Mikähän siinä on et kaikenlainen kilpaileminen tuntuu ajatuksena niin saatanan vastenmieliseltä?
Koulussa niitä hirveimpiä hetkiä oli kun piti pareittain juosta kilpaa. Tai oli niitä kuntotestauksia ja katsottiin mihin sijoittuu suhteessa muihin.
Vihasin kaikkia joukkuelajejakin. Tuntui jotenkin hullunkuriselta muiden kilpailuhenkisyys- "Siis, onko teille oikeesti jotain merkitystä voitetaanko me noi vai ei kun meiät ylipäätään on pakotettu pelaamaan tätä älytöntä koripalloa?!"
Ja tämä "aikuisuus"...
Jos mä haen jonnekin oikeustieteelliseen mun aivoissa virittyy samanlainen tunne kuin koululiikunnassa.
"Tämä on kilpailu. On luettava enemmän, paremmin, käytettävä tehokkaampia tapoja painaa mieleen kuin muut. Sadat muutkin yrittää ja kaikki ei pääse."
Samalla näen sieluni silmin motivoituneen ihmismassan. Kenties ihmisiä jotka uskovat täysillä mahdollisuuksiinsa. Ihmisiä, joille 10 tuntia lukemista päivässä on ihan "normaalia".
Tiivistettynä- pystyn keskittymään omaan juttuun ja "vitut muista" niin kauan kuin kilpailu on kohtuullinen ja mahdollisuus päästä sisään on 30-40 prosentin luokkaa.
Koitan tässä sanoa itselleni että "kyllä mä tähän pystyn!", rupeen sit täyskahjoksi ja luen, luen, luen... kirjoitan.. kertaan... luen..
Ja samalla, tuntien itseni mä tiedän että.... mä jollain tasolla vaivun kuitenkin johonkin fantasiamaailmaani. Ja kahta kauheemmin mitä stressaantuneempi olen. Siirrän lukemista. Tulee sellanen olo että luovutettava.
Menen kokeeseen vittuuntuneena. En tajua mitään. Lähden sieltä pois harkiten samalla vakavasti itsemurhaa.
"Seuraavana vuonna sitten!" Ja miten olisin silloin erilainen? Ja mitä teen taas vuoden?
Taas lisää selittelyä kaikille siitä "miksi en ole missään". Tuntuu ihan vitun kornilta edes kertoa yrittävänsä vielä uudestaan.
Tiedän täsmälleen mitä ihmiset ajattelee.
"No miksi se oikeustiede? Kiinnostaako se ees sua?" Ja heti perään typeriä vaihtoehtoja joita oon taatusti itsekin miettinyt ja todennut että EI.
Asia kuitenkin on niin että sä JOKO OLET OIKIKSESSA tai SÄ ET OLE. Siinä ei paljon selittelyt auta.
Tulee sellanen olo kuin urheilijoille joilta tivataan epäonnistuneen suorituksen jälkeen että mikä meni vikaan. Ihan sama mitä sanot, kuulostaa tekosyyltä- ts. oot kykenemätön myöntämään olevasi ainoastaan vaan paska.
