IRC-Galleria

Joo, ellet jo huomannut niin olen 30. Oon ollut mukana joka ikinen päivä tsiigaamassa mihin suuntaan internet kehittyy. No, melkein joka päivä. Kuulostanko nettiriippuvaiselta? Sellainen toki olenkin ja olen aina ollut. Mutta hetkinen, onko semmoista asiaa enää kuin "nettiriippuvuus"? Muistan ajat kun ilmiöstä puhuttiin. Varoiteltiin ettei netissä saisi olla kuin ehkä tunnin päivässä vapaa-ajalla, kaksi tuntia on jo merkki ongelmasta ja kolme tuntia tarkoittaa että elämänhallinta on täysin kateissa.. Mites on asiat vuonna 2019? Istut tuolissa ja käytät kenties pöytätietokonetta tai läppäriä. Todennäköisesti sinulla on myös älypuhelin jolla pääset nopeasti ja kätevästi internetiin missä ja milloin vain. Sovelluksina ainakin Facebook, Instagram, Snapchat, YouTube ja Twitter.. Kenties myös Tinder jos sinkku olet tai vaikket olisikaan.. *wink*. Ehkei sinulla enää ole edes tarvetta läppärille kun nykyään älypuhelimella voi tehdä ihan kaiken vaikka sängyssä maaten. Eikä tarvitse odotella kauaa että vehje käynnistyy.

Miten hienoa että nettiin pääsee vaikka bussissa! Takana on ajat kun jouduit katselemaan ikkunasta maisemia. Vai onko se sittenkään hienoa? Onko hienoa että ihmiset ei noteeraa enää toisiaan, kukaan ei kestä edes kymmentä minuuttia tekemättömyyttä? Omien ajatusten kanssa oleminen on sietämätöntä, entä jos pinnalle pulpahtaa jokin ikävä muisto? Entä jos vaikka omatunto kolkuttaa yhtäkkiä tai alat miettimään jotain muuta ikävää mikä ahdistaa, jossainpäin maailmaa taas ammuttiin joku 20 ihmistä ja jokainen on saamassa ties minkä silmäsyövän? Ja alkaa jo vähän kädet vapista että entäpä jos se Teneriffalla otettu bikinikuva ei sittenkään saanut yhtään tykkäyksiä, entä jos oletkin siinä liian lihavan näköinen? Pitäisiköhän se kuva sittenkin poistaa?

Apua, mitähän kommentteja siellä on.. Jospa haukutaan tyrkyksi tai joku sukulainen löytää sen ja miettii että onpas se vajonnut alas.

Someriippuvaisena (vanhoille: sosiaalinen media) et osaa enää tehdä mitään käsilläsi. Viimeksi leivoit 2011 ja sen jälkeen olet syönyt kakkusi kahvilassa samalla kun selailet instagramia.. Ja tietysti siellä on myös kuva siitä kakkupalastasi. Koska et tarvitse enää edes kynää ja paperia käsialasi on muuttunut niin hankalasti ymmärrettäväksi ettet enää kirjoita mitään minnekään. Huomaat että kahdeksankymppisellä isoäidilläsi on parempi käsiala kuin sinulla ja kirjoittaminen sujuu luontevasti. Sinä sen sijaan joudut oikein tosissaan keskittymään jokaiseen kirjaimeen.

Pystytkö enää nukahtamaan normaalisti? Siis niin että internetissä et ole ollut viimeiseen kahteen tuntiin? Et. Ennen nukahtamista on pakkomielteiseen tyyliin tarkistettava kaikki somet ja vielä laitettava yksi tiukka kommentti sille ärsyttävälle tyypille Facebookissa. Ja tottakai tsekattava uutiset, eihän sitä tiedä mitä on tapahtunut vaikka Kardashianeille kun Kaliforniassa on eri aika kuin Suomessa..

Täyttä hevonkakkaa sanon minä...

Muistan aina ajatelleeni että 30veenä naisella on asiat jo aikas okei. Tietää kuka on. On semmonen valmis paketti. Tuntuu että mun elämässä on mennyt asiat just päinvastoin. Mitä vanhemmaksi tuun sitä enemmän näen ihan jo netistäkin miten monia tapoja on elää tätä elämää. Kaikki asiat alkaa olemaan vähän "toisaalta ja toisaalta" kun tajuaa että mitään yhtä oikeaa totuutta ei ole. Kukaan ei voi sanoa millainen elämä on arvokkaampaa kuin jonkun toisen. Sitä pystyy -ainakin osittain- menemään sellaisenkin ihmisen nahkoihin joka ennen on herättänyt välittömästi inhoreaktion.


