IRC-Galleria

Mikä on oikea määritelmä taiteelle? Tämä ikuisuuskysymys tuntuu nousevan aina sillontällön esiin. Tällä kertaa Perussuomalaiset ottivat tähän kantaa ja aloittivat ehkä hieman typerän keskustelun. He varmasti tietävät itsekin, että tässä maassa on tärkeämpiäkin asioita mietittävänä kuin se, että millaista taidetta tuotetaan ja, mitä ei. Tuolta pohjalta aloin taas asiaa itsekin miettimään ja kun ei näin flunssasena muutakaan tekemistä ole niin kirjoitanpa siitä siis ajatuksenlentoa.

Taide:
"Taide on yksi kulttuurin peruselementeistä. Se koostuu ihmisen luomista teoksista, jotka saavat hänessä aikaan esteettisen kokemuksen. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline. Taiteessa pyritään yleensä kauneuteen; silti taidetta voi olla myös sellainen, joka aiheuttaa kokijassaan muitakin kuin esteettisyyden tunteita. Se, onko jokin teos taidetta, riippuu tarkastelijan omaksumasta taidekäsityksestä."
-Wikipedia

Itse pidän tuota viimeistä lausetta typeränä ja ristiriitaisena kolmannen lauseen kanssa. Kaikki taide ei välttämättä herätä kaikissa samoja tuntemuksia, mutta on väärin lähteä tuomitsemaan kenenkään tuotosta väittämällä, ettei se olisi taidetta. Henkilökohtaisesti kelpuutan "Vittu, mitä paskaa"-kommentin paremmaksi tuomioksi kuin tuon väittämän. Se, että syöttää marsulle ruutia, laittaa sen mikroon ja kutsuu lopputulosta taiteeksi, saattaa sitä olla tekijälle kun taas tarkastelija ei näe muuta kuin eläinrääkkäystä.

Taiteilijan tulisi kuitenkin muistaa lait ja noudattaa niitä parhaansa mukaan. Erilaisiin eläinrääkkäyksiin perustuvasta taiteesta on ollut internetissä paljon adresseja ja protesteja liikkeellä. Syyt ovat täysin ymmärrettävissä, sillä lähes aina kyse on oikean eläimen kiduttamisesta. Suomessa tiedän vastaavaa tapahtuneen ainakin kerran kun Kiasmaan lähetettiin paljon puhuttu "kissantappovideo", mutta muuten kyse on ollut lähinnä ulkomailla tapahtuneista tempauksista. Eläimiin kohdistuvavasta väkivallasta ei välttämättä saa esim. Etelä-Amerikassa yhtä kovia tuomioita kuin Suomessa. Laki on oikeastaan ainoa rajaava tekijä taiteelle käytännössä ja sen takia onkin hieman vaikea lähteä muissa maissa tapahtuvaa taidetta kommentoimaan jos laki ei sano asiasta mitään.

Tämä kaikki on siis vain omaa näkemystäni taiteesta, mutta uskallan rohkeasti väittää, että Wikipedia on väärässä tuossa määritelmässä. Syy, jonka takia asia on noussut Perussuomalaisten keskuudessa esiin oli muistaakseni nämä valtion budjettiin liittyvät leikkaukset. Tähänkin keskusteluun uskaltaisin väittää olevan osasyyllisenä Kiasman tarjoama taide. Onko järkevää maksaa apurahaa taiteilijalle, joka kiinnittää wc-pönttöjä kattoon tai ampuu paskaa tuulettimen läpi verhoihin? Hyvä kysymys. Tarvitseeko heille kenellekään maksaa tuota apurahaa? Tässä vaiheessa en ehkä enää omaa riittävästi tietoa asiasta, mutta jos henkilö päättää ruveta täysipäiväiseksi taiteilijaksi niin eikö tavallinen starttiraha riitä? Sitä ei toki myönnetä jos toiminnan ei katsota olevan kannattavaa, joten aika epätodennäköistä, että saisi mitään. Tästä asiasta päättäkööt sitten ne fiskummat päät. Täysin turhan toiminnan tukeminen on tietenkin hukkaan heitettyä rahaa valtiolta.

