IRC-Galleria

Jotenkin sitä on kateellinen niille ihmisille joiden identiteetti on vahvasti kytköksissä siihen kaupunkiin jossa asuu.

Niille ihmisille jotka eivät voisi kuvitellakaan asuvansa muualla.

Sellainen varmaankin tuo turvallisuuden tunteen- että vaikka elämä muuten potkisi päähän ainakin on siellä minne kuuluu. Siellä missä on koti.

En ole luonut minkäänlaisia verkostoja. Ei sukulaisia eikä ystäviä. Ei opiskelupaikkaa eikä töitä. Täällä mä vaan "olen".

Onko oleminen sitten jokin itseisarvo?

Tuntuu kuin olisin jonkun TV-sarjan taustahahmo. Se joka esittää istuvansa kahvilassa ja lukevansa lehteä päänäyttelijän viereisessä pöydässä. En ole mikään tärkeä. Kuulun vain katukuvaan.

Oma pienuus tulee niin vahvasti pintaan. Kun ei ole kotona on tavallaan aivan sama missä on. Voisin muuttaa taas jonnekin uuteen kaupunkiin ja hukkua samalla tavalla katukuvaan. En tiedä onko sellainenkaan järkevää.

Miten kaupungista tehdään koti? Olenko kykenemätön kotiutumaan minnekään sen jälkeen kun on alkuperäisestä paikasta lähtenyt?

Haluan muutosta ja en kestä muutosta. Vihaan tunnetta että on "jumissa" tietyssä paikassa. Lähden muualle mutten kotiudu.