. puolituntia, Porissa takaisin 4.30.

Toisin sanoen oltiin reissussa 16 tuntia, joista kahdeksan kului ajamiseen, seitsemän non-stoppina seisomiseen ja tunti ruokailu-, kahvi- ja tupakkataukoihin.

Roadtrips are The Best Thing Ever.

Siinä Jäähallin edessä jonottaessa tein huomion, että n. 90% Placebon suomalaisfaneista on tyyliä "boheemit runoilijatytöt"; kaikki näytti toistensa kopioilta isojen pipojensa, huiviensa, silmälasiensa, pillifarkkujensa ja tennareittensa kanssa ja meinasi iskeä sama ahdistus kuin sen yhden kerran kun olen Kinossa käynyt enkä pystynyt erottamaan niitä lukuisia bilehile-muijia toisistaan.

Kind of like Hitchcock's "Birds". Extremely spooky.

Voisin valittaa pitkään taas siitä, kuinka kaikki muut on LIIAN PITKIÄ ja laulaa liian äänekkäästi Englantia huonosti ääntäen ja hiukset on liian isoja ja tulee mun suuhun ja kaikilla on pahanhajuista hiuslakkaa. Mutta se on nyt on joka ikinen kerta aivan sama juttu, niin keskitytään keikan loistavuuteen.

Brian oli oma hyvännäköinen itsensä, Stefan oli ajanut hiuksensa siiliksi (luopuen siitä kammottavasta tupeen-näköisestä hökötyksesta) ja Steve oli paidaton tatuoitu ihanuus rumpujensa takana. Stefanin kokohopea puku oli loistavinta ikinä. So, so shiny.

Kolme ekaa vetoa olivat rockimpia otoksia Battle for the Sunilta: For What It’s Worth, Ashtray Heart ja Battle for the Sun. Niistä siirryttiin Sleeping With Ghostsiin, mikä yllätti aikasella soitollaan. Uskomattoman kaunis kappale ja Brian vetää sen aina niin tunteella että olisi pettymys, jos se joskus jäisi kokonaan pois settilistalta.

Tämän jälkeen seurasi Speak in Tongues ja Follow the Cops Back Home, jotka jatkoivat SWG:n rauhallisempaa tunnelmaa. Iisimmän fiilistelyn jälkeen räjähtivät soittoon Every You Every Me ja Special Needs. Hittisuosikkeja, jotka saa yleisön aina ekstaasiin. EYEM:n tahtiin on hyvä tanssia.

Breathe Underwater jatkoi taas kovaa BftS:n meininkiä ja sitä seurasi sujuvasti Because I Want Youn uudelleen sovitus Angkor Watin keikalta. Jokainen Angkor Watin sovituksista on onnistuttu hyvin muokkaamaan rauhallisiksi versioiksi, mutta oli se ihan eri asia kuulla biisi livenä kuin mitä se on DVD:ltä katsottaessa. Kaunis, kaunis kappale. Brian pohjusti sitä infolla ihmiskaupasta.

Twenty Yearsinkin sovitus oli jälleen aivan uusi ja kenties yksi parhaimmista. Erittäin funky.

Ja taas uusinta materiaalia, Julien ja The Never-Ending Why. TN-EW on kestosuosikki ja olin koko ajan toivonut kuulevani Julienin illan aikana, eli toiveiden täyttymyksiä molemmat.

"Now that's it's snowing in your brain even ten will not placate you. This ain't no cure for the pain. This avalanche will suffocate you."

Blind, Devil in the Details, Meds ja Song to Say Goodbye. Olisivat voineet jättää Medsin aikaset hitit vähemmälle ja soittaa vanhempaa materiaalia enemmän, mutta kyllä mulle kaikki kelpaa.

Encoreissa (Mendelssohn), Bright Lights, Special K ja Bitter End. Kaksi jälkimmäistä jälleen kestosuosikkeja ja pada papa padadaa on aina yhtä kiva huutaa.