Taide itsessään on niin valtava yläkategoria, että kyseisen termin käyttäminen olisi varmaan syytä jättää kokonaan vähemmälle. Kategoriana taide kattaa aivan kaiken, mitä ihminen voi tehdä ja kutsua taiteeksi. Esim. Ikean halpaa kahvimukia ei monikaan välttämättä väittäisi taiteeksi, mutta senkin on joku suunnitellut ja hän voi olla tuotoksestaan toista mieltä. Tältä pohjalta kun lähdetään kategoriaa purkamaan niin siinä menee ikuisuus. Itselleni taide ja tarkennettuna monet kuvataiteen ala-kategoriat sekä elokuva-ja mediataide ovat olleet aina lähellä sydäntä. Sen vuoksi ehkä tämä aihe aina välillä hieman ärsyttääkin kun siitä tehdään niin omituisia määritelmiä ja tuomioita. Yhden taide-sivuston (Harhakuva.org) olen aikoinaan hylännyt sen vuoksi, että osa kuvistani poistettiin ylläpidon toimesta ja vastaukseksi sain: "Eivät olleet taidetta".

Tiivistettynä: Oma määritelmäni taiteelle on "mikä tahansa ihmisen tuotos on taidetta, mutta alakategoria voi olla vaikkapa "Kengät".

http://www.tuff.fi/

Trash & Underground Film Festival on Tampere Film Festivalin yhteydessä perinteisesti pidetyn Roskaelokuvafestivaalin tuhkasta noussut uusi suomalaista independent-elokuvaa esittävä tapahtuma. Roskaelokuvafestivaalin perinnettä kunnioittaen TUFF järjestetään Tampereen YO-talolla ja meno on vähintään yhtä kovaa, mihin kymmenen Roskavuoden aikana ollaan totuttu!

TUFF Facebookissa

Ykkönen oli klassikko, kakkonen oli hitti ja kolmonen on sienitrippi.

Tuli ostettua viikonlopun alennuksesta Steamista, mutta pakko kyllä todeta että ei ole millään tasolla vertailukelpoinen aiempien osien kanssa. Oma kiinnostukseni strategia-peleihin alkoi lerpsahtaa siinä vaiheessa kun 3D:tä ruvettiin tunkemaan niihinkin ja kameraa sai kieputella miten lystää taistelukentän ympärillä. Särkee päätä pelkkä ajatuskin. Warhammer 40k: Dawn of War on ollut ainoa positiivinen poikkeus, mutta siinä onkin hieman erilaisesta pelaamisesta kyse kuin C&C:ssä.

En oikein edes tiedä mistä aloittaa, joten sanotaan nyt vaikka alkuun, että pelissä on ihan kivat musiikit (paitsi viimeisen Soviet finaalikamppanjan omituinen tiistai-keskipäivän-vitunturhanpäiväinen-jazzmikälie-rämpytys, joka ei kuulunut millään koko peliin). Kokonaisuus vaikuttaa siltä, että peli oli tekijöilleenkin jonkinlaista pakkopullaa ja kaikki on tehty juosten kusten tarinaa myöten. Kaikessa järjettömyydessään peli perustuu siihen, että Neuvostoliitto on häviämässä sodan ja tukeutuu epätoivoiseen ratkaisuun käyttämällä testaamatonta aikakonetta. Sotilasjohto matkustaa ajassa taaksepäin, tappaa Albert Einsteinin ja palaa takaisin. Ydinasetta ei keksitä, Japanista tulee "Empire of the Rising Sun" (kolmas pelattava osapuoli) ja koko maailma on erittäin epämielenkiintoinen ja sekava. Peliä pelatessa tuli moneen otteeseen mietittyä, että kuinka paljon sieniä täytyy vetää saadakseen tämmöisen pökäleen tehtyä? Järjettömyyttä ja koko pelin omituisuutta korostaa välivideoiden näyttelijävalinnat, joista tässä muutama poiminta:

Neuvostoliiton Premier Anatoly Cherenko = Tim Curry
Yhdysvaltain Presidentti = J.K. Simmons (Muistetaan ehkä parhaiten Kylmä Rinki TV-sarjasta Vern Schillingerin roolista)
Yhdysvaltain varapresidentti = David Hasselhoff
Cmdr. Warren Fuller = Randy Couture

Nämä tulivat siis kaikki täysin yllätyksinä ja naurettavaa kyllä riitti. Liittoutuneiden ja Neuvostojoukkojen naisroolit on myös kuin suoraan pornoelokuvasta. Puvustus, meikit ja näyttelyn taso eivät minnekään muualle kelpaisikaan, mutta mainittakoon naiskauneus yhtenä pelin hyvistä puolista. Ainoa hyvä syy pelata Liittoutuneiden viimeinen kamppanja loppu-introon asti. Jokainen näyttelijä hoitaa roolinsa siten, että ketään ei voi ottaa missään vaiheessa vakavasti. Dialogi on vakavaa, mutta pokka pitää juuri ja juuri. Pelistä on siis todella vaikea sanoa näinkin nimekkäiden näyttelijöiden vuoksi, että mitä tässä on oikeasti ajettu takaa.

