Kivipaadella Jere vähän nälästä heikko
istui ja hyväili luuta se veikko.
Oli kalunnut luuta jo monta kuuta, sillä naisista teki tiukkaa.
Oli niukkaa! Ei hiukkaa!
Asui Asolassa luolassa yksin se Jere,
ja naisista teki tiukkaa.
Osui tulemaan Minna saappaisaan,
sanoi Jerelle: "Kas, mitä huomaankaan?
Ihan näköhän sen on lapaluun Väiski-enon, ja se kuuluu hautuumaahan.
Juu, maahan! Luu maahan!
Ei vuosiin lie enosta kuultukkaan,
ja luulin: hän kuuluu maahan."
"Toki myönnän, luun kähvelsin,
vaan miksi panna luita maan koloihin?
Jo aikaa, sen ties, oli kuollut se mies, kun löysin tuon lapaluunsa.
Kapaluunsa! Rapaluunsa!
Kai anniksi vanhalle Jerellekin
jo liikenee lapaluunsa."
Sanoi Minna: "Se tiedä, en tuota siedä,
luvattomasti ei toki viedä
noin ilman muuta sukulaiseni luuta, siis luovuttaa luu on paras!
Sinä varas! Pidä varas!
Se on vainajan oma, se tiedä,
siis luovuttaa luu on paras!"
"KAS!" Jere huusi, "siinä herkku on uusi,
minä kourin myös sinua ja puhki hyväilen luusi!
Ilomielin haukkaa lihapalasen maukkaan, sinut hampaden saha perii.
Paha perii! Maha perii!
Olen hypistllyt vanhoja luita jo kuusi:
lihas hampaiden saha nyt perii."
Vaan kun Minna-raukkaa Jere jo haukkaa,
sen kädet tyhjinä yhteen paukkaa.
Minna karkuun luikki, sen taakse puikki ja potkaisi takamuksille.
Muks sille! Puks sille!
Johan oppii, Minna tuumi, kun paukkaa
sille potkun takamuksille.
Kuin kallion rinta on Jeren sen pinta,
sen kovetti koulussa istuksinta.
Jos potkit niin särjet sinä saappaittes kärjet, on tunnoton Jeren sen nahka.
Kuin rahka! Kuin pahka!
Se Jerestä olikin hupaisinta,
mitä tunsi varpaiden nahka.
Minna onneton kotiin päässyt on,
ja rampa on jalkansa saappaaton,
vaan huoletonna tuo Jere-konna piti luun jonka voihki se kurja.
Se nurja! Se hurja!
Yhä istuu se laella kallion,
piti luun jonka voihki se kurja!