IRC-Galleria

Mission pakomatka Viro lähtee käytäntöön huomenna klo 12 lähtevällä bussilla kohti Hesaa ja siitä Laivalla Viron maalle rällästämään heidän kustannuksellan kaikkea halpaa, katsotaan tulenko milloin takaisin, hei hei. Pitipä vain sanoa, jos minua ei näy vähän ajan päästä täällä takaisin... Niin odottakaa sitten kauemmin :'D

Jokainen alokas saa tärkeän tehtävän. Heistä jokainen saa oikean morsiammen oikealle kyyljelleen marssimaan ylpeänä. Hänen lempinimensä meille on yleisesti Rynkky, sotilaan silmäterä. Perinne sanoo, että aseelleen kuuluu antaa tytön nimi, sillä se on morsiammesi palvellessasi pitkine päivine ja öin. Vanhat sotilaat sanovat, että nainen on petollinen, arvaamaton ja vaativa. Mutta Rynkky. Rynkky on aina rinnallasi, se kulkee aina minne menet ja tulet. Rynkky on tukenasi ja suojelee sinua pahalta mustan metallin kiiltäen käsissäsi uhmakkaasti nauraen vaaroille. Tunne morsian läpikotaisin, tämä kaunotar antaa siihen mahdollisuuden tuhansia kertoja, kun hoivaat sitä käsissäsi. Rynkky ei petä sinua koskaan, jos vain muistat pitää siitä huolta. Muistat puhdistaa sen joka kohdan, kiiloittaa se kiiltäväksi kuin jalokivi auringonpaisteessa tai kuun valossa, öljyä se rakkaudella ohuelti sen myötäileviä ja kulmikkaita pintoja pitkin. Tarkista, että sen kaikki osat ovat kunnolla paikallaan ja kokoa varmasti, sillä nämä neidot pitävät varmoista käsistä. Itse annoin omalleni nimeksi Sonia. Hän on vaisu tähdätessä, hyvin ruostumaton ja selvinnyt ajan saatossa naarmuilta ja kulumisilta, erittäin pehmeä käsissä aseeksi, tähtäimensä on hyvin suora ja tarkka, kolikkotestissä kolikko pysyy tyylikkäästi piipun päällä, mutta lipas ei aina oikein tykkää olla aivan pohjassa ampuma asentoa etsiessä, mutta kaikista paras tässä tytössä oli sen luja tahto ampua ja lujaa pysyen hellästi potkien käsissäni olkapäätäni vasten. Tätä naista tulen ikävöimään pitkän aikaa. Oli erittäin haikea olo viedä se takaisin asevarastolle tarkastajan lääpittäväksi ja arvosteltavaksi, tosin kirjusi sanoi piipun olevan puhtaanpi kuin omansa. Sain lopussa vielä sivellä viimeisen voitelun Sonian pitkälle odotukselle muiden sisariensa luokse asehalliin. Lopulta kuitenkin siitä piti luopua ja jäin kauas katsomaan, kuinka morsiammeni katosi valtavien valkoisten ovien taakse "Näkemiin tyttöseni... Nähkäämme vielä joskus toivon mukaan" Poistuimme Kirjurin kanssa asehallista ja viimeinen vanhojen sotilaiden oppi tuli mieleeni. Tätä morsian on luotu vain ja ainoastaan toisen vahingoittamiseen ja tappamiseen, mutta sitä ei kuulu pelätä. Sitä täytyy kunnioittaa ja olla varma mieleltä ja ruumiilta, kun se on kädessänne.

3 Huoltokompania tupa 11 rynkkyvarustus (toiseksi viimeinen oikealta on minun tyttöni)

Pari päivää nyt viettänyt elämää Porin Prikaatin Huoltokompanian 3 osastossa tuvassa n. 11 Niin tämä elämä ei ole yhtään hullumpaa:D Marsiminen tahdissa on oikeesti kivaa, siinä saa tuntea olonsa järjestäytyneeksi, MUTTA MÄ VIHAAAAAAAAAAAAAN ROKOTTEITA HELVETTI SOIKOON!!! NIITÄ ON TYÖNNETTY NYT MELKEIN JOKA PAIKASTA JOLLAIN VERUKKEELLA KOKO PÄIVÄ!!!!