Pelin jokainen osapuoli eroaa toisistaan merkittävästi. Neuvostoliitto on melko tuttu ja turvallinen pelattava vaikka uutuuksia sielläkin on liikaa. Yksittäisten hahmojen vaihtoehtoiset toiminnot ovat tällaiselle strategia-pelille aivan liikaa. Onhan niitä toimintoja ollut ennenkin, mutta nyt niitä taitaa olla kaikilla hahmoilla ja joukkojen hallitseminen on täysin mahdotonta. Pelaan tällä hetkellä Japanin-tiimillä ja näen erittäin todennäköisenä sen, etten tätä kamppanjaa ikinä suorita loppuun. Hahmot ovat typeriä, välivideoissa ei ole katsottavaa ja pelattavuus on suorastaan alienin arsesta. Japanin joukkueella on joitakin pelattavia hahmoja, jotka voi muuttaa kesken kaiken lentokoneiksi ja takaisin tankeiksi. Osa lentokoneista ei osaa hyökätä maakohteisiin ja osa on vain ilmataistelua varten. Tämä on ehkä pelin suurin ongelma, että pelaajalla kestää ikä ja terveys oppia, mikä yksikkö on hyvä mitäkin vastaan, milläkin ominaisuudella. JA kuka vittu on keksiny lentävän Liittoutuneiden härvelin joka kutistaa tai jähmettää yksiköitä? Red Alert 2:n pelanneena en voi myöskään olla huomioimatta sitä seikkaa, että Albert Einstein esitteli kakkosessa Mirage tankin joka osaa taittaa valoa, Prism tornin joka toimii yhteistyössä muiden samanlaisten tornien kanssa tuhoten vihollisia sekä chronosphere teleportaatio-teknologian. Nämä kaikki ovat mukana tässä pelissä siitä huolimatta, että Einstein on kuollut o_O Tekoäly on lähes laittoman huonoa ja moni "varma voitto" kusee "MITÄ VITTUA"-luokan tapahtumiin. Omat joukot eivät tottele mitään, eivät ymmärrä mitään, eivät näe mitään ja tekevät kaikkea ylimääräistä kunhan pelaaja kääntää katseensa muualle.

Esim: Hyvä valmistautuminen hyökkäykseen vihollisen tukikohtaan on tehty. Iso hyökkäysjoukko on laitettu liikkeelle kohti pistettä A josta pitäisi sitten hyökätä pisteeseen B. Matkalla on tietenkin puita, taloja ym. roinaa ja suuren joukon eteneminen tarkoittaa sitä, että jotkut joutuvat ruuhkassa pysähtelemään. Pysähtely johtaa automaattisesti siihen, että annettu komento unohtuu ja yksikkö jää sille seisomalle odottamaan uutta. Kolmasosa joukoista siis putoaa matkan varrella tietyin välimatkoin pois kyydistä. Uudelleen kasaaminen vie aikaa ja sitten on vielä toinen siirtymä edessä. Tässä vaiheessa keräilin joukkoja ja tein samaan aikaan uusia, mutta en huomioinut, että yksi omia yksiköitäni suuremman ampuma-etäisyyden omannut vihollinen alkoi pommittaa jo pisteeseen A päässeitä joukkoja. Pelissä on mukana aina idiootti-tasolla toimiva liittolainen, jonka kanssa on yhteiset krediitit ym. ja liittolaisen seikkailu kentässä aiheuttaa myös näitä "enemy detected"-ilmoituksia. Tuo yksi vihollinen tuhosi lähes koko pisteeseen A päässeen armeijan eikä yksikään omista joukoista tehnyt mitään.

Japanin joukkueella rakentaminenkin on työn ja tuskan takana kun jokainen rakennus syntyy MCV:n kaltaisena ajettavana härvelinä, joka täytyy kuljettaa sinne, minne sen haluaa pystyttää. Täytyy korostaa, että ei tarvita edes ruuhkaa, jotta yksiköt jäävät jumittamaan jonnekin palmun alle. Monesti riittää, että hahmot täytyisi matkan varrella kääntyä useamminkin kuin kerran. Jossain vaiheessa miettii pelin aikana, että "Missä vitussa se mun War Factory kuppaa. Oon rakentanu niitä jo 10" ja siellähän ne kuppaa kaikki matkan varrella tai ovat valinneet täysin oman kiertoreitin jääden sinne. Typerintä ikinä!

