IRC-Galleria

Jotenkin sitä on kateellinen niille ihmisille joiden identiteetti on vahvasti kytköksissä siihen kaupunkiin jossa asuu.

Niille ihmisille jotka eivät voisi kuvitellakaan asuvansa muualla.

Sellainen varmaankin tuo turvallisuuden tunteen- että vaikka elämä muuten potkisi päähän ainakin on siellä minne kuuluu. Siellä missä on koti.

En ole luonut minkäänlaisia verkostoja. Ei sukulaisia eikä ystäviä. Ei opiskelupaikkaa eikä töitä. Täällä mä vaan "olen".

Onko oleminen sitten jokin itseisarvo?

Tuntuu kuin olisin jonkun TV-sarjan taustahahmo. Se joka esittää istuvansa kahvilassa ja lukevansa lehteä päänäyttelijän viereisessä pöydässä. En ole mikään tärkeä. Kuulun vain katukuvaan.

Oma pienuus tulee niin vahvasti pintaan. Kun ei ole kotona on tavallaan aivan sama missä on. Voisin muuttaa taas jonnekin uuteen kaupunkiin ja hukkua samalla tavalla katukuvaan. En tiedä onko sellainenkaan järkevää.

Miten kaupungista tehdään koti? Olenko kykenemätön kotiutumaan minnekään sen jälkeen kun on alkuperäisestä paikasta lähtenyt?

Haluan muutosta ja en kestä muutosta. Vihaan tunnetta että on "jumissa" tietyssä paikassa. Lähden muualle mutten kotiudu.

Tästäkin kirjoitelmasta kettuunnutaan jos tämän joku sattuu lukemaan.
Oh well.

Mä oon pettynyt suomalaisten miesten jurouteen ja jäykkyyteen. Äärirehellisyyteen- maksoi mitä maksoi. Nainen ehkä kaipaisi kehuja, "lepertelyä", tunteen siitä että on
miehen exiin verrattuna jotain paljon spesiaalimpaa, edes joskus siis. Mutta ei.

Nainen joka sellaista vaatii on prinsessa, narsistinen, lapsellinenkin.

Takaisin vaan maan pinnalle ja suu suppuun. Jep.

Kuuntelisin mielummin vaikka liioiteltuja bullshit-valheita kuin olisin kuulematta ikinä mitään kaunista rehellisyyteen vedoten.

Vittuako se mua vaivaa jos en voi koskaan kuitenkaan saada tietää tarkoittiko mies juuri prikulleen sanasta sanaan kaikkea mitä sanoi.

Mutta kun... mutta kun.... se ei sovi suomalaisen miehen suuhun!

"Se on sitä amerikkalaista imelää feikkiyttä".


Sinne sitten.

Ollut aika järkyttävää (pientä liioittelua) huomata miten tän ikäisenä deittitarjontaan tulee kummallinen "aukko" mitä ei ennen ollut.

Tuntuu että 19-23-vuotiaat pojanklopit etsii itselleen sitä ekaa vakituista tyttöystävää ja toisaalta on taas näitä yli 35v eronneita miehiä "toisella kierroksella". Eli mihin nämä n. 24-34v.-miehet katoaa?

Nehän on vakituisessa parisuhteessa. Menee avoliittoon, kihloihin, naimisiin, hankkii lapsen tai pari...

Olen siis tällänen väliinputoaja. Joko ottaisin keski-ikäisen miehen ja ikäero jossain vaiheessa vituttaisi oikein kunnolla (ellei jo nyt) tai sitten nuoren kundin joka ei ymmärrä vielä elämästä yhtään mitään/ole valmis sitoutumaan/on paljon henkisesti epäkypsempi...

...tai muuten vain se ikäero näkyy, tavalla tai toisella. Enkä mä väitä etteikö nuorissakin miehissä voisi olla ikäistään kypsempiä- sellaisia, jotka on valmiita sitoutumaan ja kaverit+biletykset jääneet jo taakse (siis kavereita SAA olla, mutta ne ei saa olla "koko elämä").

