IRC-Galleria

Mikähän siinä on että nuo minkä-tahansa-laitosten isojen roskisten kannet ei ikinä pysy ylhäällä. Jalkapainike löytyy josta kannen pitäisi nousta, mutta painikepa onkin jo valmiiksi painuneena lattiaan, eli yhtä tyhjän kanssa. Kiva siinä sitten vaihtaa roskapussia kun kansi läpsii sormille kokoajan. Hmp.

Saapastelin tuossa äsken pihalle pyörääni pesemään. Vesiämpäri, keittiösieni, SunLight-pullo, vähän ruokaöljyä, sadetakki ja poutasää.
Toivoin että kukaan ei tulisi.
Pesuvaiheen loppumetreillä joku ukkeli kurvasi vanhalla pyörällään viereen.
Toivoin että hän ei puhuisi.
Ukko naurahti ettei ollut nähnyt ennen moista näkyä, "tyttö tiskaamassa pyöräänsä!" (Missä ja miten te kaupunkilaiset pesette pyöriänne?!) Naurahdin takaisin nolona ja jatkoin hommia. Hän ryhtyi juttelemaan enemmänkin "Se on oikein se". ja aloin jo pitää hänestä. "Olenpa muuten se alakerran ukko joka huoltaa pyöriä". Minä en moisesta ukosta tiennytkään, mutta päätinpä sitten hiukan sosiaalistua ja kertoa pyöräni kehnoista jarruista. Ukko katsahti niitä ja valitteli että nehän ovat aivan viturallaan. Niinpä hän päätti laittaa jarruni saman tien kuntoon ja sehän sopi minulle. Laskeuduimme talomme kellariin. Ukolla pyörä kainalossa. Vanha viina lemahti. Saavuimme pyöräkellariin josta en ollut edes tietoinen. Ja sieltä suunnistimme parin oven kautta pieneen, hämärään verstaaseen jossa oli vanhoja pöriä, kokonaisia ja puolikkaita, sekä työkaluja ja rasvaputeleita. Hän väänsi pyörästäni paria mutteria ja suihkautti hiukan öljyä, testasi miten toimii ja siinä se. Noniin, olimme molemmat tyytyväisiä. Kysyin vielä mitäs tämä tämmöinen maksaa. Ei mitään. "Mitäs minä tämmösestä ottasin kun ite sen halusin korjata". Hän kantoi pyöräni takaisin ulos ja minä availin ovia. Hän kertoi mistä puhelinnumeron löytää jos tulee pyöräasiaa. Minä kiitin ja pumpasin vielä renkaisiin ilmaa. Nyt pyöräni on taas elämänsä kunnossa. Pieni, ystävällinen asia oli tehnyt tästä päivästä taas yhden parhaista. Kiitos sinulle ukkeli, sinunlaisiasi ihmisiä maailma tarvitsee.

..meille tullessasi katsahdat aikoja sitten sammutetun kahvinkeittimemme pannussa lepäävää kahvinlirua, osoitat sitä sormella ja katsot minua ilmeellä mitä v****a?!

Aivan, sitä minäkin, mitähän vittua!?

Gaah.. teoriaa munkkien valmistuksesta. Ja olen valmistanut munkkeja jo monet kerrat, yksinkertaista kuin mikä. Mutta itsepähän itseni tungin tällekin kurssille. Ehkäpä tästäkin on jotain hyötyä vielä... laskea taikinoiden lämpötiloja ja muuta kamalaa.. koulumaista.

Onneksi on pyttipannua. Ilmaista ruokaa mulle.. mums! Se motivoikoon minua loppukevään.

Eilen oli outo päivä. Vapaapäivä.
Nousi hirmuinen halu tehdä jotakin repäisevää! Luoda jotain uutta! Päätimme Eskon kanssa lähteä kirpeään auringonpaisteeseen kaupungille noukkimaan ideoita. Heittelimme ilmaan kaikenlaista kivaa; tatuoinnin hankkimista, seinän maalaamista, nurmikolla pelaamista, alamäkipyöräilyä, benji-hyppyä.. valitettavasti mikään ei ollut mahdollista ja kaikki mahdollinen tuntui laimealta. Kaupungilla kiertelimme ostoskeskukset.
Törmäsimme kaveriin, hänellä oli syntymäpäivä, ei muuta.

Jatkoimme matkaa, kävelykatua ylöspäin. Kotikatuni kulmassa iski paniikki, ei vieläkään ideoita joita olisi mahdollista toteuttaa. Biljardisali, äh, ei sinnekään uskalla astua sisään jos joutuu rahan puutteessa kääntymään saman tien pois.
Sama kaveri kuin aiemmin törmäsi meihin. Hänellä oli tyhjä limsapullo, ei muuta.

Ylitimme tien vihreillä ja päätimme siemaista lasin viiniä kämpillä ja katsoa mitä juolahtaa mieleen. Ei mitään. Turhautuneena lähdin pilatekseen ja sielläkin tuli vain niska kipeäksi.
Ei muuta.

Tulin kotiin pitämään kiinni itsenäisyydestäni. Katsomaan TVtä! Mutta se ei toiminut vaikka kuinka renkkasin johtoa. Olin kauhuissani. Se ei toimi, mitä teen?! Minun on viihdyttävä yksin! Jos TV ei enää ikinä palaa entiselleen, olen menettänyt senkin oman huvin johon keskittyä yksinäisinä iltoina. Enkä voi taipua, en voi viedä digiboksiani Esterin luo ja alkaa asumaan joka ilta siellä. Se olisi pelottavaa.. kuin asuisi yhdessä, kuin tekisi kaikki samat virheet ja antaisi itsensä vajota siihen samaan riippuvuuteen mikä oli joskus. Siihen pisteeseen jossa päivä ilman häntä tuntui palalta kurkussa. Huoh, mutta se pala on kurkussani jo nyt, kuin tabletti tiivistettyä pakokauhua. Mutta minultahan loppuu tässä syyt olla kotona ..eih, kyyneleet pyrkii silmiini, pelkään että menetän haluni olla yksin.