Katsottuani propaganda-videon joka lievästi laski haluani lähteä sotaväkeen entisestään.

Siispä uusi suunitelmani:
Haistatan pitkät armeijalle ja menen työntämään itseäni pää edellä jättiläisleivokseen ja toivon, että jättiläis lentolisko tulisi ja söisi minut helikopterin kyydistä

Vapaana poikana kun astun maille tuntemattomille, en ole sinkku. Minulla on nyt rakastaja, joka minun kuuluu pitää tyytyväisenä ja osoitta hänelle rakkauttani. Hänellä on nimi, joka tunnetaan kutsuten sotaväki ja toiselta nimeltään isän-maan puolustus. Tälle armahalle annan kaikkeni aikana mitä hän minulta vaatii ja odottaa, kunnes aikani tulee jättää hänet taakseni ja koittaa katsoa elämää eteenpäin, katsomata taakse, muistellen kuitenkin mitä hän minulle antoi ja odottaa minua tekemään, kun hän minua kaipaa jälleen

Pääkallo. Raskas siunattu metallinen kaulakoruni. Se painaa kaulassani, se hiertää niskaani jättäen muiston uskollisesta kumppanuudestaan, se on tukenut minua pitkän matkan, pitempään, kuin yksikään toinen esine, mutta sen aika on lakseutua veitseni terälle odottamaan paluutani. Sormus. Tuo hopeinen ja symboliikaisesti koristeltu hyvän ja pahan portti. Se on pyörähtänyt sormeni ympärillä niin monet kerrat, se on puristanut sormessani kivuliaasti, olen silitellyt sitä hellästi sormieni välissä, mutta nyt senkin aika on koittanut tulla lepäämään veitseni kannettavaksi, kunnes palaan noutaman sitä. Hiukset, nekin kertovat omaa tarinaansa huimista seikkailuista, jos ne osaisivat puhua, niitä olisi jännittävä kuunela niiden kokemuksista kanssani, etten vain unohtaisi mitään. Nyt kuitenkin niidenkin aika on tullut. Näin kauan ne ovat osoittaneet suuntaani elämässä, toivon mukaan ylös, mutta on olut myös päiviä, jolloin ne ovat ohjanneet sivulle tai taakse, koska ylös ei ole päässyt. Nyt on tulut aika, nyt on tullut niihen hetki, nyt on aika päästää heidät ikuiseen lepoon, heitä kuitenkin ylpeästi muistaen.

