IRC-Galleria

Hajoan näihin penskoihin. Jumalauta.

Nämä lähestulkoon jumalaiset hetket, kun tietää että kumpikin lapsi nukkuu, kun päivän leikit on leikitty, ruoat syötetty, vaipat vaihdettu, itkut lohdutettu. Kun voi tappaa aikaa koneella euforisen vapaudentunteen vallassa, sen tavanomaisen hemmotellun tylsämielisyyden sijaan. Tulee mieleen se ensimmäinen SPR-leiri kesän alusta. Kun on koko ajan kiinni, eksintentialismiahdistus katoaa. Tilalle tulee kiristynyt oman ajan kaipuu ja niiden harvojen vapaahetkien suunnaton nautinto.

Lapset on saatu nukkumaan. Se on hyvä tunne. Hyvällä tavalla hyvä.

Tämä on taas niin erilaista elämää. Enkä kyllä kaipaa pois.

Kirjoitan taas säännöllisesti. En tiedä tulenko koskaan saavuttamaan sillä mainetta tai kunniaa, rahaa nyt en ainakaan näillä leveyspiireillä, ja vaikka tulisinkin niin tuskin olisin loppujen lopuksi sen onnellisempi. Mutta se on pakkomielle, enkä oikeastaan voi enää lopettaa. Kun pitää taukoa, ahdistus kasvaa eikä sitä saa pois muuten kuin kirjoittamalla. Sitten voi olla vapaa vähän aikaa. Olisi pitänyt lopettaa kun vielä pystyin, mutta pakkohan sitä oli taas hypätä tavoittelemaan jälkimmäistä kuin lohi perhoa. Perille et pääse kun mitään perillää ei ole, mutta matkalla jalat kasvoivat polkimiin kiinni. Ostat vokaaleja, maksat omilla muistoillasi ja kokemuksillasi, mutta lausetta et ikinä arvaa.

Käyn kotona kääntymässä niin kuin Harry Likusteritiellä, ennen kuin hankin oman kämpän ja muutan lopullisesti. Paitsi että voi mennä pidempään, jos joudun oikeasti hakemaan töitä. Sen pitäisi selvitä parin viikon sisään. Lisäksi kämpän löytäminen voi kestää, mistä minä tiedän. Voi olla että olen täällä loppujen lopuksi lokakuuhun asti. Mutta kääntymässä käymiseltä se silti tuntuu.

Monet ikäiseni ovat asuneet omillaan jo vuosia. Olen vielä aika pikkuinen heihin verrattuna.

Outoa olla täällä taas.

Ranskassa Heljan, Daven ja viimeksi mainitun serkkujen Amyn ja Zackin kanssa. On mukavaa kun on taas ihmisia ymparilla. Silti paallimmainen tunne ei ole helpotus vaan kaipuu ja lieva turhautuminen: ikavoin sita helppoa ja ehdotonta yksinaisyytta, jossa olen viimeiset pari viikkoa viettanyt. Enimman osan ajasta ei ollut ketaan, jonka kanssa puhua small talkia enempaa. Ei ollut ketaan sanomassa mita tehda tai minne menna. Silloin en ollut varma, mutta jalkikateen ajatellen pidin siita.

Sen kaverin hautakivessa luki oikeasti nimen perassa Beren. Ja sen vaimon nimen alla Luthien.

On ihmisia, jotka todella kantavat mielikuvitusmaailmansa mukanaan lapi aikuisuuden, jopa kuolemaan saakka.

Lontoossa olen. Merimieskirkko on kiva ja pidän Rotherhithestä, sympaattinen lähiö jossa ei liiku kukaan perjantai-iltana yhdentoista aikaan. Eilisiltana tuntui kuin olisi kotiin tullut.

Maanalainen on jännä. Sillä pääsee hetkessä mistä tahansa kaupungin osasta mihin tahansa kaupunginosaan, mutta ei jää mitään mielikuvaa välillä olevasta matkasta. Se pilkkoo kaupungin palasiin, joiden välissä ei ole mitään. Rakastan sitä silti, koska se on helvetin kätevä ja tuntee itsensä niin päteväksi kun osaa pelata sillä. Iso tyttö Katri.