Toisessa encoress Infra-Red ja Taste In Men. Gay-dance on tainnut jäädä kokonaan historiaan, mutta TIM toimii aina ja on very, very dancable.

Stefan on niin prkln kukko kun se tulee aina siihen aivan lavan reunaan ja työntää pelvistään eteenpäin basson takana ja keimailee. Siitä oikein näkee, kuinka se nauttii siitä kun kaikkien huomio kiinnittyy siihen ja pikkutytöt yrittää nylkyttää sen jalkaa. Irstas, irstas mies.

Ropzu sano, että Steven kapula osui sitä melkein päähän. Kirosin, että miksei se ottanut sitä, mutta se selitti että hysteeriset 16-vuotiaat tytöt on liian kova pala sille.

Olisin halunnu standilta ostaa mukin, kun mun kahdesta kahvikupista toinen on mennyt rikki kahvasta, niin tarttisin korvaajan. Hidasta palvelua siinä kohdin missä olin, niin ne ehti loppumaan. Hommasin sitten julisteen, kun rahatilanne sen verta huono, ettei pysty 25€ paitoihin tuhlaamaan. Voi niitä sitten myöhemmin tilata netistä.

Autoon istuutuminen oli ORGASMISTA. Selkä meni niin kipeäksi tuntien seisomisesta, että pelkäsin etten enää ikinä pääse nousemaan ylös kun viimeinkin istahdin.

Käytiin paluumatkalla syömässä, mun ensimmäinen ruokailuhetki koko päivänä. Ei ollut kyllä mikään järin hyvä vege-pizza, mutta saatiin isot kahvit kaupanpäälle. Ei ole kofeiini sitten maistunut pitkään aikaan niin hyvältä.

Ja kaikkein tärkein: Roadtrip Songs! On se hyvä, että matkakumppanillakin on mahtava musiikkimaku, niin ei tarvitse tapella soitettavista biiseistä. Tässä parhaimmistoa:

"Joisit sinäkin Jouni enemmän sitä viinaa."
"Juonhan mie, mutta ei taho se viina enää nousta päähän. Pitää varmaan sekaantua huumeisiin."


En tiennyt, et vinyylisoittimienkin suhteen löytyy jonkinsortin eksperttejä, jotka tietää kaikesta kaiken ja pystyy pulisemaan niistä ummet ja lammet kielellä, josta ei normitiedon haltsaava ihminen ymmärrä hölkäsenpöläystä. Mutta niitä löytyy ja keskustelupalstakokemus oli yhtä hämmentävä, kuin veljen olan yli rumpalit.net sivuston lukeminen. Toisin sanoen en saanut mitään selkoa asiaan, että mikä olisi hyvä ja suht edullinen soitinvaihtoehto korvaamaan pikkuveljen vanhan, joka on nyt omassa käytössä. Se on meinaten paska; ei soita 7" levyjä loppuun jos kappale on "liian pitkä" (yli 3.5 minuuttia) ja kaiuttimet on sisäänrakennetut ja omaa maailman paskimman äänentoiston. Tuunasin harvinaisen tyylikkäät kuplamuovikerrokset niitten eteen, mutta ei se paljoa auttanut.

Musiikkia, musiikkia. Siinä missä miehet (kyseenalaisten) tutkimusten mukaan ajattelee seksiä joka seitsemäs sekunti, niin mä ajattelen yhtä usein musiikkiin liittyviä asioita (ja vitut, useammin). Bändien ja eri musiikkilajien ympärillä oleva kulttuuri on älyttömän valtava ja siihen saa niin helposti kulutettua kaiken aikansa.

Mä menen aina helvetin vaikeaksi, jos joku sanoo: "oi, ei mulla ole lempibändiä, en mä oikein välitä musiikista". Siis mitä vittua? Koko lause on itsessään ihan luonnoton ja saa vuorostaan taas mut ajattelemaan "ei toi tyyppi voi olla terve, se on varmaan sarjamurhaaja tai jotain".