Mä olen aina halunnut itseäni vanhemman miehen muutenkin. En tiedä onko kyse mun daddy issues:eista vai mistä. Varmaan montakin syytä.

Mutta niin... tässä mä nyt tunnen olevani liian nuori ja liian vanha. En tiedä mitä ajatella iästäni.

Huvittavaa miten tuntisin olevani "puuma" jo jollekin 21-vuotiaalle kundille.

Tamagotchit!

En voi kävellä kotiin yökerhosta. Ulkomaalainen mies lähtee seuraamaan. On olevinaan niin ystävällinen mut mistäs sitä tietää. Ei, en ole rasisti. Mua vain lähestyy vain ja ainoastaan ulkomaalaiset miehet.

Jos jotain sattuisikin, saisin viimekädessä syyttää itseä;

"Miksi en ottanut taksia?"

"Miksi edes lähdin yksin mihinkään?"

Ajattelen siinä tilanteessa miten paljon rauhallisempi olisin, jos olisi mukana jotain millä puolustaa itseä. Luotanko juoksunopeuteeni? Ei ole lenkkarit jalassa, ei.

Ahdistaa lähteä kävelyllekään pimeeseen aikaan, myöhään illalla/yöllä- vaikka tavallaan tekisi mieli, varsinkin jos päivän on ollut migreenissä tai muuten lojunut himassa. Miten siitä nauttii jos väh. 50% ajasta pälyilee ympäriinsä?

Mutta mähän olen Suomessa. Eikös tämä ole tällänen lintukoto. Poliisihan tulee heti paikalle jos jotain sattuu.

Olenko hysteerikko? Vai pitäisikö jokaisella naisella olla pistooli tai pippurisumutin aina öisin matkassa?

Vai pitäisikö sitä hankkia joku 190cm pitkä bodari poikaystäväksi ja pitää huolen että se aina kulkee vierellä, päivin ja öin?

Luultavimmin jatkettava elämää pelon kanssa. Turha haaveilla elämästä jossa voisi liikkua kaduilla ajatuksiin uppoutuneena, kaikessa rauhassa. Mihin aikaan tahansa.

Mun ikäiset naiset. Mä en vaan osaa olla niiden kanssa.

Mä vaikka paljon mielummin kaveeraisin vain miesten kanssa tai sitten huomattavasti ikäistäni vanhempien naisten kanssa.

Yleensähän vastakkaista sukupuolta jännitetään enemmän mut eipä mun tapauksessa.

Nuoret naiset mua hirvittää. Suoraan sanottuna mä en tiedä mitä parikymppisen naisen mielessä pyörii- mä tiedän kyllä minkälaisen kuvan media haluaa antaa parikymppisestä naisesta mut en sitten tiedä kuinka paljon se vastaa todellisuutta.

Onko ne tosiaan niin tyhjäpäitä, niin kateellisia, niin ilkeitä...? Innostuuko ne oikeesti niin paljon jostain meikeistä, muodista, komeista miehistä jne? Löytyykö naisissa "syvällisiä pohtijoita"?

Miten nuoret naiset kokee mut? Olenko niille automaattisesti joku "sielunsisko" kun minäkin olen nainen- alkavatko puhumaan mulle kuukautiskrampeistaan ja viime yön kännipanosta? Ehkä äärimmäiset esimerkit. Äh, en mä vaan tiedä.

Oon niin kyyninen, synkkä, masentunut, äärirealisti. Monet naiset taas hymyileviä, positiivisia ja herttasia. Tai siltä vaikuttaa- ehkä se on juuri sitä pintaa ja pohjimmiltaan ovat katalia selkäänpuukottajia.

Tuskin ikinä tulen naisesta saamaan mitään "bestistä"- en edes osaa kuvitella naisten välistä ystävyyttä.