Lontoo on iso. Siellä asuu enemmän ihmisiä kuin Suomessa. Täällä on myös ihan oikea joki (ehkä on viimein pakko myöntää että Tammerkoski ei ole joki). Liikenne on hullua, kaikki ajavat kovaa, ylittävät kadut aivan mistä ja koska sattuu, liikennevalot ovat lähinnä suuntaa antavia ja kun näillä pirulaisilla on vielä se vasemmanpuoleinen liikenteensä, niin saa olla tarkkana kuin sorsa luotisateessa.

Ei tarvi kuin kävellä kadulla niin näkee kaikenlaista jännää. Ratsupoliiseja, kasvoihin tatuoituja ihmisiä ja sen sellaista. Eilen annoin metrossa kaksi myslipatukkaa yhdelle kodittomalle ja soitin pornokaupasta Susannalle, koska puhelimestani meni verkko tuntikausiksi. Tässä taas alleviivattu lesson of life: King's Crossin rautatieaseman informaatiopistettä ei paljon kiinnostanut jonkun suomalaispennun ongelmat (mukaan lukien se, että niiden omat kolikkopuhelimet eivät toimineet), ei myöskään niitä muutamaa kahvilaa ja muuta kunniallista paikkaa joista kävin apua vinkumassa. Mutta kun pornokaupasta kävi kysymässä mahdollisuutta soittaa kaverille, ne ottivat homman asiakseen ja olivat hirveän reiluja.

Camden Towniin tänään. Liikkeelle.

Nummirockissa juodaan rommikolaa ja sorbusta nuotion ääressä ja kiskotaan lonkeroa nopeasti ennen keikkaa. Nummirockissa kahlataan sata metriä ennen kuin tulee tarpeeksi syvää ja lämmitellään saunassa, joka on oikeasti auto. Nummirockissa ollaan hippejä ja puhutaan filosofiaa ja ollaan hevareita ja puhutaan musiikista ja ollaan Kangasalta ja puhutaan ryyppäämisestä. Nummirockissa tehdään trangialla makaronipataa eikä koskaan tiskata. Nummirockissa Suomen ensimmäinen miespuolinen peruskoulupohjainen pieneläinhoitaja pelastaa linnun ja Katri melkein itkee koska se on niin kaunista. Nummirockissa leikitään "En ole koskaan"-leikkiä. Nummirockissa pompitaan keskelle huutavaa massaa ja paiskaudutaan sivuun ja mennään uudestaan ja uudestaan ja iskeydytään päin niitä ja ne iskeytyy päin sinua ja joka paikassa on pölyä ja suu huutaa takatalvea ja kun kunto loppuu seisotaan sivussa ja hengitetään kädet polvissa ja heti kun jaksetaan niin mennään takaisin, niin kauan kuin aikaa vaan on. Nummirockissa tavataan vanha kaveri ja todetaan, että yhden porukan taru on lopussa mutta hauskaa oli niin kauan kuin sitä kesti.

Niin joo. Tajusin tänään, etten ikinä enää kirjoita Sytykkeeseen. Menee vuosia, ennen kuin kukaan jälleen lukee tekstejäni, jos sittenkään. Voisin tietysti painua Oriveden opistoon, mutta tuskin vielä vähään aikaan. Pelkään, että siellä ne opettelevat tekemään suurta taidetta, ja minä kirjoitan kaikkein mieluiten viiden pennin tarinoita seikkailevista lapsista. Tällä haavaa siis se, että joku oikeasti lukee tekstejäni jai arvioi niitä on taaksejäänyttä elämää, poislukien ehkä tämä blogi.

Ihan niin kuin edes kirjoittaisin tällä haavaa yhtään mitään. Siellä se tarina odottaa Wordissa, mutta koskas meinaat jatkaa? Niinpä niin.