Alkaa ihan päätä särkeä pelkästään pelin ajattelukin. Onneksi tuli ostettua myös C&C 3 Tiberium Wars sekä Kanes Wrath, jotka vaikuttavat nopella katsauksella miljoona kertaa paremmilta. Hyvänä strategiapelinä jaksan suositella edelleen Red Alert 2:sta tai vanhempia. Tiberium Wars vaikuttaa lupaavalta myöskin nimekkäiden näyttelijöiden ja ulkoasunsa vuoksi, mutta palaan asiaan myöhemmin jos siltä tuntuu. Red Alert 3:sta en suosittele kenellekään...

En nykyisin paljoa seuraile TV:tä kun en sellasta omista. Porukoilla ollessa tuli sitten selailtua kanavia ajan kuluksi ja osui sitten kohdalle joku lasten-ohjalma TV5:ltä. Ei siinä mitään, mutta vasemmassa yläkulmassa "komeili" Johanna Tukiaisen pärstä ja mainos "TUKSU MENEE NAIMISIIN!"

Siis, ensinnä sen naaman näyttäminen TV:ssä klo 6-21 välisenä aikana pitäisi olla kiellettyä... mutta mitä v*ttua? Elokuvan päällä (ja vieläpä lasten-elokuvan)? Tiedän että tämmöstä mainontaa jostain helvetin syystä esiintyy, mutta vasta tuon naaman jälkeen kiinnitin siihen erityisesti huomiota. Minkä takia elokuva on pakko pilata tällä tavalla? Venyttäisivät vaikka mainoskatkoa sen verran, että sinne mahtuu kaikki sinne "kuuluva". Kuka haluaa esim. enää nauhottaa elokuvaa jos siihen voi saada tuksu-nimisen virustartunnan? :D

Päivitystä: Nettisivut alkavat ottaa muotoaan ja eilen tuli elokuvat-osioon jo reippaasti selaamista helpottavia muutoksia. Lisää materiaalia ja erityisesti sitä odotettua video-materiaalia on tulossa lisää lähipäivinä.

http://www.wix.com/ourvisions/our-production

"Suomalainen turisti" :D

Viime aikoina ei ole tullut kovinkaan paljona loistavia pelikokemuksia eteen, mutta tässä tulee yksi joka nousee melko korkealle. Sanotaan, että "ihan ok"-tasolle.

"Ihan ok" saattaa kuulostaa mitäänsanomattomalta, mutta tässä pelisarjassa se on aika korkealla kuitenkin. GTA 4 on edeltäjiinsä nähden suuri harppaus teknisesti eteenpäin. Fysiikka toimii tyylikkäästi, ihmiset myös, räiskinnässä on yllättävän paljon potkua ja realismia on tavoteltu rankasti. Aiemmista peleistä tuttuja virheitä on myös paikattu eikä poliisit ilmesty aina niin tyhjästä selän taakse kuin aiemmin vaikka erikoisia johtopäätöksiä he silti tekevät. Kaahailu ja vapaa rellestäminen on hauskaa hetken aikaa ja pelissä riittää myös "offtopic" tehtäviä paljon. Peli sijoittuu nykyaikaan, joten kännykkä ja internet tuovat peliin aivan uuden ulottuvuuden sekä päänvaivaa. Koomista on se, että näiden laitteiden mukaantulo aiheuttaa väkisinkin sellaisen fiiliksen, että "ennen kaikki oli niin paljon yksinkertaisempaa". Itse en pelin aikana pahemmin soitellu kavereille, käyny ryyppäämässä, pelaamassa baaripelejä, ottanut kuvia kännykkäkameralla tai surffannut netissä. Ihan mielenkiinnolla odotan, että voiko seuraavassa GTA:ssa mennä nettikahvilaan pelaamaan jotain vanhaa GTA:ta. "Yo dawg!"

