IRC-Galleria

Kävipä helposti.

Rukoilin apua talousvaikeuksiin (kun ei mm. rahaa pääsykoematkoihin ja ruokaankin nipin napin) ja sain tänään kuoren jossa luki:

"Jumala kehotti tekemään tämän. Kaikki kunnia Jeesukselle! Siunausta!"

200e käteisenä.

Tuntematon käsiala. Leimasta vois päätellä että Seinäjoelta. En asu pohjanmaalla.

Olen yksinäinen. Kukaan ei tiedä mua. Ei ole tapana jaella osoitettani ympäriinsä. En ole edes kauaa asunut tässä osoitteessa.

Anyone got any ideas?

Tämä on oikeastaan jatkoa tohon "I'd rather be one of the boys"-kirjoitelmaan. Tai jokin part II.

On jotenkin helvetin raskasta olla nainen. Syntyä tyttönä. Ei mene kauan kun huomaa että tyttöjen välillä kaikki perustuu kilpailuun, kyräilyyn, kateuteen ja selkään puukotetaan niin paljon kuin vain ehtii.

Muodostetaan liittoutumia, eristetään porukasta se jolle ollaan kateellisia- se joka koetaan jollain tapaa uhkana.

Bestiksestä ollaan mustasukkaisia samoin kuin myöhemmin tulevaisuudessa poikaystävästä. Sairasta.

On sairasta miten varattua kundia ei saa vilkaistakaan ilman että nainen hermostuu ja kaikin tavoin tuo esille miten "se on sitten varattu, näpit irti ämmä!"

Kai se perustuu naisten huonoon itsetuntoon ja toisaalta siihen miten miehiin ei loppujen lopuksi luoteta.

Nainen näkee miehensä villieläimenä jonka on omalla erinomaisuudellaan saanut kesytettyä.

Olen itse pannut merkille miten naisen kanssa ei tarvitse kauaa puhua ennen kuin kuuluu ne maagiset sanat:

"...mun poikaystävä"

Jos on miehen saanut niin siitähän on jokaiselle kohtaamalle naaraspuoliselle mainostettava. En voi ymmärtää.

En tiedä muuttuuko maailma tästä mihinkään suuntaan. Tuleeko nainen aina olemaan naiselle susi.

Ehkä emme arvosta itseämme enkä toisiamme- sen sijaan että tukisimme toisiamme, kehuisimme toisiamme... yhdistäisimme voimamme.

Never gonna happen.



"Look how happy we are... Now die, bitch!"

En tiedä ymmärtääkö "valtaväestö" miten hyvältä elämänsä yksinäisenä olleesta tuntuu ihan jo se että kutsutaan etunimellä. Että ylipäätään noteerataan että "tuo on ihminen, yksilö, persoona jolla on nimi".

Tai että muistetaan nimi vaikkei toinen olisikaan ikinä tavannut in real life ja olisi kulunut jo joitain kuukausia.

En osaa selittää sen tarkemmin mikä siinä on.

Se saa mut vaan tuntemaan itseni tärkeäksi. Tai ei tärkeäksi ehkä mutta olemassaolevaksi.

En ole nimimerkki, en profiili, en henkilötunnus.

Nimeen sisältyy myös jonkinlainen tunne identiteetistä.

Tai sitten se on vain ylipäätään nykypäivänä niin harvinaista sanoa toisen nimi. Olet "sä" tai "se".

Sen tiedän että rakastunut ihminen mielellään toistelee mielessään (ja ääneenkin) toisen nimeä.

Varmasti mukavaa olla sellaisen kohteena.

En pääsekään pääsykokeisiin kun ei rahaa matkoihin eikä mikään taho auta.

Isä antoi hyvin pienen summan kun uusi auto hankittava ja lattiaremontti ja blaa blaa. Monenlaista. Tekosyitä niinkuin aina kun ei halua auttaa ja on itsekäs. Puhetta riittää, tekoja ei.

Mitä sitä haittaa vaikka joutuisin myymään itseäni.

Tälleen sitä syrjäytyy.

Mä olen löytänyt helpotuksen mun romantiikannälkään unimaailmasta.

Melkein joka yö tunnen pakahduttavaa ihastumista, onnea, intohimoa, ja olo on aika helvetin turvallinen... Tunnen oloni rakastuneeksi ja onnekkaaksi.

Kaikkia sellasia tunteita joita en ole saanut kenenkään ihmisen kanssa kokea.

Sitten päivät menee kituutellessa. Onneksi aina saapuu yö.

Sellaisten unien jälkeen on niin mukava herätäkin.

Melkein miettii että tarvitseeko sitä mitään oikeeta. Tunnehan siinä on tärkein, tuli se sitten mitä kautta tahansa.

Tuleekohan kukaan koskaan ajatelleeksi että ylipainoinenkin voisi olla hyvinkin liikunnallinen ihminen, siitäkin huolimatta että se rasvaprosentti ei ole se 15%.