Tulin sittenkin yöksi kotiin näiden kahden leirin välissä. Kurkkuun sattuu saatanasti enkä jaksanut mennä sinne täksi illaksi, kun ei puhuakaan oikein voi. Huomenna aamusta sitten. Kun on iso, voi sumplia tällaisten asioiden kanssa aika paljon.

Rhiannonin lapsissa oli yhtä hauskaa kuin ennenkin. Peli oli myös hyvä, varsin harmoninen lopetus yhdelle tarinalle. Olen onnellinen.

Pää on sekaisin flunssasta ja väsymyksestä, mutta jotenkin ei pysty menemään nukkumaan. Haluaisin kovasti tupakalle, mutta kurkku on liian kipeä. Menen ehkä silti. Lukittaudun nykyhetkeen, eikä ensi syksyä tai viime kevättä ole. Olen oppinut koko lailla asioita, kuten sen että oleminen voi olla viisaampaa kuin tekeminen eikä aina tarvitse näkyä tai olla paras. Että unforgottable sense of being on todellakin parempi kuin pointless ultra-fantasy. Se laulu jotenkin stabiloi minut, sen jälkeen kun todella ymmärsin ne sanat en ole enää koskaan ollut niin onneton tai eksyksissä etten muistaisi, että se kaikki on ihan ok ja että ei siinä mitään väärää ole. Opin myös, että avoimeen kapinaan on parempi vastata neuvottelulla kuin voimakeinoilla, ja että seitsenvuotiasta voi vielä huiputtaa lähes rajattomasti.

Nukkumaan.

Ensi yön jälkeen nukun seuraavan kerran omassa sängyssäni vasta juhannuksen jälkeen. Larppi, kaksi leiriä ja Nummirock. Kaksi ja puoli viikkoa harharetkillä akselilla Pihlajavesi-Pori-Kangasala-Nummijärvi. Tuntuu hyvältä lähteä menemään taas.

Lakkiaispäivänä oli jotenkin vieraantunut olo. Joku se tässä nyt lukionsa päättää, mutta en oikein tiennyt kuka. Tuntui kuitenkin hyvältä nähdä kaikki vielä kerran. Rehtori mainitsi vielä kerran ne pallot. Taisinpa oikeuttaa olemassaoloni niiden organisoimiseen osallistumalla. Juhlissa oli monta ihmistä. Ne tulivat ja lähtivät yllättäen. En oikein tiennyt mitä niille olisi pitänyt sanoa. Sain aika paljon rahaa. Se oli kivaa.

Illalla tuli vähitellen normaalimpi olla. Minulla oli oikeastaan hirveän kivaa. Makasin keskellä minigolf-rataa ja join skumppaa. Lakitettiin suihkulähde. Gaudeamus igitur ja jälleen kerran Pasila (josta tulnee tämän kevään muistomerkki ikuisiksi ajoiksi). "Lankinen hakataan, sitten Lankinen tapetaan..." "Pistetetään, pistetään Laukkasta turpaan..." Kaikkein kivointa on juoda ulkona. En ole ikinä ollut kotonani baareissa. Laitoin juhlakengät retrotossujen sijasta, koska tuntui että pitäisi. Ne olivat epäkäytännölliset ja epämukavat, joten otin ne pois ja olin suurimman osan iltaa paljain varpain. Pitäisi vaan lakata yrittämästä olla muuta kuin mitä olen, eli se paljasjalkainen reisitaskuhousuinen pörröpäinen lapsi.

Siskoni ja lankomieheni tulivat kotiin. Oltiin alkuviikko mökillä, nukuin paljon. Teimme kolme ateriaa päivässä nuotiolla ja Dave opetti minua poilemaan.

En oikein vieläkään tajua olevani ylioppilas tai sitä, etten näe useimpia enää koskaan. En tajua että elämäni tulee muuttumaan aika lailla. Se on muuten muuttunut jo. Mutta ehtiihän sitä tajuamaan, ehtii ajattelemaan, ei sillä ole kiire eikä sitä kannata ruveta kylmiltään sullomaan päähän. Huomenna tien päälle saa riittää.