Peli sijoittuu Liberty Cityyn ja tästä se "ihan ok" selittäminen sitten alkaa. Yksinkertaisesti kaupunki on tappavan tylsä eikä tarinan alkupuolella olleet tiesulut auetessaan paljastaneet mitään muuta kuin samaa harmaata katua ilman mitään persoonallisuutta. Peli on grafiikoiltaankin hyvin "harmaa" realismin tavoittelun vuoksi, mutta se ei ole tässä tapauksessa se suurin miinus. Suurin miinus, joka pudottaa GTA 4:n ohi San Andreaksen ja ehkä Vice Cityn on se, että pelistä on karsittu huumori. Draamaa, surua, menetystä ja kostamista pelissä riittää. Realismin tavoittelu on mennyt tässä liian pitkälle eikä peli jaksanut kiinnostaa puoliksikaan niin paljon kuin San Andreas, joka on edelleen se monipuolisuuskuningas. GTA 4:n tehtävät ovat realistisia salamurhia, mafiosojen juoksupoikana toimimista ja muuta ajelua paikasta A pisteeseen F. Kun muistelee San Andreaksen tehtäviä, joissa hallituksen mystinen tyyppi käskee CJ:n varastamaan hävittäjän lentotukialukselta, pilviveikko haluaa farmilleen leikkuupuimurin ja myöhemmin vielä tunkeutua armeijan salaiseen tukikohtaan, ovat nämä GTA 4:n tehtävät pelkkää löysää ripaskaa.

Pelin päähenkilö Nico Bellic oli myös pienoinen pettymys. Ryssä-teema pelin alussa alkoi pian ahdistaa omalla "harmaudellaan" kaiken muun lisäksi ja kun ensimmäiseen kunnon vaatekauppaan pääseminenkin kesti hetken niin alkoi Nicon ulkonäkökin vituttaa. GTA 4 on kokonaisuudessaan San Andreakseen verrattuna hyvin riisuttu versio. Ajoneuvoja on vähemmän (erityisesti lentäviä ei ole kuin helikopteri), pelaajalla on paljon vähemmän henkilökohtaista tekemistä (puvustus, kampaus, ruokavalio, urheilu jne.) Pelasin PC version, joten en voi antaa täyttä 10 pistettä edes grafiikoille, sillä käännös on tehty helvetin huonosti Playstation versiosta. Tämä on ainoa peli, jossa tulee jokaisella PC-pelaajalla laitevaatimukset vastaan. Näytönohjain laulaa hoosiannaa vaikka ruudulla ei tapahdu yhtikäs mitään. Olen kuitenkin nähnyt pleikkariversion ja se näyttää hyvältä. Välivideoiden automatisoidut kamerakulmat myös bugaavat todella usein eikä kuvassa välttämättä näy kuin puolikas naama, olkapää tai sitten kuva rajautuu jotenkin muuten omituisesti tyhjään huoneeseen tai pitkin seiniä.

Kaikesta yllä mainitusta huolimatta GTA 4 ei ole huono peli. Se vain on harmaampi, huumorittomampi, realistisempi ja visuaalisesti upeampi kuin edeltäjänsä. GTA pelisarja on pyorinyt jo pitkään samoilla kulmilla ja odotankin ihan mielenkiinnolla tulevaa. Tällä grafiikalla näkisin ihan mielelläni, miltä San Andreas näyttää, mutta voihan olla että Rockstarin studioilta on tulossa jotain aivan uutta.

Yksi joulukuun super-alesta ostetuista peleistä ja ehdottomasti yksi parhaimmista. Ensimmäinen Red Faction oli klassikko ja sitä tuli pelailtua aikoinaan paljonkin. Ostin kaikki 3 peliä samaan aikaan kun ne sai yhteensä jollain 5-6€:lla. Red Faction 2 oli jotain niin karmeaa kuraa, että siitä olisi hauska kuulla erään youtubessa tunnetuksi tulleen peliarvostelijan mielipide. Peli ei viitannut mitenkään alkuperäiseen, alkoi jostain päättyen johonkin, näytti rumemmalta kuin alkuperäinen, aseita oli vaikka muille jakaa, mutta pelissä tuli käytettyä vain yhtä tai kahta ja koko Marsin kaivosmiesten punainen kapina oli tuotu maapallolle. Koko Red Faction teemaa oli väritetty kaiken lisäksi muistuttamaan Neuvostoliittoa ja Stalin-tyylisiä patsaita sekä julisteita oli siellä sun täällä. Oma arvioni on, että peli teetettiin halvalla jossain Venäjällä eikä alkuperäistä peliä ollut kukaan edes nähnyt.