Vaikka voisin tehdä mitä haluan, voisin kuunnella lempimusiikkiani aina (kuten tämä Muse – Falling down) ja kirjoittaa.. tai lukea hyvää kirjaa.. tai katsoa leffoja itkeä ihan rauhassa. Voisin piirtää, valokuvata, tehdä mitä haluan, mutta silti pelkään että toinen ihminen ja TV vetävät aina vain pidemmän ja pidemmän korren, ja lopulta minulla ei ole muuta.

On vaikea hymyillä jos on kuukautiset ja työkaverina joku täys torspo.

Mutta onneksihan näin ei ole.


Mikähän minut saa rakastamaan tätä työtä? Tiskirätin pesu, Häkeltyminen kassalla, Huono omatunto jokapäiväisestä herkuttelusta, vaiko Puutuneet jalat?

Inhottaa, ärsyttää ja väsyttää nuo kaikenmaailman Tukiaiset, Ruususet ja Nykäset jotka hakevat huomiota millä keinolla hyvänsä. Hölmöilyjä ja katumusta peräjälkeen. Jossain vaiheessa päästään matkalle, naimisiin ja esittelemään keittiötä, mutta kun keinot ovat taas vähissä, keksitään tai kuksitaan jotain ihan muuta. "Kaikki julkisuus on positiivista julkisuutta"

Mutta voiko heitä syyttää. Kissani on aivan samanlainen. Ja rakastan häntä. Kukaan joka hänet on todella oppinut tuntemaan, ei voi olla rakastamatta.


"Heti kun toi ovi aukee juoksen kauheella rytinällä sisään, likaisin käpälin. Pääsen syliin. Ne pesee mun tassut, voin vähän itkee, sit ne jo säälii mua ja päästää mut keinutuoliin ja silittää. Sit ku ne ei enää jaksa, voin vaikka kiivetä hyllyyn ja pudottaa jotain.. sit ne ehkä hakee mut pois sieltä, pääsen taas syliin. Tai jos en pääse, niin voisin hiukan kiehnätä lattialla ja kujertaa söötisti niin joku heltyy rapsuttaan mun massua.. joo, hyvä suunnitelma!"

On se vaan niin ihana pikku Paskiainen..<3

Mahti ruoat, upea sauna ja hyvää seuraa. Oikein mukava ilta.

Ja sitten tietty kattava juomapuoli. Litkin kaikennäköistä mutta kännissä en tainnut varsinaisesti olla missään vaiheessa. Harjotusta on siis takana. Siispä aloin miettimään, koska tämä harjoitus loppuu? Olen 22 ja elämässäni kaikki on hienosti. Silti suurin osa viikonlopuista kuluu näin, hillutaan pienessä hiprakassa. Ja jos keksitäänkin jotain uuttaa ja kivaa viikonlopuksi, niin eikös se olisi vielä kivempaa pienessä hiprakassa! Joo, varmasti, ja siihen menee taas kymppi lisää rahaa ja ensi viikolla ei sitten olekaan varaa lähtee uimaan kun se maksaisi jopa vitosen. Säälittävää. Minä olen säälittävä.

Kaikesta siitä hyvästä huolimatta mitä minulla on, haluaisin aina välillä pois, kauas pois. Voisin muuttaa loppuelämäkseni Afrikkaan jotta muistaisin taas mitä oikea ilonpito on. Se ei totta helvetissä ole tätä toistuvaa pettymystä itseensä kun ei taaskaan keksinyt tarpeeksi hyvää syytä olla juomatta. Mitä se haittaa että vähän juo sillon tällön? Sitä että silloin tällöin on jo liian usein, silloin tällöin on tapa josta on vaikea päästä pois, silloin tällöin miettii että olisipa kiva vetää tänään kännit pitkästä aikaa, silloin tällöin haluaa pitää hauskaa ja juuri silloin tällöin pitää olla viinaa. Silloin tällöin mietin että tuleeko minusta sellainen huono äiti jolla on hirveä tarve saada lapsensa hoitoon joka viikonloppu jotta pääsisi vähän rentoutumaan. Silloin tällöin mietin että tämän on loputtava.
Nyt.

Olen taas baarissa ja vertaan itseäni näihin jotka hilluvat täällä joka viikonloppu. Nämä ovat mukavia ihmisiä. Minäkin olen mukava. Meillä on yhteisö, meitä on monia. Mutta mitä minä haluan? En minä halua tulla tänne enää 3-kymppisenä. En minä halua olla yksi näistä.

Haluan
jotain
muuta.

Aurinko melkein paistoi, ilma oli kylmä mutta keväinen ja pirteä. Laitoin kotona Scandinavian music groupia soimaan ja kalan uuniin. Nukahdin.

Heräsin pommiin, vieras numero. Koneeni oli sammunut ja satoi räntää.

Käynnistin koneeni ja se sanoi että se oli väärin sammutettu. Kämppikseni oli juuttunut hissiin ja oli yrittänyt soittaa, kuulin. Puhelimeni oli tuutannut varattua. Kun nukuin.

Laitoin taas Scandinavian music groupia soimaan. Haluan uskoa että aurinko paistaa vielä lapsillenikin, että teknologia ei ainoastaan syökse meitä tuhoon, että rakkaus on ikuista.


Sekin oli maanantai kun tarvoin lumeen päiväkodin ovesta. Olit tullut minua vastaan.
Sormusten kanssa.