Paljon on opittavaa.. paljon on parantamisen varaa.. En ole mikään supernainen, eih, en lähellekään. Olen joissain asioissa liian heikko, liian herkkä, liian epävarma, liian vainoharhainen.


Olen jotenkin tullut ulos päänsisäisestä "kuplasta" ja tajunnut että tässä maailmassa on oikeasti miljardeja ihmisiä ja monilla on yhtä raskasta kuin mulla tai paljon, paljon raskaampaa. Valittaminen siitä että kahvi on loppu kaapista tai netti hidastelee tuntuu aina vaan typerämmältä.


Mutta toisaalta elämää ei saisi ottaa liian vakavastikaan. Pitää kyetä nauramaan itselleen ja omalle elämälleenkin kaiken sen kurjuuden keskellä.. vaikka se tuntuisi äärimmäisen vaikealta. Pitäisi lopettaa jatkuva itsensä vertailu muihin. Pitäisi kunnioittaa enemmän muiden yksityisyyttä ja samalla olla paljastamatta itsestäänkin ihan kaikkea.


No, vahinko on jo tapahtunut.

Moniongelmaisena, hankalana potilaana sitä joutuu oikein miettimään mitä hemmettiä tarkoitetaan sillä että joku on terve. Mitä on terveys? Sitäkö että lääkärillä käydään vain kerran tai pari vuodessa? Sitäkö että pystyy käymään töissä viitenä päivänä viikossa? Vai kenties sitä ettei ole syöpää tai jotakin muuta potentiaalisesti kuolemaan johtavaa sairautta? Voinko sanoa olevani terve jos en enää kykene käymään kuntosalilla mutta kykenen kävelemään ulkona? Olenko terve jos verikokeista ei löydy poikkeavaa mutta syön särkylääkkeitä lähes joka päivä? On kurjaa ja masentavaa kokea itsensä sairaaksi. Sehän on varmaankin itsestäänselvää. On toisaalta myös kurjaa jos lähipiiri haukkuu laiskaksi tai satunnaiset kommentoijat. Eihän kukaan kuitenkaan voi tietää millaista on elää juuri minun kehossa. Ei edes lääkäri.

Sairauksina fibromyalgia, krooninen väsymysoireyhtymä, allergiat, tuoksuyliherkkyys, migreeni ja refluksitauti plus oireita joita ei oikein osata yhdistää mihinkään.

29. ystävänpäivä all alone.

Luoja että unettomuus on perseestä. Mulla on ollut aikaisemminkin ongelmia unirytmin kanssa- mennyt liian myöhään nukkumaan, herännyt ehkä kympiltä. Nyt sitten nukuttaa kuin jotain vanhusta ilta ysin jälkeen ja herään milloin tahansa aamu kolmen ja aamu kuuden välillä. Ei kait siinä mitään mutta... kaupatkin aukeaa "vasta" kasilta ja kaikki erikoisliikkeet ym klo 10. Kerran joku sanoi neuvoksi että valvopa 24h putkeen. Ei pysty. Toisaalta ihanaa olla hereillä näin pimeällä- mä en ole ikinä tykännyt valosta, auringosta. Odotan kesää lähinnä inhoa tuntien.

Okei, on kesässä yksi hyvä puoli. Ei tarvitse miettiä että missä se toinen hanska nyt onkaan, bussi lähtee jo viiden minuutin päästä. Suunnilleen kengät jalkaan ja menoksi.. mutta ne helteet. Ei hemmetti. Sittenhän nukkuukin hyvin tälleen kerrostalossa. Toisilla on mökit ja reissut, itsellä yksiössä tukehtumista. Semmosta se on.