En ymmärrä mikä on "tyttöjen ilta". En ole sellaista koskaan viettänyt. Tälläinen hylkiö minä.

Ahdistaisi mennä edes opiskelemaan. Ei menisi kauaa kunnes mua alettais mulkoilla, sorsia, eristää porukasta. Epävarmuuteni ja haluttomuuteni olla oikeasti läsnä paistaisi kilometrin päähän.

En voi ikisinkkuna edes puhua poikaystävistä. En tiedä mikä sellainen edes on.

Tai tiedän ja en tiedä.

Joidenkin naisten naamat on sellasia että niiden otsassa vois lukea "bitch".

Ja todennäköisesti se on vain harhaa- joidenkin kasvonpiirteet on "terävät", pistävät silmät, kulmikkaammat kasvot, vähän jykevämpi leuka jne. Ehkä se ei edes ole mitään minkä voisi järkevästi perustella, mitenkään selittää... Jotkut vaan näyttää bitcheiltä, entisiltä koulukiusaajilta.

Joidenkin perusilme on sellanen "haista vittu" vaikka eivät ajattelisikaan aina mitään hirveyksiä.

Tai sitten kasvot kertoo enemmän kuin luulisi.



(STEALS YOUR BOYFRIEND)



(SOMEONE YOU COULD POTENTIALLY TRUST?)

Saatana tietää varmasti sudenkuoppani.

Kateuden aikaansaama raivo.

Minä vihaan ihmisiä joita kohtaan osoitetaan romanttista kiinnostusta- itse en ole sitä saanut koskaan osakseni.

Rakastuneet ihmiset; he joilla aivokemiat toimii normaalisti, tykästytään ja kiinnytään, tunnetaan intohimoa. Minä en kykene tuntemaan mitään.

Minulla ei käy koskaan tuuri- en ole koskaan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan. En herätä kenessäkään halua niellä ylpeytensä, rohkaista itsensä ja lähestyä.

Mutta samalla tiedän miten vihaa täynnä oleva ihminen ei pääse taivaaseen. En halua olla Saatanan kaltainen.

Kristittynä mun on YLITETTÄVÄ itseni, pyrittävä pois pahoista ajatuksista, taisteltava syntiä vastaan. Englannin sana "overcome" kuvaisi asiaa parhaiten.

Ehkä Jumalalla on joku mullekin. Joku joka vielä näkee vaivaa voittaakseen mun sydämen ja pysyy vierelläni.

Jos ei ole, silläkin on tarkoituksensa.

Mulle on kehittynyt neuroosi. Aina tiedettävä kaikki. Ennen nukahtamista saattaa tulla mieleen jokin naurettavan vähäpätöinen asia joka on tietysti sillä sekunnilla selvitettävä Googlen avulla.

On mahdoton elää sen tunteen kanssa ettei tiedä jotain. Tuskallisen piinaavaa.

Mistä tämä "pakko" tulee? Onhan sitä entisaikoinakin hyväksytty ettei kaikkea vaan tiedä. Kysytty sitten joskus joltain, jos jaksaa tai muistaa. Tai lähdetty kirjastoon seuraavana päivänä etsimään aiheesta tietoa. Useimmiten ne vähäpätöisimmät asiat on vaan unohdettu. Samapa tuo, ei sitä kaikkea tarvitse tietää. Ihminen on vajavainen- sen takia on lääkäreitä sun muita asiantuntijoita.

Eih, ihmisen on nyt oltava oma lääkärinsä. Ei voi kokea puutumista oikeassa käsivarressa ilman että googlaa ja selvittää syyn itse. Tai jos mahaan koskee tulee tietää kaikki mahdolliset syyt- umpisuoli, ärtynyt suoli, keliakia, Crohnin tauti... Lääkärille mentäessä tietää sitten yhtä paljon kuin lääkäri itse- tai no, melkein. Voi jo luetella mitä kokeita olisi hyvä ottaa.