Mistä helvetistä tollasen ihmisen kanssa edes juttelisi? On tasan kaksi asiaa, joista mä voin puhua tuntikausia ja vielä jopa nauttia käydyistä keskusteluista: musiikki ja elokuvat. Ja, okei, mä olen vuosien saatossa hyväksynyt sen, että suurinosa ihmisistä on täysin tietämättömiä elokuvien maailman suhteen, mutta jos jätetään musiikkikin pois, niin käy huone aika hiljaiseksi.

Elän mä silti niin paljon erilaisemmassa maailmassakin kuin mitä monet muut. Kolme vuotta ammattikoulussa kuuntelemassa keskusteluja meikeistä, Lacoste-kengistä, uusista laukuista (Sokkarista, ei tää ollut ku seitkyt euroo), suomirapista , Kinosta, Lalliksesta (siel esiintyy Cheek!), kuka on milloinkin "ihan huora muija" ja kuka ei, keskusteluja evoluutioteoriasta ("Kyl mä uskon, et Jumala loi maailman, ku jos evoluutio pitäs paikkansa, niin millai mitään apinoita tai krokotiilejä vois enää olla, ku eiks niittenkin pitäs olla sit kehittynyt?") ... Oikeasti.

Mä en ole oikein varma, että mikä tässä on pointtina tai johtopäätöksenä. Kaiketi se, että edellä mainitun lainauksen pitäisi olla tarpeeksi suuri syy alkaa kontrolloimaan sitä, että kuka saa synnyttää/siittää mukuloita.
Ja jos ihmiset on kiinnostunut eri asioista kuin mä, niin ne on automaattisesti sarjamurhaajia. Period.

"Okay, and the winner is..."
"The winner is, best alternative act..."
"PLACEBO!"



*heiluttaa party-huiskua* Fuck, toi oli niin "in your face!". Itekin olin skeptinen ja mietin "vitut, Muse sen kuitenkin voittaa". Mukavaa, että EUROPE Music Awardsissa voittaa joskus joku eurooppalainenkin bändi.

Kyllä, mä oikeasti pompin istueltaan siinä sohvalla. Ja kiljahtelin. Nolosti.

Brian: "Say hi, Steve!"
Steve: "Hi!"
Brian: "He's from America, he's very excited."

Steve on niin helvetin Sunshine, aivan ihanan hymyilevää sorttia. Ja Molko jaksaa kiusoitella sitä, oli tilanne mikä tahansa.

Brianin ja Peten pitäisi ruveta kaveeraamaan, molemmat lyhyempää sorttia, säästysivät niskakivuilta. (Ja tietysti tämä väännetään slashiksi. Ei saa tukehtua maitoonsa.)

Repeilin Katyn Kanye läppää ihan helvetisti. Ja Beyoncen esitys oli huono. Biisin miksaus? Esityksen lopetus? C'mon. En muutenkaan erityisesti nauti katsella ihmisiä, jotka myy "musiikkia" alastomuudella, mutta toi nyt oli jo kokonaisuudessaan surkeaa.

Oi, voi helvetti, Hasselhoff! Mies oli todellakin käyttänyt hyväkseen ilmaista baaria. Tää oli käänteinen Winehouse-tilanne; Amy menee mykäksi, David pulisee kuin lähikapakan mukavampi juoppo.

Ja Bono. Bono, Bono, Bono. There's an anniversary for the Fall of the Berlin Wall? Bono The Super Saint will be there to mark the day!

Tässä vaiheessa voisi kysyä, että miksi helvetissä mä katson MTV:n palkintogaaloja, kun 95% esiintyvistä/ehdolla olevista/palkintoja jakavista ihmisistä edustaa musiikkia, josta mä en välitä.

Voihan sitä kysyä.

Mutta siis, Placebo, voitti. Aivan mahtavaa!

"Candy apples and razor blades
Little dead are soon in graves
I remember Halloween"

Eilen oli mahtia. Porukkaa tuli hyvin paikalle ja olin aivan haltioissani, että niin moni oli jaksanut pukeutua ja panostaa asuihinsa. Stressaan jo valmiiksi ens vuoden takia, koska tykästyin niin paljon tämän kertaiseen asuuni, etten oikein tiedä mitä seuraavaksi keksis.