Kerran joku sanoi et mulla on varmaan joku identiteettihäiriö. Se jotenkin osu ja uppos. Nyt mulla on lyhyet vaaleat hiukset. Toisin sanoen olen kuin joku tukeva Miley Cyrus. Kyseenalaistan kaikkea itsessäni jatkuvasti. En pääse jyvälle. Jokunen päivä sitten mietin olenko lesbo. Sitten olin vakuuttuneempi siitä että olen heteroromanttinen. Nyt tuntuu etten tunne mitään ketään kohtaan enkä kykenisikään. Täysin lättänät fiilikset. Haluun vaan olla lapsi ja leikkiä että kukaan ei kokenut murrosikää mun ympärillä. "Tytöt tykkää pojista ja pojat tykkää tytöistä ja joskus pojat tykkää pojista ja joskus tytöt tykkää pojista ja tytöistä.." Niin niin. En mä tosin vihaa ketään enää. En jaksa. Oon niin uupunut että jos mulla on ruokaa kaapissa ja laskut maksettuna niin JEE. Kai se on myös sitä että vanhenen. Niin, lapsettaa ja mummoudun samalla.

No niin, ikää melkein 29 ja edelleen sinkku. Oon miettinyt itteeni ja muita entistä syvällisemmin/tarkemmin tässä kun aivotkin jonkun verran kehittyneet (ei tarpeeksi mutta jonkun verran). Että mikä hemmetti siinä on että miehet puistattaa ja tunne on usein molemminpuolinen, ainakin muutamien päivien kuluttua "ensitutustumisesta". Olen yrittänyt olla mukava, hauska, hulvaton, syvällinen, avoin, hyvä keskustelija, monipuolinen ihminen... "I'm every woman..."

On ollut hoikka vartalo, pitkä tukka, punainen tukka, musta tukka, vaaleahko tukka, lyhyt tukka, puolipitkä tukka, vähän extraa kropassa... Olen ollut teini, olen ollut nuori ja nyt lähestyn kolmeakymppiä. Olen ollut fitnessintoilija ja ns. sohvaperuna. Olen ollut kristitty ja olen ollut ateisti. Silti ei vaan löydy ihmistä jolle olisin kaikinpuolin riittävä. Enkä usko kompromisseihin niinkin vakavassa asiassa kuin parisuhde.

Mikä sitten mättää. Olenko kenties lesbo ja en vaan sitä tajua. Onko sellainen edes mahdollista- olla tämän ikäinen ja elää jossain "pimennossa". Voisiko olla, että naisen tavattua (mielummin naisellisen) yhtäkkiä lamppu syttyisi päässä ja palaset loksahtelisi paikoilleen... VAI olisinko taas masentunut että joo, ei tämäkään toimi. Valehtelisin itselleni ja toiselle. Mistäs sen sitten tietää, varsinkin kun omat tunteet on aina vähän kadoksissa.

P.S. Missä naisiin tutustuu "rauhassa"?

Istun Turun pääkirjastossa. Tämä paikka meneekin tänään poikkeuksellisesti kiinni jo klo 17- mistäs tuotakaan olisi tiennyt. Te joilla on kotona tietokone- eli todennäköisesti 99pros teistä- olkaa helvetin onnellisia. Yritin saada hyväpalkkaista isääni avittamaan edes vähän jotta saisin uuden läppärin.. "joo, katotaan sitten..." Nyt siitä on kulunut melkein vuosi.

Tämän paskan lisäksi myös älypuhelimeni hajosi noin 6kk ostosta. Ei kastunut, ei pudonnut. Akku vaan alkoi kuumenemaan ihan vitusti. Sitäkään en ole kokonaan maksanut. Olen DNA:n kanssa naimisissa ensi vuoden marraskuuhun asti.

Tälläistä on valkoisen roskasakin elämä Suomessa. Sosiaalitoimistosta turha pyytää tietokonetta- onhan olemassa kirjastot. No täälläpä sitä istutaan. Ahdistaa vitusti. Tuntuu että kaikki katsoo kun tuijotan tätä ruutua ja vääntelehdin tuolissa. Selkään sattuu.

En ole kirjoittanut aikoihin mitään. Yksi iso syy: läppäri ollut paskana reilun vuoden ja en tiedä mistä kaivan rahat uuteen. Välillä tuntuu että kaiken sen paskamyrskyn jälkeen ei ole enää järkeäkään avautua mistään. Meni terveys, saapui stressi. Minut tunnistettiin julkisilla paikoilla. Ahdisti. Olen voinut huonosti mutta eihän sitä saisi valittaakaan. Näen teidät kyllä.