Tuon pakkopuurtamisen jälkeen alotin pelaamaan Red Faction (3): Guerillaa erittäin alhaisin odotuksin. Erittäin positiivena yllätyksenä tuli, että kyseessä oli todellinen "reboot". Olin hetken yllättynyt first person pelimuodon muuttuneen Dead Spacen kaltaiseen third person kameraan. Pelissä ollaan jälleen Marsissa ja tapahtumat sijoittuvat joidenkin vuosikymmenten päähän ykkösestä. Pelihahmona on "Mason", joka saapuu Marsiin tekemään rehellistä kaivosmiehen työtä. Pinnan alla kuitenkin kytee uusi punainen kapina paikallista toimintaa johtavaa EDF sotilasjärjestöä kohtaan. Mason joutuukin välittömästi ristituleen ja päätyy punakapinan riveihin.

Guerilla korostaa erityisesti sitä, mikä oli ykkösessä niin hauskaa ja mullistavaa eli paikkojen tuhoamista. Tällä kertaa liikutaan pelkästään ulkoilmassa eikä sokkeloisissa laitoksissa, joten tunneleiden kaivamiselle ei tole tarvetta. Pelissä voi käytännössä tuhota kaiken pienimmästä suurimpaan rakennukseen. Pelin alussa pelaajalla on vasara, joka on myös ainoa vakio-ase, jonka vaihtaminen ei onnistu sekä kiinni tarttuvia räjähteitä. Rakennusten tuhoaminen on yllättävän hauskaa ja mitä pidemmälle peli etenee, sitä enemmän räjähteitä tulee, niiden määrä kasvaa ja kohteet muuttuvat entistä mielenkiintoisemmiksi. Rellestämistä ja riehumista EDF:n kiusana riittää aina pelin loppuun asti, jonka jälkeen maailmaan saa jäädä vapaasti jatkamaan jos tuhottavaa riittää. Red Faction Guerilla on lähes kuin Grand Theft Auto: Mars ja maailma on arviolta samaa kokoluokkaa kuin San Andreas. Maailma koostuu kuudesta alueesta, jotka täytyy vapauttaa EDF:n hallinnasta suorittamalla erinäisiä tehtäviä aina kun omalta riehumiselta ehtii.

Hauskasta ja erilaisesta pelikokemuksesta on siis kyse, mutta katsotaampa sitten niitä heikkouksia. Guerillassa kuten GTA:ssakin on järjetön määrä ajamista eikä ajoneuvojen käyttäytyminen saa kouluarvosanana kuin tylyn 5-. Säälistä läpi kun peli on muuten niin hyvä; Ajaminen "lagaa" ja joskus nopea korjausliike johonkin suuntaan saattaa spinnata auton seinää päin tai heittää sen voltilla jonnekin hevon vittuun. Pelissä on paljon "aja tästä tuonne tässä ajassa"-tehtäviä, jotka ottavat ankarasti etu- ja takaraivoon auton pyöriessä jossain hiekkakuopassa itsekseen vaikka olet jo heittänyt näppiksen ikkunasta. Lisäksi jotkut ajoneuvot ottavat tuon "lagaamisen" yhteydessä ihmeellisiä spurtteja kiiveten näin lähes pystysuoraa seinääkin ylöspäin.

Tämän omituisen third person kuvakulman takia räiskintäkin on pelin alkuvaiheilla tuskaista. Tähtäin on iso ja hankala vaikka siihen tottuukin pelin myötä. Peliin on GTA:sta lainattu myös EDF:n naurettava tarkkaavaisuus. Sama kuin GTA:ssa juoksee jonnekin syrjäiselle kujalle ja ampuu ilmaan niin välittömästi selän takaa kuuluu "Hey you" ja "PAM": Lainvartija on suorittanut tehtävänsä. Guerillassa olisi mahtavaa jos olisi olemassa edes pieni "Hitman" tyylinen mahdollisuus hiipiä tukikohdissa, täyttää rakennukset räjähteillä, juosta pois ja painaa nappia. Mutta ei. Hiipiminen saattaa joskus onnistua helpostikin, mutta heti kun ensimmäinen räjähde irtoaa kädestä niin tulee hälytys. Loppua kohden en enää edes yrittänyt hiipiä vaan kiinnitin kaikki räjähteet ajoneuvoon, vedin rätin päähän ja ajoin sen EDF:n toimiston ovesta sisään.