Mies lähtee kohti ovea. Siellä pimeä ja kylmyys odottavat ahnaasti liittymistäni seurueeseensa. Hän katsoo vielä kerran taakseen, hän tahtoisi sanoa jotain, jotain mikä olisi pitkään muistettavissa, jotain mikä tuntuisi hyvälle, mutta hän epäröi, se ei tunnu hänestä oikealta mitä hän tahtoisi sanoa. "Näkemiin rakkaani. Tulen vielä takaisin luoksesi, koska tahdon uskoa siihen." Sanoja ei tule. Huulet ovat sinetöidyt. Ei ääntäkään. Ei ole ketään jolle sanoa noita hänelle tärkeitä sanoja. Kuitenkin hän kuulee vaimean kysymyksen. "Pärjäätkö sinä?" Hän havahtuu takaisin todellisuuteen ja katsoo suoraan silmiin. Sanat tulevat kuin liukuhihnalta, mitään miettimättä. "Tietenkin." Hän nostattaa huulillen viimeisen kerran hymyn, jotta se tuntuisi oikealta vastaukselta. Mutta hän tajuaa liian myöhään, että hän juuri valehteli, hän oli luvannut sanoa aina totuuden, jos joku vain kysyisi. Mies ei voinut kai muuta. Hän koitti pitää viimeiset rippeensä kasassa, jättäen onnellisen lopun tuolle pakkasyölle, jotta sitä voisi edes joskus muistaa hyväksi hetkeksi. Mies halaa viimeisen kerran. Se tuntui oikealta, varmasti ainoa asia mikä tuntui hyvälle ja oikealle sinä hetkenä. Ei muistopuheita, ei jäähyväisiä, vaan näkemiin, kuin he näkisivät ensiviikolla uudelleen, ihan kuin ennenvanhaan. Ehkä he näkevätkin ensiviikolla, ehkä he näkevät pian, sillä aika on vain käsite, aika kulkee nopeudella, kuin me sen päätämme, ehkä siksi hetki ei tuntunut niin kamalalle. Mies poistuu yöhön, suojelusenkeli katsoo häntä korkealta lumen laskeutuessa miehen päälle hellästi, mutta lopulta pilvenreunalta katoaa näkyviatä tutut kasvot. Silloin iskee hetki, hetki mitä jokainen peto odottaa saalistaessaan ravintoa. Pimeys ja pakkanen saapuvat. Ne eivät juokse. Niiden ei tarvitse juosta, koska ne tietävät, että saalis ei voi millään päästä pakoon. Ne saavuttavat Miehen. Ei sanaakaan, hiljaisuus laskeutuu. Mies sulkee silmänsä ja jää odottamaan iskua. Se on nopea, sitä ei edes tajua, kuinka nopeasti pimeys ja pakkanen syöksyvät avatun rintakehän sisään ja sulkevat portin. Ne ovat tulleet takaisin. Mies avaa taas silmänsä ja haukkaa happea, mutta saa suuhunsa vain tuhkaa. Se tapahtui. Lämpö ja onnellisuus ovat vain heikko muiston tuulahdus tuossa erämaassa. Kun mies pääsee pois ulkoa, hänen päässään velloo paljon ajatuksia, hän koittaa punoa siitä jotain selvää, mutta rintakehänsä sisällä kouristelee. Ne painavat keuhkoja kasaan kylkiluita vasten, ne raapivat mahalaukkuun viiltoja, joista vatsahapot pääsisivät valloilleen. Tuon keskellä kuitenkin mies haluaa sanoa vielä viimeisiä sanoja, joita hän haluaa muistella. Sanoja joita hän toivoisi ihmisten, joskus muistavan, kun heillä on heikko hetkenssä. Ei muistopuheita, ei jäähyväisiä, vain sanoja.

Jos niin käy, että minusta tulee hauras ja heikko
ja kivut häiritsevät untani,
niin sinun on tehtävä mitä on tehtävä,
sillä viimeistä matkaa ei kukaan ole estävä.

Sinä tulet surulliseksi - minä ymmärrän.
Älä anna surusi estää sinua,
sillä tänä päivänä, enemmän kuin koskaan ennen,
rakkautesi ja ystävyytesi punnitaan.

Meillä on ollut niin monta hyvää hetkeä.
Tulevaa ei kannata surra.
Emme halua kenenkään kärsivän,
kun aika koittaa, annan sinun mennä.

Päästä sinäkin minut sinne missä he auttavat minua,
mutta, pysy luonani loppuun.
Ja pidä minua lujasti ja puhu minulle,
kunnes silmäni ovat sulkeutuneet.

Tiedän, että aikanaan, minäkin huomaan,
se on ystävyyttä, jota minulle osoitat.
Vaikka käteesi viimeisen kerran tartun,
niin kivulta ja kärsimykseltä olen säästynyt.

Älä sure sitä että sen täytyy olla sinä,
jonka täytyy tehdä päätös.
Olemme olleet niin läheisiä - me kaksi näinä hetkinä,
älä anna turhaan sydämmen itkeä.

