Nyt te kaikki, jotka suunnittelette Irlantiin lähtöä, kannattaa lukea tämä, nimittäin kokemuksista ja virheistä oppii, myös toisten, että älkää tehkö kaikkea tätä minkä mää sähläsin.
Matkat Oulusta Dubliniin kesti kaikkinensa aika tasan 12 tuntia. Riippue tietysti vaihdoista ja yhteyksistä, menomatka tais olla 10, tulomatka 12 tuntia piiitkillä odotteluilla. Ensimmäisenä kun tultiin Dubliniin lentokentälle (on muuten huge paikka), hypättiin ekaan bussiin joka vie keskustaan. Kello tais olla 11 pm paikallista aikaa, ja siellä on kesälläkin pimeät yöt, joten oli aivan ku olis tullu keskellä yötä sinne. Bussimatka oli 6e per perse. Minä kun toimin matkanjohtajana (totta kai, mun matka ja mun rahat) niin saman tien kun päästiin keskustan bussiasemalle, hypättiin Belfastiin menevään bussiin. Tämä kiersi ensin sille samalle saatanan lentokentälle mistä me just tultiin..
Siis opetus nro1:
Kysykää paikallisilta, niin säästätte rahaa. Jos paikallisia ei näy, kysykää vaikka lentokentän virkailijoilta.
Bussimatkailu on sekä Irlannissa että Pohjois-Irlannissa todella halpaa, muu hintapolitiikka onkin erittäin kummallista. Dublin-Belfast väli on vajaat 200 km, ja kahden hengen matka oli 22 e, sama takas 18e. Eli hinnat ei ole samat samalla matkalla edes samassa firmassa, vaan saattaa heitellä miten sattuu. Anyway, alkoi pitkä ja pimeä matka kohti Belfastia.
Kello 3 am päästiin perille. Joku kiltti nainen kertoi tyhmille turisteille että Belfastissa ollaan, ja voidaan poistua hevonvittuun autosta. Siinäpä sitä sitten ollaan, rahattomina Pohjois-Irlannissa jossa on vielä käytössä punta euron sijaan. Eipä siinä, lähetään kattelemaan mitä löytyy. Noin neljästä samana aamuna lödettiin tiemme International Yuth Hosteliin, johon jäätiinkin seuraaviksi kolmeksi päiväksi. Harmi ettei tajuttu heti kysyä HALPAA huonetta, kysyttiin vaan huonetta. 25 puntaa tais olla kallein huone missä oltiin tuona aikana, halvin 16. Eli melkoinen säästö olis tullu jos olis heti leikannu.
Opetus nro2:
Kysy joka paikassa halvinta vaihtoehtoa!
Seuraavana aamuna lähdettiin liikkeelle. Sanottakoon Pohjois-Irlannista mitä tahansa, niin se on uskomattoman kaunis paikka. Kaikki pihat on aidattu korkeila aidoilla ja piikkilangalla, maan väkivaltainen lähi(kin) historia näkyy selvänä katukuvassa IRA:n ja poliisin vastaisina seinämaalauksina, tageina, graffiteina yms. Joka paikka on aidattu piikkipäisillä aidoilla, kameroita on joka kulmassa, raunioituneita ja pommitettuja muureja ja taloja tulee vastaan, mutta jopa kaikki tuo on suorastaan henkeäsalpaavan upeaa. Siellä jopa kasa koiranpaskaa on kaunista. Joku on todella nähnyt vaivaa maalatessaan kaupungin muureihin upeita, vaikkakin varsin väkivaltaisia kuvia.
Korttelit ovat todella pitkiä, joten jos kysyt tietä, ja vastaus on kolme korttelia, matka voi olla jopa kolme kilometria! Talot on pitkiä tiilibunkkereita, joissa on minimaaliset pihat ja ovi seinässä. Se on täysin oma maailmansa, enkä voi sanoin kuvailla sitä kaikkea.
Joka puolella on käsittämättömän kauniita kirkkoja ja rakennuksia. Jos joku vielä sanoo, että Helsingin vanhat rakennukset ovat hienoja, niin nauran keuhkoni kadulle. Goottilaiset kirkot, ja
ikivanhat linnat (joita on paljon) ovat... wau.
Ettei liian vähällä hämmästyksellä pääsisi, niin lähdettiin paikalliseen puistoon. Oulussa on tottunut puistoihin, ei ehkä kovin isoihin, mutta moniin. No, kun menet Belfastiin, tai yleensäkin Irlantiin, niin laatu korvaa määrän. Puisto ei ollut mikään puisto, vaan puutarha! Se jatkui silmän kantamattomiin, kilometreja joka suuntaan. Puistossa oli paljon suuria puita, kukkia, vanhoja pieniä kivisiltoja... unbeliavable. Hauskinta oli, että koirat täytyi pitää puistossa kiinni, arvaatte varmaan, ettei ainutkaan koira ollut kiinni.
