Stay (2005)
Satakunnan Kansan pääkirjoituksessa oli tämän päivän lehdessä aiheena suomalaisten itsemurhat. Artikkelin mukaan Suomessa tapahtuu n. 1000 itsemurhaa vuodessa, meidän nuoret on irlantilaisten ohella EU-maiden itsetuhoisempia ja itsemurhien kokonaismäärällä rankkaudutaan kolmanneksi heti Unkarin ja Liettuan jälkeen.
Kyllähän se tiedetään, että suomalaiset on helvetin pahoinvoiva kansa, mutta harvoja se kiinnostaa isommassa mittakaavassa. Päättäjät välittää enemmän yleisestä imagosta, jonka ansiosta Suomi todettiin maailman parhaaksi maaksi asua. Onhan se hienoa että meillä on kaikki näennäisesti hyvin; ilmainen koulutus ja kouluruoka, valtiontuet, keltään ei evätä pääsyä sairaalaan rahanpuutteen takia. Mutta paljonko nämä seikat sitten painaa, kun itse ihmiset on masentuneita ja ketään ei voi hyvin?
Meidän mielenterveydenhoito on alaluokkaista. Tunsin joskus itseäni vuoden vanhemman tytön, joka kärsi anoreksiasta ja sille oli lähes mahdotonta päästä minnekään hoitoon. Sitten vasta alettiin välittämään, kun se oli niin huonossa kunnossa että sen sydän pysähtyi, kun elimillä ei ollut enää energiaa toimia.
Ja toinen esimerkki alaikäisestä tytöstä joka kärsi bulimiasta ja sen vanhemmat pisti sen terapiaan. Terapeutin neuvo oli tämä: "Sä olet vain huomionkipeä. Lopeta se."
Kyyninen välinpitämättömyys on yleinen tapa jolla mielenterveyshäiriöistä kärsivät nähdään ja siksi moni ei edes viitsi hakea apua huonoon oloonsa. Kuka haluaa sanoa "vihaan elämääni ja haluan tappaa itseni", jos siitä seuraa vain ylenkatsetta ja olankohautuksia?