Miksi? Miksemme voi luottaa siihen että muut tietää paremmin tai että edes joku tietää? Onko tosiaan mahdutettava päähän mahdollisimman paljon tietoa mahdollisimman monesta eri asiasta?

Jos jollekulle mainitseekin ettei tiedä jotain saa kuulla sanat "katso googlesta". Niinkuin että anteeksi että edes ihmettelin asiaa, hetihän se olisi pitänyt mennä ja tutkia.

Tietämättömyys on nykypäivän pahin synti. Kaikki tietohan on valmiina netissä. Vain laiskuutta jos ei ota selvää.

Myönnän itsekin tietyllä tavalla halveksivani tietämättömiä ihmisiä. Ärsyttää jos joutuu selittämään juurta jaksaen jonkun asian jonka toinen löytäisi parilla klikkauksella. Jos vielä saa kuulla miten "ei jaksa nyt googlettaa", alkaa vituttaa oikein kunnolla.

Olen sen ikäinen että vielä muistan sen riemun kun sai tietää jotain mikä oli mieltä askarruttanut jo pitkään. Nyt sitä riemua ei enää ole. Ei-tietämisen ja tietämisen välillä kun on sellainen 30 sekuntia.

Miten sitä edes osaisi laittaa tärkeysjärjestykseen mitä kannattaa googlata ja minkä voisi jättää googlaamatta? Uteliaana ihmisenä sitä menee päivät googlaillessa- mitä sitten jos nukkuu puoli tuntia vähemmän. Kenellekään ei kehtaisi edes kertoa mitä googlailee- niin älyttömiä juttuja.

Toivottavasti ei jää jälkeä minnekään.

Mä en oikein käsitä tätä nykyistä suhtautumista treenaamiseen ja liikuntaan.

Tuntuu että vahvana on ajatus siitä miten "liikuntaa ei voi saada liikaa", enempi parempi, päivä ilman treenejä on hukattu ja salilla olisi oltava joka päivä ja mielellään pari tuntia kerrallaan.

Lepoa ei arvosteta, venyttelyt ja rentoutumiset on turhuutta. Jos viihdyt vähänkin aikaa sohvalla, olet sohvaperuna.

Liikunnan tuleekin stressata ja olla suoritus, velvollisuus, siinä missä vaikka tiskaaminen tai imurointi. Itsensä rääkkääminen on itsensä rakastamista. No pain, no gain. On suorastaan nautinnollista kun joka paikkaa särkee treenien jälkeisenä päivänä.

Jos ei ole kipuja, ei ole treenannut tarpeeksi kovaa.

Liikuntaan ei voi jäädä koukkuun- negatiivisessa mielessä. Koska se on itsessään jotain niin hyvää ja terveellistä, se ei voi olla ongelmaksi luokiteltava riippuvuus.

Pakkoliikkujaa kehutaan ja kadehditaan. Todetaan miten "itsekin haluaisi käydä yhtä usein muttei ole saanut aikaiseksi".

Kukaan ei pohdi sen syvemmin missä kohtaa homma menee överiksi.

Ajatellaan "parempi liikaa kuin ei liikuntaa ollenkaan".

Kuinkahan moni kärsii ylikunnosta tietämättään?

Miksei levon merkityksestä puhuta riittävästi?

Mistä tavallinen ihminen tietää liikkuvansa liikaa jos kivut kuuluvat asiaan?

Saattaakin vaatia enemmän sisua ja kanttia opetella tietoisesti rentoutumaan, kuuntelemaan omaa kehoa- ja kenties hyväksymään itsensä sellaisena kuin on sen sijaan että tavoittelisi jotain "täydellistä fitness-kehoa".

Itse arvostan nykyään enemmän mielenrauhan löytänyttä joogaajaa kuin salilla kuusi kertaa viikossa rehkivää ihmistä. On helppo pysyä liikkeessä mutta vaikeaa pysähtyä ja kohdata itsensä.