Mason, Gordon Freeman, Mason, Mason, haa Mason, ohoo Mason ja Mason-ilmiö kehittyy tarinassa, mitä pidemmälle peli etenee. Tukikohtia, punakapina vastaista propagandaa ja vartiointipisteitä tuhoamalla saa kasvatettua tavallisissa siirtolaisissa taistelutahtoa saaden heidät liittymään kapinaan. Mason on paikallinen julkkis, jota ei haukuta vaikka hän GTA-tyylin tulee ja ottaa ajoneuvon haltuunsa vaan pikemminkin kehotetaan ajamaan varovasti. Pelin edetessä ei kuitenkaan tarvitse sotia yksin vaan tarpeeksi suuren kaaoksen keskellä nämä fanit ryntäävät apuun. JA VOI JUMALAUTA, voin sanoa, että Mad Max tyyliset aavikkorosvotkin pelottivat vähemmän kuin paikalle saapuvat täydennysmiehet. Lähes kaikissa peleissä boteista on haittaa, mutta tässä ne voivat jopa ampua omia. Strategiaa tai älyä ei ole vaan täydennykset tulevat suojelemaan idoliaan kuin presidenttiä. Paikalle saapuminen tapahtuu aina auton parkkeeraamisella Masonin päälle, koska silloinhan vihollinen ei sankariin voi osua. Kun Mason vihdoin pääsee auton alta pois, parveilevat nämä päättömät kanat jatkuvasti tulilinjalla ampuen myös tasaiseen tahtiin sankariaan selkään ja vittuilevat vielä päälle. Jalkasin ei kentässä tarvitse kulkea eikä kannata, sillä ei kestä kauaakaan kun kuuluu torvi ja ajoneuvo saapuu paikalle. Kyllä. Tietenkin se ajaa aina ylitse tai parkkeeraa päälle. Monesti sai juosta karkuun ja pelin loppupuolella saadun jetbackin ansiosta torven kuullen pystyi nousemaan ilmaan turvaan.

Suurimmat miinukset olivatkin sitten siinä, mutta eräs typeryys löytyy vielä asevalikosta. Kuka helvetti on keksinyt lonkalta laukaistavan raketinheittimen? Kysympähän vaan. Pelissä on kaksi erilaista rakentinheitintä ja molempia kannetaan mukana kuin minigunia. Taistelutilanteessa niiden käyttö edellyttää nousemista suojamuurin päälle seisomaan, jotta niillä voi ampua osumatta esteisiin. Jonkin korkean esteen päältä ampuminen on aina lähes elinehto, sillä ei pidä unohtaa niitä päättömiä kanoja jotka oikein yrittävät kopata sen raketin ilmasta.

Värikkäitä miinuksia löytyy, mutta kokonaisuutena peli on hauska ja hyvää ajanvietettä. Tietenkin suhteutettuna siihen rahamäärään, jonka tähän käytin, mutta paras Red Faction tähän mennessä. Kuten alussa jo mainitsin niin kyseessä on lähes täydellinen "reboot" ja tarkoitin tällä nyt lähinnä sitä, että pelaajan ei ole pakko pelata ykköstä ymmärtääkseen Guerillan tapahtumia. Pelityyli on vaihtunut, maailma on muuttunut ja ainoita viitteitä ykköseen pelistä löytyy aavikkorosvojen alueilta, jonne on varastoitu ykkösen ajoilta kotoisin olevaa nano-teknologiaa. Aavikkorosvojen sukupolvikin lienee perintöä ensimmäisestä punakapinasta, mutta tähän ei pelissä taidettu edes antaa varmistusta. Pelin ensimmäinen kenttä on nimetty ykkösen päähenkilön "Parkerin" mukaan ja viimeinen kenttä ykkösen pääpahiksen "EOSin" mukaan. Päätän tämän arvostelun nyt tähän ja totean, että ihan hyvä peli on kyseessä :D

EDIT:
Tuli mieleen botteihin liittyen seuraavanlainen itkunauru-tilanne: Suoritin omanlaiseni Al-Quaida hyökkäyksen erääseen EDF tukikohtaan ajaen pommilla varustetun auton todella suuren rakennuksen alakertaan. Omat vahvistusjoukot tulivat perässä, mutta eivät ajaneet päälle, koska eivät päässeet niin syvälle taloon. Tukikohta sijaitsi kanjonimaisessa rotkossa ja oli vahvasti aseistettu. Tämä kohde-rakennus sijaitsi kanjonin päässä ja apujoukoille oli paljon tarvetta kun pitäisi raivata tie pois sieltä mottipotista. Varustin pommiauton räjähteellä, juoksin alakertaa läpi jättäen räjähteitä tärkeisiin tukipilareihin, suuntasin yläkertaan jatkaen räjähteiden kylvämistä kunnes näin ikkunasta, että EDF:n armeija tulee sisälle. Hyppäsin saman kerroksen ikkunasta ulos, juoksin kauemmaksi ja painoin nappia jolloin alakerran räjähteet riittivät luhistamaan koko rakennuksen kasaan. Sitten mietin, missä ne apujoukot ovat :)