Taru kertoo:
Aavelaiva etsii satamaa, ja näkeminen sen, se pahaa ennustaa. Vaan mitä sanoo majakassaan vanhus harmaapäinen? Hänelle ei näky tää ole kerta ensinmäinen. "Kuulkaa siis! Voi huomenissa kalastaa ja soutaa. Aavelaivan näkeminen ennustelee poutaa."

Jos rakastaa, on intohimoa, jos ei ole intohimoa, ei rakasta, mutta jos menetät rakkaasi ja haluaisit hänet takaisin, syö hänen ruumiinsa. Silloin hän on aina sisälläsi ja lähellä sisimpääsi ja voit olla hänelle aito. Hyväile hänen luitaan, tunne halu lipoa hänen sormiaan, anna tarpeelle voimaa murskata hänen rintalastansa, päästä peto irti tuntien hänen keuhkojensa syvä hengitys käsilläsi, pysty ymmärtämään hänen sydämmensä rytmiä, salli kynsiesi tuntea hänen ihonsa ja pakota nälkäsi halajamaan hänen lihaansa... Sillä totuus on vain se, että me olemme vain ruokaa toistemme edessä. Me tunnemme halua ja intohimoa toisiamme kohtaan, haluaisimme tuntea lämpimän aterian vasten huulia, kielen lipoen aromeita hitaasti, ettei mitään jäisi kokematta. On kuitenkin olemassa myös ruokia, joista me emme pidä, niille me käänämme selkämme, syljemme vain lautasen annoksen päälle ja kävelemme pois, muistamatta edes miltä se näytti tai edes haisi. Kaiki ei kelpaa kaikille, meillä on makumme ja päämäärämme halujen täyttymiseksi. Jokainen päältäpäin hyvä ei ole sisältä niinkään hyvää, mutta huonoin asia siinä on, että meidän pitää vain ensin ottaa askel ja maistaa.

Ihmisen poski metsäsienillä paistettuna on loppujenlopuksi ihan hyvää, mutta parasta on se, kun puret sen irti ja hän saa katsoa, tuntien se aitiopaikalta, mutta kaikista parhain asia siinä on se, että hän ei voi tehdä yhtään mitään asialle.

Jees, Ylläpito ei pitänyt valokuvistani ollenkaan (eikä niistä 5 muustakaan) joten olenkin heitä muutaman askelen kierompi ja laitan tänne pari epäsuoraan näin linkkien kautta, mutta, jos ne mutiaiset tulevat tästäkin mussuttamaan, niin tehdään tämä sitten virallisesti.

(Linkit sisältävät heikohermoisia kuvottavaa materiaalia, jos et usko olevasi verenhimoinen, niin älä paina näistä linkeistä)

http://photos-f.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-snc3/hs116.snc3/16355_105269672823395_100000210882746_134687_6304073_n.jpg

Kuvateksti: "Sanovat, että minun ei pitäisi olla niin itsetuhoinen ja pitäisi syödä enemmän, NO NYT SYÖN JA RAKASTAN ITSEÄNI OIKEIN MAHAN TÄYDELTÄ!!!"

http://photos-h.ak.fbcdn.net/hphotos-ak-snc3/hs116.snc3/16355_105269682823394_100000210882746_134690_2118136_n.jpg

Kuvateksti: "Suutelen sinua rakas, hyväilen sinua rakas, tunnen sinut rakas"

Valheiden sokaisemana pitkään vaelsin, vaan nyt näen teidät silmin kirkkain! Tautisia joka iikka, joka renki ja piika. Valo voittaa vaikka sinä kuoletkin! Teen tästä maasta hautarovion... ...vasta tuhkana kirouksenne ohi on! Kirkukaa koirat! Kirotkaa nimeäni! Palavat kotinne valaisevat pimeäni! Ehkä madot yhä rakastavat makuanne... Minä siedän vain kauhun huutojanne