Saatiin boolit hyvin tuhottua ja suklaaleivokset meni kaupaksi. Ei ollut onneksi ketään musiikkinatsia paikalla sotkemassa mun tarkoin valittua ja järjestettyä mix CD:tä.

Miten kävelin Kaapista kotiin pelkät verkkosukkikset jalassa? No idea. Aamusti paniikki, et muistinko ottaa piilarit pois (muistin). Lakanat ihan punaset tekoverestä ja näytin pahoinpidellelty kun hiuksissa ollut tahna oli kovettunut punasiksi paakuiksi.

Nyt on krapula ja sormet ei toimi yhteen aivojen kanssa. Ihan hullua yrittää kirjottaa.

Tuli paljon otettua kuvia, niitä esille ja osallisille jakoon kunhan saan taas kameran kaveeraamaan tietokoneen kanssa.


THE ULTIMATE HALLOWEEN MIX CD
By Melina

Rob Zombie – Call of the Zombie
White Zombie – I, Zombie
AFI – Halloween
Misfits – I Turned Into a Martian
Tiger Army – Nocturnal
Danzig – Not of This World
Rob Zombie – Superbeast
HIM – Your Sweet Six Six Six
Volbeat – Mr. And Mrs. Ness
Type O Negative – Black No. 1
Rob Zombie – Dragula
Son of Sam – Evernight
Rob Zombie – How to Make a Monster (Kitty’s Purrrrformance Mix)
Tiger Army – Incorporeal
AFI – The Boy Who Destroyed the World
Marilyn Manson – This is Halloween
Rob Zombie – Living Dead Girl
Tiger Army – Power of Moonlite
AFI – Totalimmortal
Tiger Army – True Romance
Metallica – Die Die My Darling
HorrorPops – Kiss Kiss Kill Kill
Type O Negative – Halloween In Heaven
Misfits – Dig Up Her Bones
HorrorPops – Hitchcock Starlet
Misfits – Mommy, Can I Go Out and Kill Tonight?
Tiger Army – Moonlite Dreams
Son of Sam – Purevil
Misfits – Skulls
Megadeth – You’re Dead
Misfits – Astro Zombies
Misfits – We Bite
Bauhaus – Bela Lugosi’s Dead
Misfits – Braineaters
Tiger Army – Last Night
Fear – Fuck Christmas
Ramones – Pet Sematary
AFI – Demonomania
AFI – Last Caress
Buffy the Vampire Slayer Theme Song
Earshot – Headstrong
Evanescence – Even in Death
Trapt – My Little Box
Jay Gordon – Slept So Long
Korn – Dead Bodies Everywhere
Gerard McMann – Cry Little Sister
Static-X – Cold
Wayne Static – Not Meant for Me
Stephen Sondheim – Epiphany
The Cure – Burn
Tiger Army – Oogie Boogie’s Song
VNV Nation – Darkangel

And here I was worrying 'bout the amount of breasts when really I should be depressed by the lack of cock...

Kaverin tuparit.

Olvia, punkkua, boolia.

Tilataksilla Kaappiin.

Kahden euron kolikoilla biisejä soimaan jukeboxista; Tiger Armya, Rancidia, NINiä jaaa...jotain. Joy Divisionia? NOFXia, ehdottomasti.

Käteisvarat palamaan tiskillä.

Porukkaa ihastuttavat puna-valko raidalliset tötsät päässään juhlimassa kolmekymppisiä.

Kaverin sammuminen.

Taksilla veljen luokse.

Nukahtaminen sohvalle CD-soitin ja telkkari päällä.

Herääminen yhdeltätoista.

Krapula.

Placeboa.

Olvia ja punkkua vielä jäljellä. Rahaa ei niinkään.

Viiden tunnin päästä töihin.