Jotenkin ärsyttää miten liikunnallinen kuvataan kaikkialla tälläisen näköiseksi (mm. fitness-lehdet ja -mainokset):



..No joo-o, kieltämättä näkee että salilla tulee käytyä mutta varmastikin on myös kurinalainen ruokavalio.

Entä jos treenaa täysin saman määrän mutta rakastaa myös syödä?

"Ei toi varmaan missään käy... näkee kun on löysää vatsan ympärillä..."

Silti muija saattaa olla sen 4-5 päivää viikosta salilla ja välillä käydä kaikki pumpit, spinningit, zumbat, kuntonyrkkeilyt sun muut läpi.

Se vaan rakastaa sitä pastaansa ja pullaansa.

Olenhan mä itsekin liikkunut aivan helvetisti. Rahaakin on tohon lystiin mennyt useampi tuhat euroa. Finnbody, Forever, Elixia, satunnaisesti muitakin saleja ja liikuntaryhmiä.. Kokeillut kaikki ryhmäliikuntamuodot mitä on keksitty. Joissakin käynyt pitempään, joissakin vähän harvemmin.

Taukoa ei ole ollut oikeastaan koskaan. Monta vitun vuotta.

Silti en näytä tuolta. Tiedän. Menen salille ja tuntuu että pidetään jonain aloittelijana ihan ulkonäköni vuoksi.

Miten todistaisin kenellekään liikunnallisuuteni?

Miksi samaistuisin fitness-naisiin kun en näytä juuri tuolta, hoikalta?

Ovatko he niitä "oikeanlaisia" ja minä se vääränlainen...

Kysymyksiä kysymyksiä.

Tavallinen liikunnallinen nainen voi näyttää vaikka tältä.

Minkähän takia pop-musiikkiakin yritetään nykyään myydä satanismilla ja räikeällä seksuaalisuudella?

Kuulostan joltain kukkahattutädiltä mut en mä vaan tajua tätä. Tai halua tajuta.

Mä muistan vielä hyvin 90-luvun ja mitään tällästä ei siihen aikaan ollut. No, ehkä Madonnalla oli jotain sen suuntaista. Siinäpä se. Britney Spearskin oli vielä "viaton", samoin Christina Aguilera.

Mitään ei enää hävetä. Mitään rajaa ei enää vedetä mihinkään. Ja nämä 90-luvun lopussa syntyneet pitää kaikkea tätä ihan normina- eihän ne muusta tiedäkään.

Se kaikki on jotenkin niin IN YOUR FACE että puistattaa- mä en pidä siitä tunteesta että muhun halutaan vaikuttaa. Jokaisesta naisesta halutaan tälläinen uskontoa vihaava S&M-huora joka myisi sielunsa tosta vaan.

Rihannakin, huoh. Jokainen video entistä karmeampi. Aloitti niin herttaisena nuorena naisena.



ja nyt...



Ja nää "tähdet" on kaikki samanlaisia... Nicki Minaj, Beyonce, Lady Gaga, Kesha...



Kesha nyt ei varsinaisesti ikinä ollut mikään pyhäkoulun oppilas mutta pahempaan suuntaan mennyt kuitenkin. Aikaisemmin lähinnä bilettäjä joka ei välitä kotiintuloajoista ja juo vähän liikaa...

Nyt avoimen satanistinen.




Ehkä ihmiset on jotenkin niin turtia ettei mikään vaikuta.

Mä en vaan ymmärrä mikä tossa vetoaa ihmisiin.

Katy Perrykin oli alunperin kristitty artisti nimeltä Katy Hudson.




Jeesuksen sijaan nyt lauletaankin avaruusolioista ja miten kiva olis harrastaa seksiä sellasen kanssa.

Jotenkin sitä on kateellinen niille ihmisille joiden identiteetti on vahvasti kytköksissä siihen kaupunkiin jossa asuu.

Niille ihmisille jotka eivät voisi kuvitellakaan asuvansa muualla.

Sellainen varmaankin tuo turvallisuuden tunteen- että vaikka elämä muuten potkisi päähän ainakin on siellä minne kuuluu. Siellä missä on koti.

En ole luonut minkäänlaisia verkostoja. Ei sukulaisia eikä ystäviä. Ei opiskelupaikkaa eikä töitä. Täällä mä vaan "olen".

Onko oleminen sitten jokin itseisarvo?

Tuntuu kuin olisin jonkun TV-sarjan taustahahmo. Se joka esittää istuvansa kahvilassa ja lukevansa lehteä päänäyttelijän viereisessä pöydässä. En ole mikään tärkeä. Kuulun vain katukuvaan.

Oma pienuus tulee niin vahvasti pintaan. Kun ei ole kotona on tavallaan aivan sama missä on. Voisin muuttaa taas jonnekin uuteen kaupunkiin ja hukkua samalla tavalla katukuvaan. En tiedä onko sellainenkaan järkevää.

Miten kaupungista tehdään koti? Olenko kykenemätön kotiutumaan minnekään sen jälkeen kun on alkuperäisestä paikasta lähtenyt?

Haluan muutosta ja en kestä muutosta. Vihaan tunnetta että on "jumissa" tietyssä paikassa. Lähden muualle mutten kotiudu.