Koirat yleensäkin olivat joka paikassa irti. En nähnyt ainuttakaan remmirähjää idioottia, vaan koirat kirmasivat iloisina keskenään keskellä kaupunkia. Ne eivät välittäneet ihmisistä tuon taivaallista, vaan menivät omistajansa mukana, tai leikkivät keskenään. Ja silti missään ei ollut ainuttakaan koiranpaskaa. Olisiko Suomella pikkuisen oppimista?
Yleinen säännöistä piittaamattomuus oli todela huvittavaa, ja Oululaisena ei ole vaikea oppia maan tavoille. Kaikki kävelevät päin punaisia, keskelle tietä, ja pujottelevat autojen välissä mistä ehtivät. Mutta kannattaa todellakin ehtiä, autot nimittäin eivät väistä! Kerran meinasin jättää itseni auton alle Galwayssa, mutta siitä enemmän tuonnempana. Roskaaminen on ison sakon uhalla kielletty, mutta joet ovat täynnä kaikenlaista. Tässä tuli ensimmäinen huono juttu minkä näin. Käveltiin joenrantaa pitkin, ja se oli todellakin paikallinen laanaoja. Hyi helvetti. Haju oli todella tuskaisen kamala, vaikka jokivarsi muuten oli taas kerran todella kaunis.
No entäs pubit sitten? Totta kai niissä istuttiin. Belfastissa pikkupubeissa ihmisten päät kääntyivät kun sisään käveli kaksi nuorta rinkat selässä keskellä päivää, ja heti tuli kommenttia ja kyselyjä milloin mistäkin. Pikkupaikoissa suurin osa ihmisistä oli keski-ikäisiä miehiä, mutta vähän hienommissa pubeissa oli myös nuoria. Kaikki ihmiset ovat todella ystävällisiä, hieman uteliaita, todella ihania pakko sanoa! Varmaan kieli vaikuttaa vaikutelmaan, englantihan on ystävällinen kieli. Kun meillä sanotaan tillaakko nää mittää? niin Pohjois-irlantilainen vastine on Are you alright? Ja kun jätettiin paikassa kuin paikassa hyvästejä uusille tutuille, niin siinä ei ylistyssanoja säästeltelty. Suomeksi sama olisi kuulostanut sekä teennäiseltä että typerältä.
Varsinkin Pohjois-Irlannissa, mutta myös muualla Irlannissa kannattaa käyttäytyä paikallisten odottamalla tavalla. Pubiin mentäessä sanotaan Hi, jutellaan paikallisten kanssa, tai ainakin vaihdetaan pari sanaa, ja moikataan ja kiitetään lähdettäessä. Galwayssa kävin pikaisesti yhden pubin vessassa sanaakaan sanomatta, ja vaikka hymyilin anteeksipyytävästi baarimikolle, sain aika hämmästyneitä ja loukkaantuneita katseita.. Enkä suosittele loukkaamaan paikallisia.
Kolmantena päivänä lähdettiin Allen's Tour nimisen yrityksen turistikierrokselle Giant's Causewaylle, joka sijaitsee Antrimin pohjoispuolella ihan pohjoisrannikolla. Bussikuski tai coach driver Steven oli todella ammattinsa osaava asiakaspalvelija, ja kertoi tarinoita ja vitsejä asialinjan välillä. Hän puhui todella selvästi vaikka irkkuaksentti olikin melko vahva. Kierros maksoi vain 18.50 per lärvä, vaikka reissu kesti koko päivä ja kiersi miltei koko pohjoisrannikon. Matkalla näimme vanhan linnan rauniot, ja kuski kertoi linnassa kummittelevan. Linnanherran vaimo ei ollut saanut miehhelleen poikaa, joten mies oli teljennyt vaimonsa linnan korkeimpaan torniin. Vaimo oli kuollut torniin, ja hänen sielunsa oli jäänyt maan päälle vaeltamaan. Surullinen tarina ja kalliolla sijaitseva linna loivat oman tunnelmansa tilanteeseen..
Matka jatkui kohti Bally-jotain paikkaa. Kaikki pohjoisrannikon pikkukylät ovat Bally- joten en muista mikä oli mikäkin. Kuitenkin tässä kylässä oli 600 asukasta ja 14 pubia. Tämä kertoo jotain paikan pubikulttuurista.. Tämä paikka oli syvässä laaksossa, ja oli huikea tunne seistä St. Patrickin kirkon pihalla ikivanhalla hautausmaalla ja katsellä ympärille nousevia häikäisevän vihreitä nummia, samalla kun selän takana avautuu näköala kohti irlanninmerta ja tuuli puhaltaa viileää meri-ilmaa.. Sitä ei voi selittää, se täytyy vain kokea.