Tuli keikkapukeutumisesta juteltua tänään kavereiden kanssa krapulapäissämme. Yhteisymmärrykseen ei päädytty (do we ever?), mutta ajattelin kirjoittaa oman kantani ylös että pysyisi ajatukset kasassa.

Eli oma mielipiteeni oli, ettei keikalle mennessä tule pukea ylleen sen yhtyeen bändipaitaa, jota on menossa katsomaan. Kaverin ajatus oli, että hän ei näe mitään vikaa siinä, että laittaisi Anthraxia katsomaan mennessään päälleen bändin puna-musta raidallisen paidan, koska se on kerta hieno.

Okei, jokainen tietysti pukeutuu juuri niin kuin haluaa, mutta mulla on ihan tietyt perustelut omalle mielipiteelleni:

Ensinnäkin, se on mielikuvituksetonta. ”Hei, menen keikalle, mitähän pukisin päälleni? Sen yhtyeen paidan tietysti!” Jos lähtee ihan normaalina iltana kavereiden kanssa ulos, baareihin tai mihin vain, ja pitää yllään bändipaitaa, niin on hyvät mahdollisuudet että joku täysin tuntematon tunnistaa yhtyeen jota ylpeänä esittelet, ja siitä voi lähteä hyvinkin mielenkiintoinen keskustelu alulle.

Mutta jos olet jo valmiiksi yhtyeen keikalle, niin onko se silloin mikään yllätys kenellekään, että pidät bändistä? ”Odotas, onko toi Placebon paita? Sä tykkäät siitä? En olisi ikinä uskonut, vaikka ollaan molemmat niiden keikalla!” Eikö itse keikalla paikalla oleminen ole jo tarpeeksi suuri vinkki siitä, että ehkä kenties saattaisit pitää esiintymässä olevasta bändistä? Tarvitseeko se todellakin vielä paidan asiaansa vahvistamaan? Vai onko ideana yrittää saada itsensä näyttämään ”paremmalta” ja ”isommalta” yhtyeen kuuntelijalta kuin muut, koska sattuu omistamaan bändin oheistuotteita?

Paljon mielenkiintoisempaa olisi, että The Curen keikalla näkisi jonkun päällä vaikkapa The Jesus And Mary Chainin paidan. Itse ainakin voisin mennä juttelemaan, sillä tämä ihminen pitää selvästi ainakin kahdesta samasta bändistä kuin mitä itsekin kuuntelen, ja tuollainen mielipiteiden matsaaminen on aina hyvä alku kaikelle, niin keskusteluille kuin ystävyydellekin.

Mutta tämäkään ajatus ei ole aukoton, koska ”this is the one and only truth” –kanta olisi erittäin tylsää.

Olin kaverin kanssa Montussa kaksi vuotta sitten katsomassa Appendixiä ja omaa silmää piristi nähdä 40-50-vuotiaita punkkarimiehiä, joilla oli päällään yhtyeen kuluneita, repeytyneitä ja ilmastointiteipillä paikattuja paitoja, jotka he olivat ostaneet käydessään keikoilla omassa nuoruudessaan. Saattaa toki johtua vain mieltymyksestäni kaikkeen old schooliin, mutta se oli jotenkin mahtava tunne että näki itseään niin paljon vanhempien ihmisten vieläkin liputtavan yhtyettä, jota he kuuntelivat jo vuosia sitten ollessaan itseni ikäisiä.

DF’n kuuluvien ihmisten kanssa keskustelin myös asiasta, ja sieltä nousi ihan mielenkiintoinen pointti esille; jotkut pukevat pelkästään DF’läisille saatavilla olevia paitoja päälleen keikoille, koska siten he tunnistavat muut samaan clubiin kuuluvat.