Kannattaa lukasta:
http://erkka.posterous.com/mina-luen-facebook-mailiasi

Ohjaus: Jalmari Helander
Vuosi: 2010

Joulu meni jo, mutta arvostellaan siitä huolimatta. Kahden loistan lyhytelokuvan jälkeen tämä pitkä elokuva meni ehdottomasti odotuslistan kärkipäähän. Ensimmäisten trailerien tullessa odotukset vain nousivat entisestään.

Rare Exports on erikoinen "tapaus", joka esittelee joulupukin sellaisena kuin se ennen muinoin tunnettiin. Joulupukki ei ollut kiltti lapsia rakastava paksu ukko poroineen vaan pelätty peto, jonka ainoa lahja oli olla tulematta kylään. Suosittelen elokuvaa kaikille, sillä kyseessä on ehdottomasti mielenkiintoisin suomalainen elokuva, joka on saanut jo paljon positiivista palautetta kansainvälisestikin.

Sitten itse asiaan. Jätän tarinan sen suuremman kertaamisen pois, sillä en halua spoilata mitään yksityiskohtia. Itse ainakin koin muutaman odottamattoman hetken elokuvan parissa joten suon sen omasta puolestani muillekin. Elokuvan suurin heikkous menee noiden ennakko-odotusten sekä hypetyksen piikkiin. Elokuvasta kiinnostuneet eivät ole voineet välttyä katsomasta kahta lyhytelokuvaa, joten heille (minulle) oli jo painunut mieleen eräänlainen mielikuva elokuvasta. Mietin ja koitin monesti arvailla kaikkea elokuvaan liittyvää tarinan kulusta lähtien, sillä koko "tapaus" vaikutti niin erikoiselta. Karu totuus kuitenkin on, että elokuvalla ei ole oikestaan mitään tekemistä lyhäreiden kanssa. Rauno (Jorma Tommila), Aimo (Tommi Korpela) ja Piiparinen (Rauno Juvonen) ovat poronhoitajia, joilla ei mene kaikki ihan putkeen. Porolauma on tapettu ja syyllisiä petoeläimiä etsitään. Raunon poika Pietari (Onni Tommila) vakoilee kaverinsa kanssa korvatunturilla tehtäviä kaivostöitä saaden selville, että sinne on haudattu jotakin. Vilkkaan mielikuvituksen omaava Pietari saa päähänsä, että kyseessä on joulupukki ja alkaa ottamaan selvää pukin historiasta. Elokuvan aikuiset eivät siis ole lyhäreistä tuttuja, ainutlaatuisia metsästystaitoja omaavia pukinmetsästäjiä vaan kaikki tieto lähistöllä vaanivasta partasuusta tulee lapsen suusta. Kaikki tulkitaan tietenkin hölynpölyksi tai ei kuunnella ollenkaan kunnes pukki jää kiinni.

Elokuva on hyvin ohjattu ja tunnelma on vahva. Elokuvassa on paljon aitoutta ja Jorma Tommilan rooli tiukkana isänä loistaa elokuvan alkuvaiheissa. Lasten roolisuoritukset eivät tosin miellyttäneet ja paikotellen dialogi oli takkuavaa kuunneltavaa. Ennakko-odotukset lyhäreiden perusteella ja päähenkilön ("sankarin") viitan luovuttaminen lapselle, joka lopussa opastaa "machosti" näitä huippumetsästäjiksi oletettuja poromiehiä latisti elokuvaa ankarasti. Elokuva latasi myös paljon odotuksia huikeaan lopetukseen, jota ei ikinä saatu.

Suuri suomalainen elokuvatapaus, joka kuitenkin vaikuttaa hitusen lyhäreiden suosion perusteella tehdyltä. Helanderin omien sanojen mukaan elokuva on juuri sellainen kuin hän sen itse haluaa katsoa. Nimi todellakin kannattaa painaa mieleen, sillä kyseessä on varmasti yksi lupaavimmista suomalaisista ohjaajista aikoihin. Hyviä käsikirjoittajia vaan kaivattaisiin enemmän.


***