Ajoimme ohi kukkulasta, josta tarina kertoi, että sillä kukkulalla ennen vanhaan hirtettiin kaikki rikolliset. Kaverit kiikkuivat 1-5 päivää puussa varoituksena muille, jonka jälkeen ne kerättiin ja haudattiin. Aika karmivaa. Kukkulalta näkyi upea vanha linna merenrannalla, ja lähellä olikin yksi matkamme kohokohteista, nimittäin Carrick-a-rede, walkers rope bridge. Suomeksi se tarkoittaa upealla näköalalla kallionkielekkeellä olevaa riippusiltaa, jossa tuuli melko rajusti, ja alla avautui meri. En olisi uskonut että kykenen korkeanpaikankammoni kanssa ylittämään sitä, mutta niin sitä vai mentiin. Huh huh. En ole varma tekisinkö uudestaan, sen verran pelotti. Takaisinpäin se oli vielä pahempaa, tuuli nimittäin yltyi, ja takanani ollut "ihana" naisihminen tahallaan heilutti koko siltaa kun huomasi että mää olin paskantaa housuuni. Ehkä mua ei tuon jälkeen enää jännittänyt kallionkielekkeillä nin kovasti, joten ehkä siitä oli hyötyä..
Matka jatkui näköalapaikkojen ja vanhan Whiskey-tehtaan kautta viimeiselle pysäkille, Giant's Causewaylle. Suosittelen todellakin ottamaan vähän pidemmän näköalareitin tuonne, valittavina on nimittäin suora reitti asfaltoitua tietä merenrantaa, ja kallionkielekkeellä kulkeva kapea kinttupolku, jota pitkin pitää mennä noin 2 km, ennen kuin laskeudutaan kallionkielekettä pitkin alas rantaan. Taas kerran: WAU. laitan kuvia heti kun saan ne koneelle. Itse Giant's Causeway oli kasa kummallisia kiviä, jota on sanottu maailman kahdennakseksi ihmeeksi, mutta itse olin huomattavasti vaikuttuneempi maisemasta, joka avautui kalliolta.
Iltapäivällä palailimme Hostellille, ja tutustuimme muutamaan hostellivieraaseen. Eloisa tyttö Etelä-Afrikasta, Carol, joka pyysi meidät mukaansa baariin illalla. Seurueeseen liittyi Australialainen Rebecca, hiljainen ja laiha tyttö, jonka kuoren alta löytyi muutaman Guinnessin jälkeen tulinen ja rääväsuu Aussie! Becca haki meille kaikille tequilat, ja vain minä ja Carol irvistelimme niitä juodessa.. Mukana oli myös Kanadalainen poika, jonka nimeä en valitettavasti muista. Oli todella hauska ilta, ja varsin tyhjässä, vaikkakin hienossa baarissa oli elävää musiikkia ilman pääsymaksua. Bändi oli todella hyvä, ja innostuttiinhan me sitten tanssimaankin.. jätetään yksityiskohdat väliin.
Kuinka ollakaan, mun lompakko oli kadonnut samana iltana, eikä sitä sitten löytynyt mistään. Soittelin Allen's Tourille, ja vaikka Steven ystävällisesti teki kaikkensa, lompakkoa ei löytynyt. Lähdettiin poliisiasemalle seuraavana aamuna tekemään ilmoitusta, sekin oli yksi elämys. Poliisiasema oli nimittäin pelottava. Se oli kokonaan ympäröity korkealla teräsaidalla, ja päälle oli vedetty verkkokatto ja runsaasti piikkilankaa. Kadun ja aseman välillä oli kolme porttia, joista pääsi läpi vain soittamalla kelloa. Pakko sanoa etten yrittäisi pakoa siitä paikasta. Varsin mukava naisihminen otti ilmoituksen vastaan, ja me lähdettiin kohti bussiasemaa. Ei siinä auttanut kuin palata Dubliniin ja jättää kirvelevät hyvästit Pohjois-Irlannille.
Opetus nro3:
Älä jätä arvokasta omaisuutta sekunniksikaan silmistä.
Jäin todella kaipaamaan paikkaa. Suomi voisi ottaa mallia varsinkin koiria koskevissa asioissa, vaikken rotujen kieltämistä kannatakaan, sekä kaupungin "kaunistamisessa". Puistot olivat jotain aivan käsittämätöntä, ja tunnelma niissä oli uskomaton. Lisäksi muureihin oli maalattu upeita historiaa koskevia kuvia, miten koskettavia tarinoita meillekin saataisiin kun kaduilla kuvattaisiin luokkasodan sekä talvi- ja jatkosodan tapahtumia. Ainakin ne voittaisivat ankeat harmaat betoniseinät jos ei muuta. Ja nuoret taiteilijat saisivat tekemistä ja näkyvyyttä töilleen.