Onhan tuokin tapa erotella ihmisiä siinä missä mikä tahansa muukin keino, mutta mielestäni tällainen menee paremmuuden tunteen hakemisen puolelle ja vaikuttaa itsensä nostamiselta muiden bändistä pitävien yläpuolelle. ”Omistan DF-paidan, kai kaikki huomaa kuinka suuri fani olen?” Tokihan se on mahtavaa, että on ylpeä siitä mihin kuuluun, mutta eikö edes keikalla ollessa voitaisi olla vain joukko tasavertaisia ihmisiä, jotka ovat tulleet paikalle osoittamaan kiintymystään ja arvostustaan yhtyeellä ilman, että sielläkin tarvitsisi jaotella ja koittaa tunnistaa kuka pitää yhtyeestä enemmän kuin toinen?

Jos tuntee tarvetta yrittää painottaa sitä kuinka paljon jokin asia merkitsee itselle, niin paljon mielenkiintoisempaa olisi tämä rakkaus tatuoituna iholle. Paitoja tulee ja menee ja niitä voi vaihtaa samaan tahtiin mielipiteittensä kanssa, mutta tatuointi on pysyvä osoitus asioista, joita pitää itselleen tärkeänä.

Kun mä olin erittäin nuori, varmaan n. kuusi vuotias, ja meidän perhe asui vielä vanhassa kämpässä, niin siellä oli "lastenhuone" - valtavan talon pienin tila, jossa säilytettiin kaikkia meidän leluja ja askartelutarvikkeita.

Ovensuun vastakkaisella seinällä oli monta korkeaa, seinään upotettua kaappia ja niiden yläpuolella pienemmät kaapit katonrajassa. Ainut huonekalu jonka mä muistan on matala punainen askartelupöytä.

Kerran istuin siinä huoneessa yksin, hengailin askartelupöydän päällä tehden jotain, kun mä kuulin erittäin selvästi ja kirkkaasti kimeää, perus noita-akkamaista ilkeää naurua tulevan niistä ylempänä olevista kaapeista. Säikähdin ihan vitusti ja paniikissa juoksin nopeasti pois. Etsin nuoremman isonsiskoni ja sille selitin hengästyneenä (ehkä vähän itkien?) mitä olin kuullut, mutta se vaan taputti päälaelle ja kutsui sitä "vilkkaaksi mielikuvitukseksi". Mä en uskonut sitä hetkeäkään, sillä se ääni oli yhtä selvä kuin jos kuka tahansa nauraisi samassa tilassa missä itse on, mutta en sitten enempää inttänyt asian suhteen. Meni todella kauan aikaa ennen kuin uskalsin olla yksin siinä huoneessa.

Mä en ollut pitkään aikaan muistanut koko asiaa, enkä pitänyt sitä mitenkään mainitsemisen arvoisena, mutta joitakin viikkoja sitten oltiin isoveljen kanssa kavereiden luona ja tuli keskusteltua "mystisistä kokemuksista". Kerroin tarinani tyttökaverilleni ja se katsoi mua hassusti ja kysyi: "Ai samanlainen nauru minkä veljes oli kuullut?"

Mulla ei ollut hajuakaan mitä se tarkoitti, ja kun veli tuli parvekkeelta tupakalta se valaisi mua kertomalla, että sillä oli ollut nuorena samanlainen tilanne samassa talossa, mutta ei se ollut ikinä viitsinyt mainita siitä kenellekään.

Freaky shit.

Vai että oikeen BLOGImerkintä. Saanko jauhaa paskaa?

Tota, tota... Sain justiinsa levitettyä Manic Panicin Flash Lightning® värinpoiston päähän.

..IT BURNS!!!!

Mutta hienojen hiusten takia sopii käydä läpi muutamat tuskan tunnit.

Uskalsin vasta eilen siirtää Crash Loven CD:t tietokoneelle. Aiempana esteenä oli pelko, että koneelle rippaaminen varastaisi osan levyn sielusta, mutta pääsin siitä yli Ramin pari kertaa nimiteltyä mua idiootiksi.

Leffajulisteet tuli tänään from-the-Great-Great-Britain ja ne on LIIAN ISOJA (in true Caps Lock fashion). Pitää muuttaa omaan kämppään. Jos ei muuten, niin olisi edes enemmän seinätilaa.